Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain

vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta

sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä

viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin

vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman

leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla

kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille

kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin

nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä

vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään

kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia

vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat,

koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein

kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden

aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli

vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä

ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja

vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla

huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki

kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina;

muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset

osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia

nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman

matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita

ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä,

huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla.

Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä

Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein

vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin

kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset

sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli

ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa

hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein

kaikki lokaan.

Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean

surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia,

jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen

rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä

huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia,

pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli

täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja

eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja,

niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten

rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä.

Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka

vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla,

keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava

näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi,

avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa

hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina

imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä

suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita

vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan

tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin

ryysyille, joiden päällä ne makasivat.

Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita,

jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500

makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat

majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat

jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan

ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000

vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin

monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt

tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset

raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan

kaupungin ulkoreunalla.

Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian.

Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien

varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu

väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo

vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat

samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja

vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa

tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen

ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan

kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä

sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan

mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet

houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia,

ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain

oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa

vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli

ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla

pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki

elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa

Venäläisille.

Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi

pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät,

tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona

lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman

askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista

ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä

että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona

takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten,

sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta

aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi,

syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko

juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet,

vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet

siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon

vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien

Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta

ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten

rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä

aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät

pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri.

Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan

muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina

heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi

sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on

vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden;

sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin

lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun

niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen

vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut

takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka

kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät

paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja

uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja

pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla

vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa

tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi

saada nimi: "Kuoleman tie".

Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme,

saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin

taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan

kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme

isännyyttä.

Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin,

jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme

sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka

läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän

matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina

Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja

nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja

mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita.

Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme

"keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen

päivällinen.

Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan

Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö,

juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme

hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas

isosta aikaa.

Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli

kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla

reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla

raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut

ison matkaa ohitsemme.

Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa

sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi;

ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma

muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi;

olimmepa kuin "järvestä nostetut".

Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle,

josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä

mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran

ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista

kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun

muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. --

Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä.

Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän

tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä

satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin

keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui

miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja

honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä

lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat

arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen

honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo

leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat

tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja

kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto

oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta

(valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella

pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.

Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen

tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen

sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei

niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin

valui vesi.

Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin.

Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista

päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä

ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten

sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat

paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin

tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.

Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista

porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi

ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova

puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin,

mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen

sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa.

Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden

pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.

Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes

saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja

odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras

valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.

Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli

äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi

heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon

hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia

kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.

Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa

suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.

Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten,

josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset

koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, -- ja

onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja

miehet. -- Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi

jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.

Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi

uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei

ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; --

eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät

poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle

johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä

ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes

lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä

vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota

marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi

vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut

viiden leiviskän puntit jaloissamme.

Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä

ehtoona mukana ollut.

Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi

etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että

sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.

Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme

päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli

komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni",

vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin

miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs

tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin,

kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran

sotamies", sanoi toinen.

Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta

pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet

lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi

tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.

Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita,

olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot,

joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet

levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä

kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan

teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi

keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä

sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion

ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti,

nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä

hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja

nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina

ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.

Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä

toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti

marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän

aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa

kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen

marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat

lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike,

kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen,

mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.:

"vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori!

voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin

kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä

näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes

viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli

kolmikerroksinen suuri kivikartano. -- Tähän meidät pysäytettiin; se

sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli

paennut Konstantinopoliin.

Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon.

Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä

olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen

kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten

rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi

sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla

maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu.

Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet

käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla

esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran

vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso

kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia

kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä.

Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit

(akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita,

jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.

Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat

punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi"

istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin

tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi

poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen

keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja.

Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä

missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte

Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.

Suuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät

huipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja

tähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine

hautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla,

niinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. --

Heillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä

kiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja

näköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli "Fetz"-lakkia, usein

maalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä

paikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.

Kaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset,

monimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia

käsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot

on vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli

katokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon,

sekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin

täällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria

kauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa

Europan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä

olivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli

tekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden

verstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän

(trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään

menivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos

vanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään

tohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan

akkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan

tohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari

ottaa mitan ja kauppa on valmis.

Tammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan,

iloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla

sijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua

riveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli

armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch,

ratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja

pataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla

hurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas

kaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja

sotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt

antaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä,

tappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja

Filippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa

siinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja

miehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia

ja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit

rintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen

meitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta

mainituissa tappeluissa.

Tammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme

ja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa

rypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea

väliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun

rivistä ei saa poistua askeltakaan.

Tammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8

ehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo)

olisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen

uutinen!

Ympäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua

ja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun

todellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.

Helmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp.

käskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka

jälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla

tuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen

eräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: "toivokaamme onnea ja

menestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!" Raikkaat,

innokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta

soitti "Maamme".

Hetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa

sydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. -- Sen jälestä

ryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan

tulolle -- ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat

että -- kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat

pääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki

sotakulungit.

No, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?

Helmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme

vaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö

oli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen

seuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja

puhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin

hyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain

lävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat

sinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä,

pohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.

Helmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja

korjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että

vaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali

Ellis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan.

kaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina

komannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista,

jos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta.

Sekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä

sitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.

Helmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme

kiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja

toista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla

kauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa

linnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.

Tämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty

ensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet

aprikoitsivat: "Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi

teitä edes kuulain kanssa tutustuttaa".

Helmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä

saimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin

Konstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain

sopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.

Tänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K.

_Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta_ seuraavan päivä käskyn:

"Päivä-käsky.

Annettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle

Helmikuun 5 päivänä 1878.

N:o 4.

Urhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien

yli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte

väsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet

eteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet

läpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin,

(Zargradin) lähelle.

Matkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan,

poisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette

voittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen

pääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian

meren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on

laskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.

Nämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä

urhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja

ja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus

jäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä,

voinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta

päälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti

täyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä

teille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla

peitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi

allekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan

hyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.

Levätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei

vertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja

vakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja

kunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.

Tahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi

heittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä

valloitettuun kunniaan. _Nikolai_".

Helmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta

Adrianopolista, jättäen sen taaksemme, -- kuka ties iki pitkiksi

päiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät

(neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä

katselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine,

suurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän

opin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin

olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.

Sittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi

marssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja

tasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös

hyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on

liian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla

matkoilla on melkein aina jotain harmillista.

Koko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin

yömajalle.

Helmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin.

Ilma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun

olimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä;

jolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei

siis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä

niinkuin "järvestä nostettujen". Koko päivän marssittuamme ahkerasti

saavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se

oli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä

juhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi

kylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me

olimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä.

Asujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.

Helmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli)

päivää ja vedellen unia niinkuin "hirsiä". Jalkamme, jotka olivat

marssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi

ja terveiksi.

Leipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme

jauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.

Helmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.

Vähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän

vasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät

olivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui

saappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia;

olipa ikäänkuin olisi ollut "laukku" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän

harmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä

ajoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa

pääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen

taloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli

haltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis

sopii sanoa "räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy".

Oikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun

pääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi

tahi yöksi.

Helmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma

oli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei

ollutkaan enää minkäänlaista puutetta.

Niissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa

ja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija

ja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin

sammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten

Roomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia -- ja hyvin tarunaikaisilta

ne ulkonäöltäänkin olivat.

Ehtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään.

Se oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa

raatoja, likaa ja pahaa hajua.

Helmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.

Ilma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä

muuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.

Leivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin

hauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä

muistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä

Pohjolassa on se herttaisin aika.

Marssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä

kukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja

korkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi

kaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.

Kello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle,

johonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä

marssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös

eräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka,

jonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme

pantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin

kaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä

järjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali

Ellis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille

siitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme

hänen kohdallensa lausui kenrali: "kiitoksia veikot ripeästä

marssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain

tulee". Me vastasimme: "Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!"

samassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. -- Sen jälestä sai kukin

komppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin.

