Ja juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. -- -- --

Miehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: "katsos sinä

verkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos

sen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt". Alekseijev oli

itsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello

kaulassa, on tapana sanoa. -- Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat,

nähdessään tuonlaiset "helkavalkeat" (suuret tulenliekit) nousevan

Suomalaisten etuvartioilta: "kyllä maar noi Suomalaiset ovat

aika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä

tappelutantereellakin."

Joulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme

pääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen,

ett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin

"säkissä" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia

askareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme

vuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.

Arvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä

tilaisuus. -- -- --

Joulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta

aikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt

taas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko

olivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon

noustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä

tykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa "höysteeksi".

Ja samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet

rukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla

saimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet

uloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. --

Tämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen

alkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin

hurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin

etuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan,

mitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä

valliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen

merkitsisi.

Aamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun

luoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja

vanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun

mennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun

lähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat

viholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän

etuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa,

mitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän

yksitoikkoisuuden muutteeksi.

Ensin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä

etuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi

Turkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä

mitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta,

tehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille

ajatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä

tähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein

reimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin

paljon kuin kurkusta lähti: "rotaa-pli!" (suom.: komppania lauaiskaa).

Näin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset

heräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen

pitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai

tekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät

ampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että

etuvartio-ketjusta.

Meikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla

sivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai

tuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin

käymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin

taukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen

jälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.

Minä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä

tilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne

herätimme.

Joulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja

tulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria.

Vähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme

lausuen: "Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme

kaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle

ja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka

komppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle

tahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi

vääpelimme, mitä te siihen sanotte?" -- "Oikein, herra kapteni",

sanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, "vääpelimme on sen täysin

ansainnut". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle

ilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien

hurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin

sydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti

samalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan

oli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten

kunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee

urhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!

Sen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne

komppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä

varusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli

pataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki

valitut eli ritarikandidaatit, lausuen; "H. M. Keisari on lähettänyt

pataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi

Pravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat

ilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme

aina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille -- hurraa!" Raikkaat

hurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan

kunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli

meitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella

seuraamaan Suomen lippua.

"Ja sodass' rauhass' kuin olla saan,

Mies joukoss urheain;

Sotahan olen valmis ja kuolemaan,

Jumal' aamun suokoon vain!"

Numero viisitoista Stolt.

Joulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli

kyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun

jälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita

vähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.

Joulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain

päävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä

nousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme

nähdä kahta syltä edemmäksi.

Joulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas

Vratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut.

Huoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät -- ja

lämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan

lämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan,

vaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he

olivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat

sodan jalkoihin jääneet.

Joulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp.

saimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle

kentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti

jumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää

Jumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin

henkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta

isänmaastamme j.n.e.

Lunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.

Bulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana,

suuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.

Joulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle

etuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin

rankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme

vaan niinkuin "lumiäijät". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme

ympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin

joku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että

käsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme

jäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen

tapaan kuin hienohelmain "tärkätyt" alushameet.

Joulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille

tykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut

lähes puolen kyynärän paksuudelta.

Joulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään

samoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä

saimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin,

kylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan

herkeämättä.

Joulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä

nokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei

ollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme

jääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä

nokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja

käsiämme. -- Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä

oli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten

tapaan, joll'ei paljon hullumpaa.

Joulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli

oikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren,

sotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni

"Lusper pumpussa", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella.

Punaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä

oikeammalle.

Joulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta

oli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa

kuin täysi pohjolan talvi.

Joulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme

kylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa

ennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa

vallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat

paukkuivat, suojaa tarvittiin. --

Huoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen

lähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää

joka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin

jonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat,

ahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia

ryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi

laatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne

sattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat;

silloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me

olisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.

Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa,

pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli

vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat

päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin

asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan

taivaan alla.

Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka

oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka

ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku

nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme

käsiämme ja jalkojamme.

Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli

kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi

kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui

nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan

"savua pakoon".

Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme

samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille

"asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista

hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä

tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan

taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä

lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton

vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä

kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi

kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja

onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen

seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli

jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä

muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin

tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit

eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä

hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen

syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin,

sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen

jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!

Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle,

jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. --

Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan

ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut

omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä

rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla

vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta

olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein

ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. --

Hetki oli tosiaankin juhlallinen. -- Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas

taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla

ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja

ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä

hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan

arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana

pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. -- Ja monen ehkä valtasivat nekin

ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä

juhlaa viettämään.

Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli

hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.

Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn

valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan

eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden.

Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle.

Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin

laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen

oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita

tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio

jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin

niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että

olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan

pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan

kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen

kovilta, harmailta kourilta.

Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli

kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa

saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin

ikävähköltä.

Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei

enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan

käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle

pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat

levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen

eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli

kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden

ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren

rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien

ympärillä.

Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle

Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja

määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä

kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas

taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt

päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat

perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat

sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen

tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin

alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.

Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas,

jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää

vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan

sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.

Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa

taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun

oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan

levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.

Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä

vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien

korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri

Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja

lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä

Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja

Turkkilaisten linnoitukset.

Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän

koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. --

sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin

suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa

suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon

enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan

lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.

Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän

tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään

lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut

puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu

kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka

kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.

Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan

viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen

pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät

kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat

vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin

joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita,

kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen

paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila

kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin

oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia

kauniita kotimaamme lauluja:

"Minä seison korkialla vuorella,

viheriäisessä laaksossa" j.n.e.

sekä erästä toista:

"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.

Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta.

Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan

saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan)

ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla

itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.

Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä,

sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme

ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla

"nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja

vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta

sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut

mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin

kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan

rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä

oli.

Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi

harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä

lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin

maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta

mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme

marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.

Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten

nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme

komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli,

ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu

paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin

sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse

saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä

saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.

Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien

luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka

miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien

sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja

kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.

Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista,

jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla

viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea

saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa.

Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto

ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka.

Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi

vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa

pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi

muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla

hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin

ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä

vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella.

Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon

eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte

jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi

tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja

saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.

Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin

lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys

oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin

taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit

jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä

töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli

havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta

vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten

lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme

juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän

kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen

mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte

päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti

monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat

pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa

käyneet tavallista totisemmiksi.

Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä

kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle.

Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä,

alaspäin ja aivan uutta tietä.

Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät,

kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme

ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä

rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti

menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat

vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli

seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin

pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että

tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään

ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa

mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet,

karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho

vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.

Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin

ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä,

piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen

meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa

särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään

tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun

joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää

vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä

tekemän".

Näin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän

tultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa

marssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen

kylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja

kiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa.

Tästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja

korkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin

"muurahaispesä". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme

nuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia,

suojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä

tuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään

meitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa

katosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.

Ensin vähän haukattuamme ehtoollista ja juotuamme teetä nukuimme

nuotiomme ympärille, väsyneinä päivän ponnistuksista, raskaasen uneen.

Nukkuessani yöllä paloi minulta yksi osa päällystakkini liepeestä, joka

teki sen hyvin rumaksi. Kun sitte aamusella näytin vahinkoani

kaptenilleni, neuvoi hän minua ottamaan paikkaa selkämyksestä, sanoen:

"onhan siellä kylliksi liikojakin ryppyjä".

Joulukuun 30 päivän olimme samassa kylässä. Aamupäivällä pääsimme erään

talon huoneisin, joten meillä oli parempi maja ja oltava kuin

edellisenä yönä. Täällä sitte istukselimme vallan tyytyväisinä

paikkaillen Balkanilla revenneitä vaatteitamme sekä jutellen yhtä ja

toista hupaisista ja vaikeista seikkailuista Balkanilla. Kuvittelimme

myös, mitenkä nyt kohta päästään viljavampiin, lämpöisempiin maihin eli

paikkakuntiin, joissa ei aina ole vilu ja leivän puute.

Tässä täytyi armottomasti odotella senkin tähden, että kaikki joukot

kerkeäisivät yhtymään ja asettamaan varusteensa taas täydelliseen

kuntoon, kun näet oli määränämme huomispäivänä hyökätä Mehmed-Alin

armeijan kimppuun, selkä- eli takapuolelta Taschikissen'issa,

sill'aikaa kun kreivi Schuvalov kävi päälle toisilla joukoilla

etupuolelta Arab-Konak'issa.

Joulukuun 31 päivän aamulla kello 5 saimme polttavan kiiruun

lähtökäskyn, kun näet satuimme vähän liiaksi nukahtamaan. -- Yks'

kaks', niin olimme valmiina kukin paikoillaan, jolloin kuului

käsky-sana: "eteenpäin mars".

Marssittuamme muutamien pienempien vuoriharjanneitten sekä erään

pienenlaisen joen ylitse, käännymme vasemmalle ja laskeunuimme alas

suureen Sofian laaksoon. Täällä heti järjestettiin rykmentit,

pataljonat ja tykistö täydelliseen sotarintamaan, hyökkäyskolonniin. --

Ja leikki alkoi!

