Sähkölennätinlangat näyttivät nousevan ja laskevan, kun matkustaja
katseli vaununakkunasta junan kolisten kulkiessa halki syyskesäisten
maisemien.
Nurkkaan nojautuneena kyhjötti Aapeli Penttilä kovalla penkillä
matkustajia täynnä olevassa vaunussa. Saatuaan sähkösanoman kello 2
päivällä oli hänellä matkasuunnitelma heti valmis. Juna lähti 2.45.
Siihen mennessä ennätti hän pistää matkalaukkuunsa kaikki puhtaana
olevat liinavaatteet, ilmoittaa pesijälle, että pyykillä ei ole
kiirettä, maksaa vuokransa emännälleen ja rientää asemalle.
Vasta junassa oli aikaa tarkemmin miettiä matkaa ja sen toiveita.
Sähkösanoma oli ulkoasiainministeriöstä. Ministeri pyysi ensi tilassa
tavata persoonallisesti Penttilää.
Miksi? Siitä ei hänellä ollut tietoa. Tosin hän aavisteli kutsun olevan
yhteydessä hänen omistamansa kuivan sähköakkumulaattorin patentin
kanssa. Hän ei tiennyt mitään muuta, millä olisi herättänyt suurien
herrojen huomiota. Sitäpaitsi oli hän jo miltei vuoden koettanut saada
sekä oppineita että rahamiehiä tajuamaan keksintönsä tärkeyden, mutta
tuloksetta.
Patentti myönnettiin heti. Senhän saa mille vain, vaikka jollekin
uudelle nenänniistotavalle, kunhan vain kustantaa tarpeellisen määrän
protokollia ja patenttikirjan karttamerkit. Aivan eri asia on saada
patentti käytäntöön ja rahoitetuksi.
Penttiläkin oli keksinyt kuivan sähköakkumulaattorin ja hakenut sille
patentin yhdessätoista Europan maassa ja Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloissa. Kokeilut ja patenttipaperit olivat vieneet hänen pienen
pääomansa, isänsä perinnön. Yritettyään turhaan saada suomalaisia
rahamiehiä innostumaan tehtaan perustamiseen oli hänen pakko, hengen
pitimiksi, ruveta sähkövaraston hoitajaksi.
Ja kun hän on ollut paikassaan tuskin kolmea viikkoa, kutsui ministerin
sähkösanoma nyt hänet, mahdollisesti julkisuuteen. Kenties hallitus oli
huomannut keksinnön tärkeyden ja asettaa muutamia miljoonia sen
saattamiseksi hyödyttämään yhteiskuntaa. Mikä onni maalle! Hallitus
pystyttää itselleen tällä teollaan katoamattoman muistomerkin.
Suomen kosket, joita ei voida läheskään täydellisesti käyttää
teollisuuden palvelukseen, niitten suuren veden ylä- ja alarajan
vaihtelun tähden, voidaan silloin käyttää täydelleen. Kevättulva menee
nyt miltei käyttämättömänä hukkaan. Olisi arvaamaton kansantaloudellinen
säästö, jos nuo suuret, hukkaan menevät voimat saataisiin ihmisen
palvelukseen.
Penttilän kuiva akkumulaattori sen tekee. Kevättulvat voidaan laskea
turpiinin läpi, muuttaa voimaksi ja panna talteen, tarvetta odottamaan.
--
Suuret olivat keksijän toiveet hänen huomatessaan teoriansa menestyvän
käytännössä. Mieli ihan pyrki painumaan omien maanmiesten
välinpitämättömyydestä.
Penttilä kävi ajatuksissaan läpi koko pettymyksiensä sarjan.
Ennakkoluulot olivat olleet vähällä murskata hänen toiveensa.
»Natsaretista ei tule mitään hyvää», uskoivat hänen maanmiehensä.
Ylipääsemätön muuri esti nimetöntä miestä pääsemästä kuuluville. Hän ei
osannut tehdä itsestään reklaamia! Pettymys seurasi pettymystä.
