Onnahdellen pyörähteli höyrylaiva Virgon propelli. Perä oli jo irti
laiturista, mutta keulasta oli vielä vankka köysi maalle kiinnikkeeseen.
Huudettiin viimeisiä hyvästejä. Heilutettiin sekä maalta että laivasta.
Aapeli Penttilä seisoi yksin laivan kannella nojaten reunasuojukseen.
Tahtomattaan joutui hän tilille itsensä kanssa -- nyt, jolloin hänen
kauan toivomansa aika näytti koittavan.
Ryhtyessään kokeilemaan sähköakkumulaattorilla ja tuhlattuaan isältään
saamansa perinnön kokeisiin ei hän hetkeäkään ajatellut voitavan näihin
kokeisiin liittää isänmaan onnea. Hänen ajatuksensa oli ainoastaan
täyttää kansalaisvelvollisuutensa tekemällä työtä.
Hämäläisen talonpojan poikana oli häneen imeytynyt lähtemättömästi
velvollisuudentunto. Työn teko oli hänellä veressä. Isänsä ja vaarinsa
hän muisti. Kyrmyniskaisia, lujakouraisia miehiä he olivat. Eteenpäin
olivat pyrkineet työllään. Jokaisen kelpaavan kolkan Penttilän tilasta
oli isä ottanut viljelykselle. Uudet viljelystavat hän otti myöskin
käytäntöön. Paikkakunnan ensimmäinen niittokone raksutti Penttilän
pellolla. Osuustoiminnallisia liikkeitä ei silloin vielä tunnettu, mutta
yhtiömeijeri perustettiin. Hyvin meni sekin niin kauan kuin Penttilä oli
ohjissa.
Niihin aikoihin herposi vasara vanhan lääninsepän kädestä. N.s.
Vanha-seppä lakkasi käymästä joulun alla palkoillaan. Nuorista miehistä
ei ollut sepäksi rupeajaa. Penttilän Antti-isäntä, Aapelin isä, osti
sepän työaseet, paja oli kyläkunnan. Epätasainen oli alussa taonnan
tahti. Pian kuitenkin alkoi vasara napahdella säännölliset kolaukset,
ensin alasimeen ja sitten hehkuvaan rautaan. Naapureita Antti-isännän
uusi ala hiukan huvitti. Arveltiin isäntämiehelle sopimattomaksi ruveta
sepän ammattiin. Puheet kuitenkin loppuivat lyhyeen, sillä Antti
osoittautui mainioksi sepäksi. Yksi ja toinen alkoi tuoda sahranpuun
raudoitettavaksi tai auran terän teroitettavaksi. Rattaanpyöriäkin Antti
Penttilä pani rautaan. Kyläkunta oli hyvin tyytyväinen, kun sai uuden
sepän eikä tarvinnut maksaa lääninsepälle säntiä.
Mutta Antti Penttilä tähtäsi kauemmaksi.
Penttilän talon alitse juoksi pieni joki. Siinä oli kaiken vuotta vettä
ja ihan talon kohdalla koskikin, mutta vähänhän siitä voimaa saa, ellei
patoa ja säästä hiukan tarpeen varalta vettä.
Eräänä syystalvena alkoi kylällä kulkea kumma huhu. Kerrottiin, että
Penttilän isoon saunaan ei päästy kylpemään, vaikka savua näkyi tulevan
savupiipusta joka päivä. Huhu kertoi, että isäntä siellä rakentelee. On
hävittänyt parvenkin. Pyöriä ja vehkeitä siellä kuuluu olevan.
Huhu osoittautuikin todeksi. Viimeisellä rekikelillä vetivät Penttilän
miehet hirsiä koskenniskaan. Kesällä rakennettiin pato, ja »uutiset»
voitiin jauhattaa omassa myllyssä, jota rakennettaessa ei käytetty
»vapriikin työtä» yhtään. Naulatkin taottiin kaikki kotona.