Minä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen

taloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan

ullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten

asuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä

olevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä

kuin "nukenkaappi".

Talon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan

nähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he

vallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli

hullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä

käski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä

tointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti

ihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on

noin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.

Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa

ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja

siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja

koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan

ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme

tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti

mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja

hupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää

isotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella

ole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat

istinkukkulat ja emännillä erittäin.

Aamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla

ihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin

jo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania,

suloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista,

rakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi

peittää maan valkoiseen vaippaansa.

Helmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä

ankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän

sievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin

ohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että

tuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli

koottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli

jotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan

hyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen),

jonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun

päivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin

"Pienen kakun kaupungiksi". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla

katon alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja

pakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin

leivättä.

Helmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen

keskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja

pohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä

ei tapahtunut.

Helmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella

asuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa,

puhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas

niinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat

eri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut

häiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin.

Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän

kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille

turkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään

käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja

kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja

savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen

tupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää,

Vähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän

aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin

europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli

oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle "tuloryypyn". Talon

emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa

(kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin

huoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista

kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin

itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta.

Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin

karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata

pööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin

vallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä

ja kahvelilla.

Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja

venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme

siitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa,

mutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää

jotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin

tavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No -- mitäs

muuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa

talon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein

luonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. -- Talonväki nauroi

makeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin

heille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan

maitoa kylästä.

Helmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti

pataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne

alipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja

kuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan

sekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.

Helmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle

kaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan

Jumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti

juhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: "työmiehestä

viinamäessä". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa

kuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin

kaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen

hengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko

loisti sangen ihanasti ylitsemme.

Helmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme

äksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme

käännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan

aikana tarvitaan. -- He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään

unhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin

opettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen

kuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin

syödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.

Tänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen

ja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja

mytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä

mieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden

puolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen

työtakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas

hauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme

hyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin

anteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän

velvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja

edustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. --

Hankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston

Balkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja

ylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja

käskystä.

Helmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa

majatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja

polttelimme oivaa Turkin tupakkaa.

Helmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta

noutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse,

arvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa

erääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä

marssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme

valmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä

kiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota

meille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä

marssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme

kuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme

iltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä

Marmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen

oli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui

sinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs

Kischikli niminen kylä.

Helmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme

meille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa,

Kaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut

merestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen

lävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa.

Iloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka

laivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä,

tyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi

Suuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt

marssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin

saimme kunnian kuulua.

Ehtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla

mäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla.

Kaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on

eräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita,

oikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme

erään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein

miellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä

huokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin

huokeita.

Helmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin;

vähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin

kohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa.

Luostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti

eli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö

teki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan

saaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten

moskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme

ehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin,

eläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden

ylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet

ja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla

olikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin

meidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja

peitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän

talonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.

Helmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja

huuto kuului: "Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia

kohden!" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä

reilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen

aamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja

oikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän

valjetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään

Marmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan.

Tähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa

oli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli

järjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään

komean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä

ylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää

korkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme

eteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan

suuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö

vaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan

arvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu.

-- Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon

marssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla,

avaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri

jättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt

Konstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi

muruiksi. -- Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö

ja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä

saavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi

tunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin

etuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä

oli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän

tykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.

Kenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman

heidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän

varustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.

Mainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen

turkkilaisten päällikön vastanneen "myöntävästi". Siis jatkoimme

matkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa,

joka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän

lävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia,

katsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: "antaa

heidän nyt tulla vieraissa käymään".

Tästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä

kylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan

tykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden.

Ne miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita

nuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja

kellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.

Helmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä

Konstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle

kaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas

Nikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja

samalla tervehti suomenkielellä sanoen: "juva päivä!" -- "Jumala

varjelkoon teidän K. Korkeuttanne!" -- kuului riveistämme reima

vastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen

mainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien

asemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky

mihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli

määrätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen

mainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän

eli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin,

mainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin

ulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa

ennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena

siellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan,

möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin

jutella ja selittää meille yhtä ja toista.

Helmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa;

asetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala:

Bosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat

kaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret

peitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon

paisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä

kevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa

laivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.

Kartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka

yhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli

vielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja.

Ympärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja,

jotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka

kaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä,

kirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.

Helmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle

lähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen),

jossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto

eli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me

täällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita

laakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään

ainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.

Helmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan

näin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään

monta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi

antanut yksin puolin tehdä: -- siitä olisi seurannut samanlaisia

kohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.

Helmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa

olevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin).

Mainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja

olipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen

muutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin

puhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne,

sonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa

Marmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin.

Katon kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille

heittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa "kulkutautien estämiseksi".

-- Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä

semmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen

Helsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein

kaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.

Maaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää.

Väli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja

sen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen

kaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli,

joka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis

oli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. --

Minäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia

vieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli

saattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.

Maaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli "paraattimarssia"

sentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö

(paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen

vuosipäivän muistoksi.

Maaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari

Aleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös

että sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin.

Juhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi

Konstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t

Sofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan

seurauksia. -- Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla

ilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet

kuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima

urhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi

urhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden

merkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.

Esitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs

kenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen

allekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti

armeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa

eteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: "Saan

ilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet

rauhan aikaan". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto

kymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja

jälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla

lenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus.

Kaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi

piti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä

nousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki

ihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko

polvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. -- Erinomaiset

tunteet täyttivät sydämemme. -- Tanner, joka muutamia päiviä takaperin

oli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan

temppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä

päivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun

edestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen

Kaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja

erittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme

H. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli

hiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat

juosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin

osasto mennä entisille majapaikoillensa.

Maaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan

ylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle

ja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen

johdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen

päivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja

vartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja

rahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa

y.m.s.

Maaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas

perintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin

tähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on

pataljonamme -- Suomen kaarti pataljonan -- kunnia päällikkö. Pastori

Rancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella

olevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla.

Pataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen

Pietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa

suvaitsi vastata seuraavasti:

"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä,

sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin

joukot saapuvat tänne. Aleksander".

Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään

mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen

kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä

harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.

Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa.

Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin

eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn

muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja

mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä

vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti

muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin

asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo

kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet,

asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten

parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla,

valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin

kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään

huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin

kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö

suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan

mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen:

"ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä

taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut,

kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus

ottaa pientä naukkua "tasku-matista".

Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun

alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta

oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme

kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille,

jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta

kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu,

Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme:

Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien

toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin

esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava

asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis

tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen

sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat

Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta

ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin

pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin

olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei

fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä

sai kuulla melkein kaiket yöt. -- No, näin leikillisiä asioita ja

tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä

ehkä venyisi liika pitkäksi.

Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia

käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme

rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin,

jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän

opin kahleissa.

Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi

viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.

Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies

pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin

(vuraskan).

Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas

juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan

vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka

pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé

tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden.

Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M.

Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että

Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden

ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan

hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka

vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.

Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan

palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti

kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9

aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä

seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme

kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään

toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla,

emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan

"pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. -- Eräs meidän komppanian

miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin

tuljuu?

Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin

kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme

pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten

talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle.

Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti

oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut

rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan

löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen

pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa

rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan

kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.

Laivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo

toivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt

muuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista

hyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.

Huhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä

joka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla

olimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit

vöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta

astuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin

asemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen

komppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja

hevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään

kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni

itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa

sveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme

virastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10

ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä

tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska

siellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian

kirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja

se sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei

siellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja

riepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama

viikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille,

jotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan

pauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois

ja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon

muutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme

erääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme

juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin

helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä

tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan

puoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä

noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada

tuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko

myös salleikin. -- Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä.

Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa

kauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me

vuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka

luonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan

toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi

ja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia,

ajoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen

toistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli

"Pera"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen

ravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme

osasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille

kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä

Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän

aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu

pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko

tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän

kustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja

me taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo

ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot

hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla

sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä

kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä".

Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa,

vihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme

jätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois.

Kaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka

meitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla

vuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme,

vaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme

harvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin

kävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen "sorttia"

oikein reimasti.

Kaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen

näköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat

hyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri

turbani, kellä taas pieni pata eli "fetz"-lakki tupsuineeen ja olipa

muutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli

kuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta

näyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin

iso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset

enimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se

hyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen

laahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin

naurettavan näköisiksi. -- Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla

loassa.

Siellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat

ja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä

tavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti

sotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun

Turkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan

eräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.

Moni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla

silmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa

kurittaneet.

Eräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi

yhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin,

koska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä

heitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät

neitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.

Yleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin

maansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa

kävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin

olisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä

puutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä

päästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän

kanssansa kellon kauppaa.

Turkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2

hopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin

maksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.

Näin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen

kanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.

Saman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja

sieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä

pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin

joutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään "naru kaulaan" huuda siinä

sitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.

Huhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava "pääsinpäivä", tuosta

kuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.

K:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit

lähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua

lähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa

"Porilaisten" sekä 30 vuotista sotamarssia:

"Meill' pohjola luminen on kotomaa" j.n.e.

San Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan

ylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin

majatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin

tervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin,

koko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme,

sen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan

lyhyen puheen. "Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet

yksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet

urhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat,

palveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne".

Tähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.

Saman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen

höyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23

päivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan

kannen alla niinkuin "isänhihassa".

Huhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti

liikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti

jossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa

edelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka

"taidemaalarin sutille (pensselille)".

Bujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin

laiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä

kutsutaankin syystä kyllä "myrskyiseksi mereksi". Ennen mainittu laiva,

jolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä

pataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut

kuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen

lähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.

Huhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja

pantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme

viimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja

varsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.

Vähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa

ja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme

sitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät

leikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan

enimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen,

soitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin

laivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.

Laivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, "puisissa

padoissa" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka

saattoivat ruo'an kiehumaan.

Muutamia meidän sotureita sairastui n.k. "meritautiin" ja näyttivät

tässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan

sanoen: "Joko sinä nyt pukkia nyljet". Samana päivänä antoi myös

pataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:

"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi

purjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet

Ottomanilais-valtakunnan rajat.

"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen

henkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa

taisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona

Lokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin

luona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23

päivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla)

vastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä

kulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli

vihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä,

Dolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona

Iskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin

porttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli

Tammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä

Filippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.

"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta

Marmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun

3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa

Konstantinopolin muurien edustalla.

"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin

syntymämaallemme.

"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia

aikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme

saaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.

"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä

miehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan

ikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa

komppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja

tulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken

aina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa

näkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun

Narvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.

"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka

laulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin

vuorten nimellä.

H. M. Keisarin sivusadjutantti

Översti _Procopé_."

Huhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta

kovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika

tavalla tuuditetaan.

Monelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi

ulos "suun kautta". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet

tottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika

"urhoja".

Huhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan,

iloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme

mannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle,

heti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen

ja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja

vietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.

Sen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli

pataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät

Venäjänkielellä uteliaina: "mikä pataljona tämä on?" me vastasimme:

"Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona", Sitä he näkyivät

ihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.

Odessassa viivyimme kaksi päivää.

Huhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan

hyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset

ihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin

sattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis,

leveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin;

rakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin

olleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.

Huhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta

rautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.

Muutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina

oli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin

saavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja

30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.

Toukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin

edellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.

Toukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin

asemahuoneella.

Toukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä

viivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö

H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme

Suuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan

pysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian

erittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman

puoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari

on nimittänyt meidät "vanhaksi kaartiksi". Eihän sitä kukaan tiennyt.

Sen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.

Asia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana

syntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan

"vanhaksi kaartiksi", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja

kunniaan.

Jonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti

ilmoitti.

Tänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä

tapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.

Toukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin

ja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.

Sen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun

ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä

varsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä

tarkastelemaankaan.

Toukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen

keisarikaupunkiin Pietariin.

Täällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita

kouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: "mitäs sodasta

kuuluu", me vastasimme: "kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme

kyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin

Manulle iltanen".

Samana päivänä k:lo 12 pp. käski H. M. Keisari meidät katselemukseensa

Mihailov'in suureen harjoitushuoneesen (maneissiin) jossa hän tahtoi

taas pitkän ajan kuluttua nähdä "armaita Suomenpoikiansa" niinkuin H.