Turkkilaisilla oli suuri leiri Taschikissenin kylän lähellä eräällä

mäentöyräällä. He olivat varustaneet mainitussa kylässä jokaisen

talonkin puolustustilaan, ampuen ahkerasti huoneiden akkunoista ja

aitovieristä, sitä paitsi oli heitä oikeata siipeämme vastassa

useammilla mäkitöyräillä ja vuoren nyppylöillä hyvin varustetuissa

linnoituksissa (pattereissa). Oikea siipemme saikin sentähden kärsiä

suurempia vammoja, sillä Turkkilaisten sopi siellä ampua meikäläisiä

(kolmatta kaartidivisiä) ristitulella. Siellä kaatui pari kenralia,

upsereja ja sotamiehiä. Turkkilaiset pitivät joka paikassa sitkeästi

vastaan. Mutta kun meikäläisten oiva tykistö pauhasi muutaman tunnin ja

samalla ankarasti ahdistivat heitä jalkaväen ripeät, tarkat

ampujaketjut, ampuen ja hurraan kanssa hyökäten päälle, ja kun

Turkkilaiset vielä tämän lisäksi näkivät mitenkä heidän taaksensa

Sofian laaksoon äkkiarvaamatta ilmestyi meikäläisten suuria

sotajoukkoja, jalka-, ratsu- ja tykkiväkeä, niin äijät pötkivät

pakoon viisituntisen kiivaan kahakan perästä vuoristoon, niin että

fets-lakissa oleva tupsu häilyi ja jalkineet eli tassukat lapisivat

jaloissa. Myötäjäisiksi läheteltiin heille vielä muutamia kranaatteja,

niin että tantereella lumi pöllysi, sekä yksi että toinen heistä kaatui

nurinniskoin maahan ja näkyi antaneen hyvin monelle viimeisen

pyöräyksen, päästäen heitä "paratiisin iloon".

Tappiot eli mieshukat eivät olleet kummallakaan puolen aivan suuret.

Ehtoon tullen oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.

Yöksi asetuimme lähelle mainittua Taschikissenin kylää, josta sitten

kannoimme puita nuotiotuliimme ja olkia allemme. Kenttä eli pelto,

jossa meidän tuli maata, oli peitetty lähes kyynärän paksulla lumella.

Siis oli kaivettava ensin nuotion tilalta lumi pois, ennenkuin voi

tehdä nuotiotulia. Samoin teimme makuusijaimmekin suhteen, jotka

kaivoimme. Vielä vähän kuopakkaisiksikin, sitte levitimme oljet alle ja

pystytimme teltat päälle sekä teimme nuotiot siihen lähelle, että sopi

teltasta pujahtaa lämmittelemään koska vaan halutti, ja niin olivat

meidän oivat yösijamme valmiina.

Kylään ei menty eikä laskettu sentähden, kun viholliset olivat niin

lähellä, vähän matkaa vaan vuoristossa, ja olimme siis velvoitetut

olemaan kentällä yötä valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi. Siellä

kylässä sanottiin myöskin olleen muutamissa taloissa Turkkilaisten

kipeitä, paleltuneita, jotka heidän äkkinäisen ja kiireen pakonsa

tähden olivat jääneet sinne, sekä muutamia kymmeniä sotavankeja.

Tammikuun 1 päivän aamulla k:lo 6 v. 1878 saimme käskyn lähteä

marssimaan sotalinjan oikeaan siipeen. Marssittuamme neljä tuntia

pienenlaisia vuorisolia ja polkuja, saavuimme lähelle Dolny

Kamartzij'in kylää, joka oli eräässä laaksossa Arab-Konak'ista

poikkeevan Latitza'an vievän maantien varrella. Heti, päästyämme

aukeammalle, näimme suurenlaisen Turkkilais-kolonnan, erään paschan

johdolla arviolta muutamia tuhansia, jotka par'aikaa tekivät pakomatkaa

marssien hiljalleen Latitza'an päin. Toinen pää kolonnasta oli vielä

kylässä, ja muutamia myöhästyneitä vielä tälläkin puolen, nimittäin

sillä puolen, mistäpäin mekin olimme sinne marssissa. Meikäläisiä ei

ollut tässä saapuvilla kuin kaksi tarkk'ampuja-pataljoonaa, meidän

suomalainen ja eräs venäläinen.

Johtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen

järjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me

Suomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti

marssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin

Turkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä

talojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli

piiloutunut.

Bulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja

asukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän

piilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: "turk", "turk"; toiset heistä

antoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina,

mutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa,

veitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen

huoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa;

toisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan

millään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa

itsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä

pienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne

Turkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin;

kylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme

vastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa

tästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle

kiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä;

tykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita

kranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan

perästä kuului torventoitotus ja huuto: "haitaa!" Silloin läksi koko

turkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin

useampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme

Turkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista

pahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille

leipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta.

Surumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos

Turkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi

pahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. -- Kylä näytti

varakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.

Täällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille

useampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. -- No, ei muuta, kun

keitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika

sianlihakaistaleita, -- ei häränliha taas tällä kertaa maistunut

miltään, -- niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen

uudenvuoden-päivällinen.

3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän

osastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja

puhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme

marssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla

pilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä

nuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei

siinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri

aikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme

marssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika

tavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja

erittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti

nukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului:

"eteenpäin mars!"

Ehtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta,

eräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat

asettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän

sillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen

siltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte,

voitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka

paleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet

kovanlainen pakkanen.

Heti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla

saimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä,

hajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin

rivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa

ehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.

Joku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer

lausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: "älkää painako pojat

päätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne

urheita poikia"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat

Turkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo

alkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla

hyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan

lähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän

palamaan.

Sillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta

milläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja

kylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja

mukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat

meitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä

eräästä vakantapaisesta astiasta.

Saatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi

hirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja

lapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön

vallan majattomiksi.

Kun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat

etulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään

yöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme

etulinja-miehiä.

Nyt asetuimme majoihin, plutona taloon. Siinä talossa, johon minä menin

1:sen plutonan kanssa, ottivat asukkaat meitä vastaan erittäin

tunteellisesti. -- Tytöt ja vaimot, tervehtiessään meitä, tahtoivat

suudella likaisia, ahvettuneita käsiämme, mutta kuka hullu sellaista

olisi sallinut.