Aapeli oli kolmas ja viimeinen veljessarjassa. Tytär oli nuorin. Isä oli
leikkiä laskien sanonut toivoneensa täysiä nurkkamiehiä. Tytär rikkoi
toiveet. Aapeli nuorimpana poikana joutui isänsä silmäteräksi. Aina kun
isä oli pajassa, oli Aapeli palkeita painamassa. Vaikkakin riippuen
palkeen varressa oli hän isälleen painona pikemmin kuin apuna.
Pojalla tuntui olevan päätä, ja siksi pantiin hänet kouluun. Muutamia
vuosia meni kaikki hyvin. Kerran joululomalla Aapelin tultua kotiin
huomattiin, että hän oli kovasti laihtunut.
»Eikö sillä pojalla ole ollut ruokaa, vai mitä se on näivettynyt?» kysyi
isä puolittain leikillä.
Keväällä toi Aapeli hyvän todistuksen, kuten ennenkin, mutta selitti
isälleen lopettavansa koulunkäynnin.
Siitä tuli pitkä ja tuskallinen kesä. Isä kerran alettuaan tahtoi ajaa
tahtonsa läpi. Pojasta piti tulla lukumies. Pojassa oli isän verta. Eikä
siinä turhaan suuta soitettu.
Tätä sanatonta taistelua kesti syksyyn asti. Määrätessään töitä miehille
ja vanhemmille veljeksille jätti isä Aapelin aina syrjään. Työmaalle jos
meni, oli siellä työt niin järjestetty, että 16-vuotias Aapeli ei voinut
tehdä mitään hyödyllistä.
Toisaalta ilmestyi Aapelille työmaa. Vanhan myllyn voimalaitteet olivat
rapistuneet eivätkä tyydyttäneet isäntää. Koski pantiin uuteen kuntoon.
Patoa korotettiin ja varmennettiin. Hankittiin tehtaantekoinen
vesiturpiini ja pantiin parhaillaan paikoilleen sähkökoneita valon
antamiseksi sekä Penttilään että koko kylälle. Myllyltä löysi Aapeli
itselleen työmaan. Monttööri oli huomannut Aapelin oppivaiseksi ja
palkattomaksi työmieheksi. Kernaasti neuvoi hän kaikki käytännölliset
työt, jotka itse taisi. Pian olikin Aapeli, nuoruudestaan huolimatta,
kätevä sähkötyömies.
Ne päivät, jolloin insinööri kävi työtä tarkastamassa, olivat Aapelille
juhlapäiviä. Hän kuunteli korvat auki insinöörin puhuessa ja kyseli aina
heti, kun toinen oli lakannut puhumasta. Insinööri, keski-ikäinen mies,
ymmärsi nuorta maalaispoikaa. Neuvoi sen, mitä luuli pojan ymmärtävän,
ja vain silloin tällöin puhui sähköopin syvemmistä kysymyksistä y.m.,
joista Aapeli ei mitään ymmärtänyt -- mutta tuli tietämään tietojensa
puutteen ja heräsi tiedonhaluun.
Syyskuussa, kauranleikkuu-aikana, tapahtui lopullinen selvittely isän ja
pojan välillä. Sähkölaitos oli valmis. Aapeli ymmärsi, että olot eivät
voi kauaa täten jatkua. Hänellä ei ole paikkaa eikä työtä kotona.
Vähäinen koulunkäynti oli katkonut häntä maahan yhdistävät hienot juuret
kiinnittämättä häntä kuitenkaan muualle. Isä ei ymmärtänyt poikaa, joka
ei halunnut lukea. Hän ei tiennyt, että pojalla on palava tiedonhalu,
mutta poika ei jaksa sulautua kaupunkilaiselämään. -- Hän ei menesty
toveripiirissä, joka on lähtenyt erilaisista oloista kuin hän.
Kaupunkilaispojat, herramaisemmissa pukineissaan, pilkkaavat häntä. Ujo
hämäläispoika voi sietää selkäsaunan, mutta ei pilkkaa.
