Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla.
Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja
keskustamiesten kädet olivat sidotut.
Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää
ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti
mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä
oli jäljellä.
Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.
Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset
rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa,
joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin
saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja
kosket.
Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä
pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä
raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut
hallituksen käytettävissä.
Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti
puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon
korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin,
olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on
tuleva.
Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi
yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä!
Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.
Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen
eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät
helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat
samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.
Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa
lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut
hallitus.»
Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi
viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään.
Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja
teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä.
Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan
valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen
yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa
itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa
irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä
virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen
taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua?
-- Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.
Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin
niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä
joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä
oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.
Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä
ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.
»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan
keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»
Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän
tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä
oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja,
oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen,
sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden
laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi
niistä kiittävän lausunnon.
Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion
laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää»,
ilmoitti hän.
»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran
rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi
tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten
maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi
kuolleeksi pääomaksi.»
»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle
luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö.
Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen
valtiolle.»
»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule
siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen
suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin
koski laitetaan kuntoon.»
Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä
lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. --
Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa
samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole
maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.
Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi
turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui
katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua
kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että
iho vaaleat. -- »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei
ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti
kohden.
»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.
Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki.
Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän
jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan
oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka
on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja
suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.
Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.
Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se
sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja
sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän
saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa.
Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.
Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä
kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte.
Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän
tuskan ja pelastaa hänet.
»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää
avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.
»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.»
Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen
kuulumisia.»
Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen
ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan
sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään
ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.
Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa
poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian
lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.
Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä
virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän
kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää
vieraitaan talon saliin.
Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka
tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin
hämmästyä kohdatessaan emännän.
»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän
matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä
uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.
Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan
unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on
antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»
»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin
pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.
Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa,
niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen
palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä
muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»
»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette
isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»
Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan
välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin
sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut
luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei
osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.
»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui
Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. --
Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta
sitten lainasi O.-Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa.
Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta.
Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan
nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta
halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon,
toivomukset täytetään mikäli mahdollista.
Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin
laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua.
Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin
huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan
puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan
lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas
ruokasaliin syömään.
Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun
päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen
pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin...
Alli Rantamäellä -- no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon
siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja
lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.
Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen.
Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät
ja lemusivat.
Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy
Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme
miljoonaa tiiltä. -- Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun
yötä.