Vähän aikaa oltuamme talossa tuli sinne eräs toisen joukon sotamies ja

aikoi heti ottaa eräästä sivuhuoneesta majatalomme ainoan lampaan,

jonka baschibozuk'itkin olivat jättäneet. Kun isäntä meni lammastaan

puolustamaan, kysyi soturi häneltä vaan noin sopivasti: "tahdotkos

nahan takaisin, niin saat itse tappaa ja nylkeä sen, mutta lihat minä

tarvitsen". Me toiset kielsimme soturia tekemästä noin sydämettömästi,

sanoen: "äläs kajoo siihen, tää on meidän majatalomme, sulla ei ole

mitään täällä tekemistä". Samalla neuvoimme häntä olemaan lihatta,

niinkuin itsekin olimme; silloin soturi jätti aikomuksensa ja meni

tiehensä. Tämä tapaus lisäsi talonväen luottamusta meihin ja sehän

olikin luonnollista.

Tammikuun 3 päivän lepäsimme mainitussa talossa ehtoosen k:lo 8 asti,

jolloin saimme kiireen käskyn valmistautua poislähtöön.

Oli jo vallan pilkko pimeä, kun lähdimme marssimaan isosta

valtamaantiestä oikealle kädelle; oli nimittäin tarkoitus kiertää

vihollisen asemia, jotka lepäilivät Sofiassa. Yön hiljaisuudessa

marssimme lumista raivaamatonta, tietöntä kenttää; hikikarpalot

tippuivat otsiltamme, vaikka oli kylmä ilma, kunnes k:lo 3 Tammikuun

4 päivän aamulla saavuimme erääsen kylään noin kahden penikulman

paikoille Sofiasta. Täällä saimme huoata kuusi tuntia, siksi kunnes

kaikki joukot kerkeäisivät tekemään saarrosliikkeensä kaupungin

ympärille, kun nimittäin oli aivottu kaupunki väkirynnäköllä

valloitettavaksi. Erään talon pihalla oli asentopaikkamme, siihen

teimme nuotiotulen ja kannoimme heiniä allemme; sitte istuskelimme

niitten päällä nojallamme nuotion ääressä, kun yhtäkkiä kuulimme

lähellä olevasta pienestä kanakoppelista erään kukon raikkaalla,

heleällä äänellä vetävän aamuvirttänsä. No, eipäs tähän sen enempää

tarvittu; pari toveria pujahti heti kanakoppiin eräästä sen seinässä

olevasta pienestä aukosta. Sieltä löytyi sitte kolme kaunista kukkoa ja

viisi kanaa; saalis jaettiin paikalla ja paistoimme murkinaksemme aika

hyvän kukkopaistin, ajatellen: olisihan ne muut sieltä kuitenkin

ottaneet, niin yhtä hyväthän ne olivat meidänkin suuruspaloiksi.

Turkkilaiset, nähtyänsä että Gurko aikoi ahdistaa Sofiaa luoteestakin

päin, missä se oli suojatoin, vetäytyivät sieltä pois ja riensivät

idemmäksi. Turkkilaiset, paetessaan kaupungista, veivät parhaat tavarat

mukanaan; jotensakin kiiru lähtö taisi sentään Turkin pojilla olla,

koska jättivät 30:neen tuhanteen mieheen sairaita ja haavoitettuja

sinne tänne ympäri kaupunkia, jotka suurimmassa kurjuudessa ryömivät

pitkin katuja, siksi kunnes meikäläiset korjasivat heitä parempaan

korjuun ja hoitivat sekä antoivat lääkkeitä ja lohdutusta.

Turkin säännöllisen sotaväen lähdettyä kaupungista alkoivat

Turkkilaiset ja Bulgarialaiset ryöstellä toisiansa. Tässä sekasorrossa

lähettivät kaupungin jälellä olevat porvarit pyytämään apua kenraali

Gurkolta, joka seisoi väkinensä kaupungin ulkopuolella. Hän antoikin

heti käskyn heille marssia kaupunkiin.

Mekin lähdimme ennen mainitusta kylästä kl. 9 e.pp.; vähän aikaa

marssittuamme pysähdyimme erääsen kylään, vähäksi aikaa "pieni

privalli", josta taas vähän ajan kuluttua jatkoimme matkaamme

eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme kaupungin edustalle, jossa

jäimme lumihangessa ja pakkasessa seisoa väsyneinä ja nälkäisinä pari

tuntia.

Oli jo varsin pimeä, ennenkuin saimme käskyn marssia kaupunkiin; vaan

iloisesti ja uljaasti se kuitenkin kävi: -- soittokunnat soittivat,

rummut pärisivät ja laulajat lauloivat (meidän pojat Suomea); hyvin

mukavilta soitot ja laulut sentään kaikuivat marssiessamme kaupungin

pilkkopimeitä katuja.

