Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei
hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt
kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.
Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta.
Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että
politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.
Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.
Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli.
Pörssikauppa oli heimostunutta.
Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon
kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi
täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen
Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli
mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan
hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.
Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei
puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista.
Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään
suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti
kaikki.
Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät
virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri,
asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta
valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti
persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli.
Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies.
Määräyksiä annettiin -- ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa
Maaselän laiturin rakentamista.
Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä,
rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat
olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.
Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai
miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.
Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt
hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan,
joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa
makuuhuonettaan.
Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli
hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa
Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut
Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja
kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta
korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu
n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan
saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta
portinvartijaan asti.
Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi
hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei
tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri
tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista.
Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän
yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja
jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.
Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä
oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde.
Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt,
että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.
Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät
tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana
kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota.
Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään
huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa
kokoomushallituksen tuolin alle.
Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä
näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran
asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen
asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan
kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka,
josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä
vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän
asioista.
* * * * *
Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen
viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä
saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa
lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden
rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa
ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa
toisia rakennettiinkin.
Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset
Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.
Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut,
mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti
sellaista päänvaivaa.
Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta
epäilytti, että jos -- --. Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa
voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että
jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi
olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa
tai kolkossa hotellihuoneessa -- tai vaikkakin omassa talossa, mutta
yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen
silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei
suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. -- Miksi ei
tänään?
Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle
ja lähti asiaansa toimittamaan.
Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta
soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona,
mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin
aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.
Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei
samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu
niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia
kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei
Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle
oli pääasia saada sanotuksi asiansa.
Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa
suoraan ja koreilematta.
»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette
ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni.
Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla
vaimokseni?»
Ohho! Nyt se oli sanottu.
Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni
sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö
kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan,
hänet, tytön ja koko maailman!
»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa
läsnäollessa -- --»
Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä
menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta
eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on
tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin
päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla -- hakeakseen
sopivaa latausaseman paikkaa.