Majesteettinsa itse sanoi. H. M. tullessa katselmuspaikalle, seisoimme

koko pataljona rivissä tehden "kunniaa", soittokunta soitti ensin

pataljonamme "kunniamarssia" ja sen perästä Venäjän kansanlaulun:

"Bosche tsarja hrani". H. M. tervehdittyä seurasi raikkaat ja

loppumattomat hurraahuudot, jotka kesti kaiken sen aikaa kuin H. M.

ratsasti pitkin rintaman edustaa, tarkastellen jok'ainoata soturia.

Sen jälestä kutsui H. M. kaikki pataljonan upserit rintaman eteen,

kiitellen heitä suuresti, sitten kääntyen miehistön puoleen, kiittäen

ja lausuen: "nyt kuin olette tulleet koroitetuksi vanhan kaartin

arvoon, niin palvelkaa yhtä uskollisesti, järkähtämättömästi

isän-maatanne ja hallitsijaanne kuin tähänkin asti. Suomen kaarti on

aina näyttänyt, niin sodassa kuin rauhassakin, täydellistä sorurin

luontoa, rohkeutta ja taitoa". H. M. puhui vielä paljon pitemmältä,

vaan minä en voinut kaikkea oikein tarkoin kuulla.

Sen jälestä kutsui H. M. rintaman eteen kaikki, joilla oli P.

Yrjänänristi, kysyen kultakin minkä tappelun johdosta oli ne saanut.

Sen tehtyään jätti H. M. meidät hyvästi kiitellen vielä lähteissäänkin

monta kertaa.

Tultuamme maneisista ulos, panivat Pietarissa asuvat Suomalaiset

soturiemme painettein kärkiin kukkakimppuja ja seppeleitä. Soittokunnan

soittaessa marssimme kaupungin lävitse ja menimme Kyrassierin

maneissiin jossa olimme majaa.

Toukokuun 8 päivän aamulla marssimme Suomen rautatien asemahuoneelle,

johon Pietarissa asuvat Suomalaiset olivat hankkineet meille oivan

päivällisen, jonka nautittuamme ja kiitettyämme, astuimme junaan joka

vähän ajan perästä lähti kuljettamaan meitä rakasta Suomea kohden.

Ehtoopäivällä saavuimme Viipuriin, jossa meitä eläköön huudoilla,

soitolla ja riemulla vastaan otettiin.

Täälläkös nyt vasta oli pöydät koreana, syötävää, juotavaa kaiken

laatuista oli yltäkyllin, soittokunnat soittivat koko aterioimisen ajan

ja hurraa- sekä eläköön huutoja kaikui joka taholta.

Kansaa oli kokoontunut summattoman paljon joiden joukossa myös

omaisiamme ja tuttaviamme; tämä sydämmellinen vastaanotto oli erittäin

hupaista ja mieltä ylentävää. Kaupungin naiset (neitoset) olivat

valmistaneet laakeriseppeleen Suomen värisillä nauhoilla, jonka he

lahjoittivat mainekkaalle sotalipullemme. Parin tunnin kuluttua

jatkoimme matkaamme Helsinkiä kohden.

Toukokuun 9 päivänä k:lo 1 j.pp. saavuimme lähelle Helsinkiä, juna

pysähtyi Töölön puistoon Alppila nimisen huvilan alapuolelle, iloisina

hyppäsimme vaunuistamme ja muodostimme rintaman sekä marssimme tuolle

suurelle nurmelle, joka alenee Tölön lahtea päin.

Pataljona korotettiin niinkuin jo ennen on mainittu "vanhaksi

kaartiksi", sekä kaikki jotka olivat sodassa olleet saivat metallisen

muistometaljin, kirjoituksella: "_ne namj, ne namj, a imeni dvoemy_",

suomeksi "ei meille, ei meille, vaan nimellesi Herra".

Tässä päiväkirjassa on ollut parhaasta päästä tietoja, niinkuin jo

kertomuksen eli päiväkirjan alussakin mainitsin, ainoastaan yhdestä

(kolmannesta) komppaniasta. Toisen komppanian suhteen ei minulla ole

ollut oikein tarkkoja tietoja heidän toiminnoistaan, jonka tähden

olenkin katsonut parhaaksi olla niistä kaikin paikoin mainitsematta.