Ryövärit, varkaat ja muut roistot piileilivät pitkin kaupungin nurkkia

ja katuja, saaliinhimoisina koettaen rientää, toimittaa ammattiansa

tavallista ahkerammin, ennenkuin meikäläisten joukot kerkeäisivät

oikein sijoittumaan sekä saamaan järjestyksen palajamaan. Tänlaiset

veijarit näyttivät ja houkuttelivat vielä sotureitakin sanoen: "ottakaa

vaan tuosta ja tuosta, eivät nämät ole kenenkään", saadaksensa siten

itse ottaa parhaimmat.

Me pysähdyimme eräälle kolmikulmaiselle torille niin kauaksi kuin

majoittajat hakivat sopivia majataloja. Kapteenimme löysi meidän

komppanialle oikein hyvät majapaikat, kahteen turkkilaiseen taloon,

joista asujamet olivat paenneet. Ainoastaan talon uskollinen vanha

kissa, kahden pentunsa kanssa, oli jälellä, ja ne näyttivät hyvin

kummastelevan uutten tulokasten (meidän) heille jutellessa suomeksi:

"kuinka mirri jaksaa j.n.e."

Astuessamme talon huoneisin olivat ne sangen mukavasti sisustetut,

pitkin seinustoita sohvia (divaneja), joilla meidän sitte oli aivan

mukava loikoa; se tuntui ehkä senkin tähden niin herttaiselta kun

olimme jo monta kuukautta olleet yhtä mittaa päivät ja yöt paljaan

taivaan alla. Vielä ehtoolla myöhään, kun istuimme talon pihalla

nuotion ympärillä keitellen ja lämmitellen, lenteli luoteja vinkuen yli

talon kattojen ja pihan, sekä kuului väliin paukahduksiakin; ties Herra

sitten mistä ne tulivat!

Sittenkuin tuli maatapanon aika, ja koska eivät kaikki sohville

mahtuneet miesten paljouden tähden, niin loppujen täytyi tyytyä

permantoon, josta sovittiin "pitkän tikun" vedolla, joskus

palvelusansioihinkin katsoen. Miehiä oli väliin nuo pienet tupaset niin

täpö täynnä kuin "silakoita suolassa", josta öiseen aikaan oli se

harmittava seikka, että kun tarvitsi vähänkin liikkua, niin heti

tallasi jonkun käden, jalan ja väliin vallan keskinaamankin päälle,

jolloin soturi kiljahti sanoen: "katso etees"; vaan miten katsoa, kun

oli pimeä kuin säkissä. Kävelijät eivät liioin virkkaneet sanaakaan,

ett'eivät tallatut heitä tuntisi; ähkivät vaan hiljalleen mennessään

oveen päin sekä ulkoa palatessaan, ja menivät paikoillensa nukkumaan.

Ehtoolla, ennenkuin panimme maata, lukitsimme majatalomme portit kiini,

se on tietty niinkuin isännät ainakin.

Tammikuun 5 päivän olimme vielä samassa majatalossa, jossa olikin kyllä

mukava ja lämmin oleskella, paikkaillen vaatteitamme, sekä yhtä ja

toista pientä korjausta. Ruoasta ei myöskään nyt taas tällä kertaa

ollut puutetta; meidänkin pojat olivat hankkineet itselleen

kaikenlaista ruokatavaraa, eihän sitä toki sopinut kädet ristissä

neuvotonna istua, jos oli aikomus eteenpäin marssia, ja kun kaikki

muutkin hankkivat. Turkkilaisten aitoista (makasineista) saimme jauhoja

ja voita, joista valmistimme leipää ja keitimme puuroa.

Ruumiita loikoeli kaupungin kaduilla ja nurkissa, ei Turkkilaisilla

eikä Bulgareilla näyttänyt olevan suurta halua niiden hautaamiseen.

Eräskin moukka venyi monta päivää kuormansa päällä, hirtettynä nuora

kaulassa, eikä se näyttänyt sentään ohikulkevissa herättäneen sen

suurempaa huomiota eikä kummastusta kuin muutkaan vähäpätöisemmät asiat

eli tapaukset.

Majatalomme pihakin oli arvattavasti ollut suven aikaan kaunis ja

siisti; lumesta pisti esiin myrttipensaita ja kukkapenkereitä.

Tulisijat olivat särjetyt joka huoneessa, ja meidän kun tarvitsi

keittää ja paistaa, niin teimme nuotiotulen, heti samana ehtoona kuin

sinne tulimme keskelle talon pihaa; olimme sentään saaneet ankaran

varoituksen, ett'emme vaan millään muotoa taloa polttaisi, siis jonkun

piti aina olla pihalla vartioiden ja paistaen istua tahi seisoa nuotion

ääressä, sekä vedellen savuja Turkkilaisten savipiipusta, jossa paloi

oivaa Turkin tupakkaa.

Sofian kaupunki olikin erittäin rikas savipiipuista, arvattavasti oli

siellä niiden tehdas; meidänkin soturit tulivat savipiipuista niin

rikkaiksi, että niitä oli melkein joka taskussa.

Tammikuun 6 päivän aamulla kl. 8 lähdimme marssimaan majatalostamme,

kun olimme tulleet määrätyiksi menemään etuvartioiksi kahden virstan

päähän kaupungista, Filippopoliin vievän maantien varrelle. Siellä oli

eräs Turkkilaisten jättämä leiri vahvoilla pattereilla ja

varustuksilla, he olivat sinne myös jättäneet isoimman osan

telttojansa, joissa oli niiden miesten, jotka eivät olleet vahtia

seisomassa, aina väliaikoina suojainen ja lämmin oleskella.