Rahamiehet eivät olleet tavattavissa tai olivat kiinnittäneet rahansa
muihin yrityksiin, eivätkä nyt voineet auttaa, niin mielellään kuin
olisivatkin tukeneet kotimaista yrittelijää. -- Nuo samat sanat oli
Penttilä kuullut niin useasti, että osasi ne ulkoa. He eivät
yksinkertaisesti halunneet --. Pankeissa vaadittiin vakuuksia.
Suunnitelma, patentti, niin no. Miksikäs eivät ne ole hyvinkin
arvokkaita, mutta ei pankki ilman vakuutta voi --. Olisi kyllä sopiva
aika teollisuudelle edullisen kurssin aikana aloittaa, jos tullaan
toimeen kotimaisilla koneilla ja raaka-aineilla, mutta --.
Semmoista oli ollut kaikkialla. Oppineet sanoivat kuivan akkumulaattorin
teorian olevan mahdottoman käytännössä, ja sillä hyvä. Eivät
vaivautuneet ottamaan selvää, vaikka Penttilä pyytämällä pyysi --
vaivahan olisi kuitenkin turha --, ja siihen sai pyytäjä tyytyä.
Olisiko tämäkin matka ehkä yksi rengas lisää pettymyksien ketjuun?
Kenties.
Kuitenkin sähkötti Penttilä Toijalasta saapuvansa Helsinkiin kello 7.21
iltapäivällä ja olevansa herra ministerin käytettävissä, sekä ilmoitti
asettuvansa asumaan erääseen pääkaupungin tunnetuimmista hotelleista.
Raskaasti puhkuen veturi pysähtyi Helsingin asemalle. Pujotellen
matkustajien, kantajien ja odottajien joukossa pääsi Penttilä
matkalaukkuineen puikahtamaan portista asemahalliin, ja oikealle
kääntyen hän lähti jalan ilmoittamaansa hotelliin. Hiukan nyrpeästi
vilkaisi ovenvartija vaatimatonta matkustajaa, joka tiedusteli vapaata,
halvempaa huonetta. Ilmoittaessaan nimeään kysäisi Penttilä, onko
hänelle tullut kirjettä tai puhelinkyselyä. Ilmoitettiin jonkun herran
odottavan.
Eteishallissa seisoskeleva herrasmies tulikin kohti ja kysyi, onko hän
herra Penttilä ja voisiko hän mitenkään todentaa henkilöllisyytensä.
Penttilä näytti saamansa sähkösanoman osoitteen. Vieras nyökkäsi
hyväksyvästi ja ojensi kirjeen, jossa ministeri ilmoitti odottavansa
heti puheilleen.
Ilkeästi nytkähtelivät ajurin rattaat ajettaessa poikki Erottajan
matkalla ministerin yksityisasuntoon.
Herra ministerin vastaanottohuone oli upea. Siellä oli jykevät nahkaiset
huonekalut ja marmoriveistoksia. Ministeri istui pöytänsä ääressä. Hän
oli pitkä, laihahko mies, rasittuneen näköinen. Turhitta
kohteliaisuuksitta hän kysyi, haluaako Penttilä myydä omistamansa
patentin. Ostaja olisi amerikkalainen.
Kysymys oli liian äkkiä tehty, jotta Penttilä olisi ollut valmis siihen
vastaamaan. Hänen mielestään oli pyhyyden loukkausta myydä
ulkomaalaiselle kuiva akkumulaattori, jolle hän oli antanut nimen
»Suomi».
Mutta! Jokin ajatus näkyi virinneen hänen aivoissaan. Vastaamatta
ministerin kysymykseen teki Penttilä vastakysymyksen: »Miksi suomalainen
mies ehdottaa sellaisen patentin myyntiä amerikkalaiselle?»