Kauan puhuivat isä ja poika porstuan peräkamarissa. Isä puhui kuin
järkevälle miehelle ja antoi elämänohjeita parhaan kykynsä mukaan.
Seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Isäntä itse lähti kyytiin. Mihin
Aapeli lähtee, sitä ei ilmoitettu kenellekään, ei edes vanhemmille
veljille. Jokainen hoitakoon omat asiansa.
Hyvästijättö äidille oli tuskallisinta, mitä Aapeli elämässään muistaa.
Äiti! Tuo miehensä rinnalla seisova, kaikki uhraava ja aina auttava,
milloinkaan hellempiä tunteitaan osoittava vaimo, hän itki silloin, kun
Aapeli lähti. Miten tuskallisesti Aapelin rintaa kouristi! Hän otti
äitiään kaulasta kiinni, ja sitä hän ei muistanut pitkään aikaan
tehneensä.
»Muista pysyä kunniallisena», oli äidin viimeinen neuvo.
»Älkää itkekö, äiti», sai Aapeli sanotuksi, »kyllä minusta mies tulee.»
Niin! Äiti muistui Aapeli Penttilän mieleen hänen seistessään siinä
yksin laivan kannella. Isäänsä ei hän sen jälkeen hengissä tavannut.
Viisi vuotta kuljeksi poika paikasta toiseen, koti- ja ulkomailla. Isä
lähetti rahoja aina, kun vain osoitteen tiesi. Aapeli kirjoitteli pitkiä
kirjeitä töistään ja harrastuksistaan, saavutuksistaan ja
pettymyksistään. Viiden vuoden perästä hän matkusti isänsä hautajaisiin.
Ukko oli tullut yhä harvapuheisemmaksi Aapelin lähdettyä. Hän oli
luovuttanut tilan vanhimmalle pojalleen, ostanut naapuritalon toiselle
pojalleen ja itse asettunut vaariksi. Tytär oli joutunut naimisiin. Pian
olivat hiukset vaalenneet, ukon talolta luovuttua. Kerran myllypatoa
jäästä sytiessään oli ukko kylmettynyt, ja keuhkokuume oli äkkiä vienyt
uutteran miehen.
Äitiään kaipasi Aapeli. Poikansa lapsille tuhlasi muori nyt kaiken
säästöönjääneen rakkauden, jota ei työn touhussa ollut ennättänyt omille
lapsilleen jakaa niin paljon kuin olisi halunnut. Aina tilaisuuden
tullen oli Aapeli käynyt tervehtimässä äitiään näinä yhdeksänä vuotena
isän kuoleman jälkeen. Nyt lähtiessä ei ollut aikaa.
Äkkiä repäisi Penttilä lehden muistikirjastaan, kirjoitti muutamia
sanoja, pisti setelin sisään, kiersi palloksi ja heitti rannalle.
Aina paikalla oleva katupoika nappasi pallon. Penttilä huusi kädet
torvena: »Vie sähkösanomakonttoriin!» Hän ei koskaan saanut tietää,
veikö poika.
Aamun sarastaessa alkoivat Ruotsin rannat näkyä. Vehreitä saaria,
valkeita kesähuviloita, lippuja -- siinä vaikutelmat, jotka Penttilä sai
vanhasta emämaasta laivan kulkiessa Tukholman kapeata väylää.
Omituisen vaikutuksen tekee kuninkaanlinna tasavallasta tulevaan
matkustajaan. Huomaa heti, että on tultu toisiin oloihin.
Penttilällä ei ollut aikaa tutkia Tukholman nähtävyyksiä. Kun hän pääsi
tullista, lähti juna Göteborgiin 40 minuutin päästä. Läpi kaupungin
ajettuaan näki hän Kustaa II Aadolfin muistopatsaan. Tämän herran hän
tunsi siten kuin Topelius on sen esittänyt.
Kolisten lähti juna pieneltä, ahtaalta ja ränsistyneen näköiseltä
pääasemalta. Eihän sitä ensinkään voinut verrata Saarisen luomaan
Helsingin asemarakennukseen, joka onkin kenties liian komea.