Tänä päivänä antoi myös kenraali Gurko joukoillensa seuraavan

päiväkäskyn:

"Sotajoukot minulle uskotussa osastossani!

"Voitolla taisteltuanne Gorny-Dubniak'illa Lokakuun 24 päivänä ja 28

päivänä Telisch'in tykönä piirititte Osman Paschan Plevnan luokse,

hävititte häneltä varasto-tiet ja laskitte tuon rautapiirinne Plevnan

ympärille, jonka jälestä Osman paschan armeijan hävitys oli ainoastaan

ajan kysymys.

"Pian sen jälkeen eli 10 päivänä Marraskuuta valloititte urhollisella

ratsuväen hyökkäyksellä Vartza kaupungin.

"Tämän jälkeen jätettyäni nämät teidän verellänne valloitetut asemat

hiljan tulleiden kranatöri-joukkojen haltuun, vein teidät 17 päivänä

Marraskuuta Mehmed-Alin armeijaa vastaan, joka aikoessansa rientää

Osman paschan avuksi oli asettunut Orhanien seuduille. Voitettuanne

viholliset tappeluissa ensin Pravetz'illa 22 ja 23 päivänä Marraskuuta,

sekä 26 päivänä Edropolin tykönä ja loistavan taistelun jälkeen

valloitettuanne Vratscheschin kukkulat ja vihdoin Arab-Konakin tykönä

voitettuanne Turkkilaiset, valloititte melkein kaikki Balkanin vuoret,

pois ahdistaen viholliset useoista erinomaisen kovista varustuksista

aina viimeisiin Balkanin ääriin asti.

"Niin tuli aika astua Balkanin ylitse; siellä ei ollut teitä,

ympärillänne kohosivat jylhät pilvenkorkuiset vuoret näyttäen

mahdottomilta niihin kiivetä vahvalla lumella peitettyinä. Vaan

tämäkään ei teitä estänyt. Esimerkittömillä vastuksilla raivasitte

itsellenne tien ja Umgartschin kukkulalla sekä Mustalla vuorella

kiilsivät Venäläisten painetit ja raskas venäläinen tykistö, jonka

olkapäillänne sinne olitte raastaneet. Teidän sitkeytenne,

kärsivällisyytenne ja järkähtämättömyytenne vastuksissa ja puutteissa

sekä eriskummallisen vaikeissa työskentelyissänne on ihmetyttävä

jokaista, joka edes heittää silmäyksen noille jylhille vuorille.

"Joulukuun 31 päivänä astuitte alas Sofian laaksoon ja samana päivänä

ryntäsitte uskollisesti Taschikisen'in vahvoihin linnoituksiin,

väkirynnäköllä valloititte turkkilaiset sotavarustukset ja jyrkät

vuoret sekä pakoititte Schakir paschan armeijoineen pakenemaan yöllä

kovin varustetusta Arah-Konakin linnoituksesta, joka aukasi suoraan

maantiekulun vuoriston läpi Orhaniehen. Jätettyäni 3:nen jalkaväen

kaartin-divisionin ja suuremman osan 9:stä armeija-osastosta vapaaherra

Krydenerin johdolla vihollisia takaa ajamaan, lähdin itse 2 päivänä

Tammikuuta jälelle jääneellä joukollani Sofiaa, tuota Servian

keisarikunnan ikivanhaa pääkaupunkia vastaan.

"Valloitettuamme, 2 päivänä tammikuuta, Isker virran yli menevän sillan

Vraschdebnan kylän tykönä, lähestyimme Sofiaa, jossa ainoasti näkömme

jo niin koreasti säikähdytti Turkin sotajoukkoja, että ne, luvultaan 25

pataljoonaa, eivät uskaltaneet ryhtyä puolustamaan Sofian linnoituksia,

vaan pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä yöllä Tammikuun 4 päivää

vasten, jättäen tuhansia haavoitettuja ja sairaita ilman hoidotta ja

avutta. Sofian valtoihimme ottaminen lopettaa tämän loistavan osan

sotaretkestämme.

"Balkanin ylikäynti kummastuttaa jokaista ei ainoastaan urhollisuutenne

ja rohkeutenne tähden tappeluissa vihollisia vastaan, vaan yhtä paljon

järkähtämättömyytenne ja kärsivällisyytenne tähden taistellessa lunta

ja pakkaista vastaan vuoristossa. Aika on tuleva, että, kun vuosia on

kulunut ja meidän jälkeentulevaisemme joskus astuvat näille jyrkille

vuorille he huudahtavat uljuuttamme ihmetellen: 'täällä on Venäjän

armeija kulkenut, täällä on Suvarov ja Kumiantschov urhoitten jalo

kunnia uudestansa alkanut kukoistaa'.

"Kiitän teitä, urheat pojat, näistä urotöistänne, kiitoksia siitä

ilosta, jonka olette hallitsijalle ja isänmaalle tuottaneet, siitä

kunnialla loistavasta joululahjasta; jonka hänelle olette antaneet".

Gurko.