Ministeri selitti kantaansa. Hän puhui pitkälti ja kauniisti. -- Maamme
on sortua taloudelliseen ahdinkoon. Kuluttajaluokka ei voi kauaa ostaa
huikeisiin hintoihin nousseita kulutustarpeita. Epäedullisen kurssin
johdosta ei voida tuoda ulkomaisia teollisuustuotteita, jolloin omat
tehtaat joutuvat monopooliasemaan ja käyttävät sitä häpeämättömästi
hyväkseen. Valtio ei voi suorittaa ulkomaisten lainojensa korkoja ja
kuoletuksia rahamme halpuuden tähden --. Olisi suorastaan isänmaan
pelastus, jos joku kotimainen henkilö voisi hankkia lainan valtiolle tai
edes tuoda maahan vierasta arvokasta rahaa. -- Jos voisitte
patentillanne saada vaikkapa vähemmänkin, niin olisi suuri palvelus, jos
antaisitte rahat runsasta korkoa vastaan lainaksi valtiolle tai möisitte
ne Suomen Pankille kohtuullisesta kurssista.
Penttilä mietti hetkisen. »Paljonko valtio tarvitsee?» kysyi hän silmää
räpäyttämättä, aivan kuin voisi liivinsä taskusta pudistaa muutamia
miljoonia kultadollareita.
»Summan määrääminen on valtiovarainministeriön asia», sanoi valtion
edustaja hiukan hymyillen, »mutta haluan tietää, suostutteko myymään
patentin.»
Penttilä ymmärsi, ettei ministerillä ollut aavistusta siitä, mitä
merkitsee kuivan akkumulaattorin keksiminen. »Suostun myymään», ilmoitti
hän, kuten tuntui, hiukan kuivalla äänellä.
Ministeri meni eteishallissa olevaan puhelimeen, keskusteli johonkin ja
hetken päästä palatessaan ilmoitti, että valtiovarainministeri odottaa
heitä molempia valtioneuvoston talolla.
Valtiovarainministeri, pitkä, ryhdikäs, noin 40-vuotias, hiukan
lihavuuteen taipuva herra, seisoi keskellä lattiaa, kun ovelle
koputettiin. Amerikasta saapunut sähkösanoma oli juuri ilmoittanut
lainansaantineuvottelujen katkenneen, joten tilanne näytti aivan
toivottomalta. Ulkomaan rahan kurssi oli hirveä. Ruotsin kruunut
maksoivat 16:--, punta 300:--, frangi 8:50, dollari 80:--, ja Saksankin
kurssi oli jo 2:--.
Silloin astuivat sisään ulkoministeri ja Penttilä. Ministeri selitti
asian muutamin sanoin. Amerikanlähetystöltämme oli tiedusteltu, voisiko
se hankkia erään patentin omistajan, joka oli suomalainen, suostumuksen
tuon patentin myymiseen, sillä eräs amerikkalainen rahamies olisi
halukas ostamaan sen. Hinnasta y.m. seikoista oltaisiin halukkaat
saapumaan sopimaan Englantiin.
Penttilä omisti kyseellisen patentin ja suostui sen myymään.
Rahaministeri vilkaisi Penttilää pikemmin kiukkuisesti kuin
hyväntahtoisesti ja tiedusteli, paljonko patentista aiotaan vaatia.
Penttilä ei maininnut summaa, mutta lupasi myydä Suomen valtiolle tai
Suomen Pankille saamansa dollarit tai sen määrän, mitä mainitut
laitokset haluavat ostaa, puoleen nykyisestä kurssista.
Rahaministeri kutsui sisään erään vielä saapuvilla olleen virkamiehen ja
saneli tälle sitoumuksen, jolla Suomen valtio sitoutui ostamaan kaikki
ne Yhdysvaltain dollarit, mitä herra A. Penttilä saa myydessään erään
»Suomi»-sähköakkumulaattoripatentin, kurssiin 40:--, ja jolla herra
Penttilä sitoutui lainaamaan Suomen valtiolle 9/10 täten saamistaan
rahoista 6 1/2 % vuotuisella korolla ja 10 vuoden kuoletusajalla.
Penttilänkin kirjoitettua sitoumuksen alle kätteli ministeri häntä,
toivotti suurta hintaa ja sanoi myynnin olevan palveluksen isänmaalle.
Vielä sovittiin Penttilän matkan yksityiskohdista. Hän matkustaisi
diplomaattipassilla, heti huomisessa Turusta lähtevässä laivassa. Rahaa
matkaa varten lähetetään Turkuun ja valtion puolesta sovitaan
sähköteitse kohtaamisesta Lontoossa.