Juna saapui Göteborgiin iltamyöhällä. Saatuaan hotellista tietää, että
vuorolaiva Hulliin lähtee myöhästyneenä, vasta huomenna iltapäivällä,
päätti Penttilä nukkua pitkään ja lujasti. Hänen onnensa olikin hyvä
unen lahja.
Päivän käytti Penttilä kaupungin katselemiseen. Oli hiukan ikävää kulkea
kaupungilla matkalaukku kädessä, mutta kun kaikki piirustukset,
selitykset ja suunnitelmat olivat sullotut tähän laukkuun, ei hän
uskaltanut hetkeksikään siitä luopua.
Göteborg tekee prameilevan vaikutuksen. Siellä on siistejä, suoria ja
leveitä katuja. Ruotsalaiset tuntuvat suuresti ihailevan uskonsankariaan
Kustaa II Aadolfia, koska täälläkin on hänen muistopatsaansa.
Insinööri John Ericssonin muistopatsaan edessä Penttilä pysähtyi. Olihan
Ericsson yksi maansa suurimpia poikia, vaikkakin joutui suorittamaan
elämäntyönsä vieraassa maassa. Uskalsiko Penttilä rinnastaa kohtaloaan
tähän suureen työmieheen? Olihan Penttilän matkalaukussa suunnitelmia,
jotka odottivat toteutumistaan. Olihan hänkin matkalla vieraaseen
maahan. Käymään vaiko jäämään -- sen ainoastaan korkein kohtalo
määrätköön. Kenties oli liiaksi uskallettua, mutta yhtäläisyyttä heidän
kohtalossaan oli.
Vuorolaivalla Göteborg--Hull huomasi Penttilä ensi kerran tulleensa
kosketuksiin suuren maailman kanssa. Eri kielet, kansallisuudet, jopa
rodutkin olivat sulloutuneet tähän tosin hienoon mutta pieneen, tuskin
puolentoista tuhannen registeritonnin vetoiseen matkustajalaivaan.
Toisenkin huomion hän teki: illallispöytä oli katettu kolmin lasein.
Hymyn häive kulki yli Penttilän kasvojen, kun hän muisti kotimaataan.
Pohjanmeri, jo kansakoulun maantieteessä myrskyistään mainittu, ei
tavoistaan nytkään poikennut. Islannin jäätiköiltä ja jäämeren kolkoista
seuduista lähtenyt viuka tuntui luihin ja ytimiin. Aamun valjetessa oli
se kehittynyt joltiseksikin tuuleksi, ja ennen iltaa oli myrsky täydessä
voimassaan. Matkustajat hävisivät kävelykansilta ja seurusteluhuoneesta
yksi toisensa jälkeen mennäkseen yksinäisyyteen, pieneen
ummehtunut-ilmaiseen hyttiinsä suremaan merimatkan kovia kohtaloita.
Penttiläkään ei säästynyt tästä yhteisestä murhejuhlan vietosta.
Laiva oli myöhästynyt tavallisesta ajastaan, ja siksi oli Suomen
konsulaatista ennätetty lähettää Hulliin vastaanottaja Penttilälle. He
tapasivat toisensa tullihuoneen edustalla. Penttilän tuntomerkit olivat
ilmoitetut Suomen Lontoon-lähetystöön.
Pikajuna Hull--Lontoo kulki aivan eri nopeudella kuin Suomen ja Ruotsin
junat. Vaunutkin suljettuine osastoineen herättivät pohjoismaalaisessa
kummastelua. Ravintolavaunu seurasi junaa, joten minkäänlaisia
pysähdyksiä ei tarvittu, ainoastaan veden otto koneeseen vaati
minuuttinsa.
Lontoo! Syksyinen yö Suomessa on valoisaa verrattuna Lontoon sumuun.
Olihan Penttiläkin kuullut Englannin sumusta, mutta näin pimeäksi ei hän
sitä olisi uskonut.