Tammikuun 7 päivän aamulla k:lo 9 saimme muuton etuvartio-palveluksesta

ja tulimme takaisin kaupunkiin, samoihin majataloihin, joista olimme

lähteneetkin.

Tammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille

paikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme

kutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli

antanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina

täydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme

ilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.

Pataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä

"keksi"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei

anneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä

eväänsä kanssa, panna nimittäin "suu säkin mukaan".

Tammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin

päin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli

kauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat

tulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli

turkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa

melkein poroksi.

Tähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa

vaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka

hyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne

näin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona;

niistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi!

kuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä

lempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: "nyt sitä jouten marssii

vaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät

saappaat jalkoihinsa!"

Me olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen

niiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: "eipähän nuo

Suomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille

ovat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia".

Tammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.

Marssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme

komentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä

Suomen kielellä oikein reimasti: "hyvää päivää, Suomen pojat!" Vastaus

kuului riveistä: "Jumala varjelkoon Herra Överstiä!" Tämän jälestä

herra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin

oli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi

tulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan

Lom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja

tervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta

palveluksestamme.

Yöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui

pieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi

pahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen

tähden täytyi ampua.

Tammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie

oli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa

meitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne

mäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden

voitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.

Marssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin

kaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta,

vaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt

tyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa

menin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme

löysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa

oli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi

niissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata,

sillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava

siellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia

yösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme

kätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija

täytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: "ulos huoneista,

asettukaa kadulle poislähtöön!"

Tammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta

voimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, -- ja saavuimme vähäisen

marssin perästä noille mainioille "Trajanin porteille" eli eräille sen

nimisille vuorisolille.

Siellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin

kuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin

hirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin

katsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen

härkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja

härkäin koivet pystyssä taivasta kohti.

Jotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten

lävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja

kuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me

laskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään

peljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos

nimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan

kiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.

Neljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki

sitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois;

sivulle meneminen ei käynyt päinsä.

Tällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän

kappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää

vasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin

väsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka

se aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän

kertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja

viinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas

virkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin

satuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan

päivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka

kyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon,

milloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä;

kylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia

pitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian

asumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.

Kaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.

12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:

"Päiväkäsky.

Annettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin

kaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.

N:o 260.

Kunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!

Olette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on

kulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen

varustetun leirin nimeltä "Kotkan pesä" korkeassa Trajanin notkossa ja

lopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.

Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut

vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet _minua_ käskemästä teitä

vuorten yli kiipeämään. -- Olin varma siitä, ett'ei Venäjän

sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa

ja päälliköt käskevät.

Ja niinpä menitte. _Eräät_ kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta,

painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman

leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä

tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla

paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä

mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen

Venäjän sotalippuja. _Toiset_, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat

vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme

tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä

vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun

ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja

rehellisesti, nureksimatta.

Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat

kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.

Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä

palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen

kiitokseni.

Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja

upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa

yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet

heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.

Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen

ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, -- sinun kanssasi ei

minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on

ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun

työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. _Nikolai_."

Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin.

Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme

päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi

maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15

virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän

aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi

päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin

alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan

ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita,

ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään

olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan

päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä

yösija se sentään olikin.

Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.

Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta

Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki

poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta

hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin

pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana

pulppusi.

Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse,

soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme

havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta

Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. -- Rikkaimmat ja

varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet

kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja

pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja

tuleen sytytettäessä.

Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme

kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin

hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.

Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme

vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä

kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme

eteenpäin, -- ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko

ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren

pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran

toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät

yhtä ja toista pahaa.

Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn

osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja

sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli

ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. -- Kreivi

Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä

kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän

päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja

kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne".

Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin

kelpaatte".

Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui

ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin

300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti,

joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli

myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme

riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat

pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen

hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken,

ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi

lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.

Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, -- ja pakkanen se rupesi meitä märkiä

miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään

leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima

yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi

kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.

Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin

kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja

urhollisuuttaan.

Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti

laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti

koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä

löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat

oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille

sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme

edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän

pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut

aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla

seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja

katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit

kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta

ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.

Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta

kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi

Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.

He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin

päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin

että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen

peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme,

sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.

Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme

pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin

tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat

eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät

pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan

taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä

tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli

varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa

koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät

ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien

ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly

lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua

päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun,

joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin

loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla.

Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän

Jussi vääpelin".

Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton,

tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät

suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi

rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa,

täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin.

Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan

kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua

pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.

Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja

marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa

marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky,

sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen;

rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei

ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä

täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät

makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä

jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan

kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.

Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas

tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju

lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille,

kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas

vähitellen.

Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa

(villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman

suuressa härkämajassa.

Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara

tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.

Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten

asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme

käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä

suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin

oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa

uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla

harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa

katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen

uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin

mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma

kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa

niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä

(räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen;

toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla.

Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme,

tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta

nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja

päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun

kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti

jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo

ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.

Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa

epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja

paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja.

Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen

lunta verellään.

Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti

lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka

jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin

Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren

rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.

Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea

ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä

ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana.

Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa

koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.

Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II

joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja

Keisaria kohtaan.

Tappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte

ruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin,

sai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan

vielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä

ja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan

ruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne

maistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän

tehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun

navettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme

ja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme

j.n.e.

Tammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan

Filippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä

mainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.

Mainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso

onkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden

viljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä

silmäkannot matkaa.

Mainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku

meikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi

mahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia

turkinviinejä. Kas se oli löytö! --

Ensimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin

hyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin

joukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli

juomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa

laukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä

sattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä.

Viimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat

tapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä

sitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat

onnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.

Tätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi

sitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti

ratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, "järjestyksen

palajamiseksi".

Moni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta

astiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta.

Mainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi,

helkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.

Viimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan

napauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini,

niin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän

"kieleensä" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.

Parin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme

Filippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin

rykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti

kenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin,

urhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä

kutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja

säännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa.

Varoittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa.

Huomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi

urhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi

pitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian.

Tämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia

kaupunkiin.

Uljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja

soiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä

vastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä

ja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle

Kreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja

seisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys

loisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti

Mahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat

olivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse

isäntiä.

Vähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä

sohvilla (divaneilla).

Kaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa,

kolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee

kaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia.

Rakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla

likaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään

komeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia

ja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta,

joka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.

Kaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen

(moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja

tähditeltyine kattoinensa.

Täällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla

puhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä

paikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin

kaupungillekin jaloittelemaan.

Viiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta,

eikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri

sotajoukko majaili kaupungissa.

Eräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen

sotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut

ennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja

huusivat Mannillekin: "nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun". Mutta

Mannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli

kuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti

päälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä

oleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.

Itse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen

lepopaikkaansa; haudalla lu'imme "Herran rukouksen" ja "siunauksen" ja

sen jälestä peitimme haudan. -- (Pastorimme, joka tällöin seurasi

kuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).

21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin

Adrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä

hyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla

(eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin

Adrianopoliin.

Me mättäsimme pussimme "keksi" leivällä aivan täyteen eli niin paljon

kuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet

kaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput

majataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan

kiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.

Annettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin

mukaan, joita sitte niinkutsutut "härkämiehet" ajoivat kolonnan perästä

(jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan

kuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin

"Tasku-Matteihimme" myöskin hankimme jotakin "kanalian sotkua".

Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen

jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos

kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin

marssikolonneihin.

Tämän jälestä alkoi marssi. -- Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän

kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja

kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku

esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi

niitä samoin sieltäkin joka taholta. -- Siellä loikoili miesten,

naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien,

koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi

sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita,

matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja

sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden

tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.

Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina

lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta

nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. --

Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".

Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet

kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä

terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta,

ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! -- vaikka tulisi

vastaamme itse "paholainen".

Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue

oli toista virstaa pitkä, -- horjuvat hevoiset ja härät vetivät

vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja

lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. -- Toiset

jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain

jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.

Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte

lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina

väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"

Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan

paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä

maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.

Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin

puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole

juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit"

kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.

Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme

heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka

Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion

runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:

"Eloa kosto tarkoittaa,

Mut' hauta kaikki sovittaa".

Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät

ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta

asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti

kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset,

joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja

kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei

tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.

Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä

katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme

muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa,

päivän vaivoista uupuneina.

Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma

oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja

jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie

ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin,

ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko

tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme

saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.

Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan

marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. --

Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme

Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon

nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi,

nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja

virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.

Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.

Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut

oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että

oikein harmitti.

Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla.

Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen

ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja

lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat

yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta.

Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa

ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja

nälkään.

Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä

punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten

vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita)

tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi

kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin,

jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt

vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, -- Hirvittävä kuva

ihmisolennosta. -- Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että

ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen

olennon halveksimista. -- Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat

kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie",

"Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.

Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:

"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen

pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen

surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää

kaikenmoisen kuoleman näköä -- senlainen on tie Filippopolista

Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten

näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta

tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli

kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat

Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin

saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen

valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo

ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa

etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä

pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta

voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden

mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat

Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p.

Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää

kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat

tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja

hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli

Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja

eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme

kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla

nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme

ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten

kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren

tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä

paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja

kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin

nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen

nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava

iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä

makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä

arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja

voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti

laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja

rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan

merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt

lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui

härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin

tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja

karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi

väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä

miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat

itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin

jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi

kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse

oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan

verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi

sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin

tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä

paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme

kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli

tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut

murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja

lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi.

Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla

aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt

paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."

Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan

pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten

seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset

kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja

odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään;

silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain

Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja

päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti

sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli

pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle

tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja

vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet

Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta

ja säikähdys vallitsi.

Kaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa

näkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni

Sukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan

yli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen

kanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin

useampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri

osa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus

oli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän

karkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat

matkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän

ulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa

ne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.

Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat

kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä

kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta,

kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen

teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten

sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,

joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat

haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin

oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain

puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.