Korkeasti kunnioitettavat lukijat: pyydän teitä ei tuomitsemaan

ajattelematta huonoa kirjailija-kykyäni, sillä tämän kertoja onkin

"miekka-mieheksi luotu".

Ja niinkuin sotaretkellä yleiseen, jossa tämä päiväkirja on muistoon

kirjoitettu, ei sotureilla monestikaan ole aikaa ihailla maisemia,

arvostella ja tutkia ihmis-luontoja, maanasukasten tapoja y.m.s.

Kuulkaas kun kerron: jos johonkin pysäytetään tappelujen loma hetkinä,

niin täytyy olla itse emäntä ja isäntä, keittää ja paistaa ruokansa,

puhdistaa, paikata, pestä vaatteitansa ja korjata varastokalujansa sekä

olla muutenkin kiltin pojan tavalla paikoillaan, vaikka joskus kyllä

olisi aikaakin, sillä päällikköjen luvatta ei saa mennä eikä poistua

askeltakaan leiri- eli asentopaikasta, senlainen on soturi-järjestys.

Marssilla taas ei myöskään saa jättää rivistä itseänsä hetkeksikään,

vaikka kyllä monta kertaa saa tuntea kovanlaisia vatsan puruja, janoa

y.m., se on sitte vaan se niin kutsuttu harmi "poritsuuni".

Se on myöskin huomattava että kirjailijatoimet kasarmielämän

hyörinässä, jossa tämä on puhtaaksi kirjoitettu, eivät oikein tahdo

menestyä eikä sujua, siinä on aina häirittynä yhdeltä ja toiselta

pieneltä toimelta ja askareelta sekä sotaohjesääntöjen päähän

"pänttäämiseltä", vaikk'ei se sentään hartioita halkaise.

Että kertomukset eli muistoonpanot, edellä kerrotussa päiväkirjassa,

ovat ihan tosia sekä perin luotettavia, sen todistamme eli todistavat

kolmannen komppanian neljäkymmentä seitsemän (47) jylhää, vahvaa,

kivettynyttä (useat arpisiakin) "kivekästä", jonka nimen vihimme

itsellemme Floria Tschekmedschen kartanon härkänavetassa Marmorameren

rannalla, -- ja sen ne kyllä ansaitsevatkin. Ei ainoatakaan päivää, ei

hetkeäkään riveistään pois, niin olivat kuin tammi vankkumatta, josta

heille kohottakaamme maljamme ja huutakaamme niin että tanteret raikuu:

kolmannen komppanian kivekkäät eläkööt! -- Ja niin myös kaatuneitten

sankaritovereimme muisto, sekä toistenkin komppaniain: eläkööt!

Kaikkein viimeiseksi olkoon lausuttuna meidän soturien alammaiset,

vilpittömät, sulimmat, sydämmellisemmät kiitokset, siitä verrattomasta

urhoudesta, reippaudesta ja taidosta, jolla meitä johdettiin, aina vaan

suoraan voittoja kohden, päällystöllemme alkaen Suuriruhtinas

Nikolaista ja kenraali Gurkosta, joka olikin meidän vakituinen

johtajamme, aina nuorimpaan vänrikkiin asti! Niinkuin varsin hyvin on

vanhastaan tietty ja tunnettu asia, että millainen on päällikkyys,

senlainen on miehistökin. Muistelkaammepa entisiltäkin ajoilta esim.

tuota jaloa, urheata Adlercreutzia, ja taas jos viitsimme vilkaista

tuohon kehnoon, kelvottomaan pelkuriin Klingspor'iin, niin niissä on

selvä todistus tähän tarkoitukseen.

Eläköön uskollisuus ja urhoisuus Suomen sotureissa, eläköön kristinusko

ja vapaus, koko maailma ja kaikki kansat kiittäkäät Herraa Jumalaa ja

Hänen pyhää nimeänsä ijankaikkisesti.

Jos kunnioitettavat lukijat eivät millään tavalla ottaisi pahakseen,

niin lisäisin tähän vielä Suomen kaarti pataljonan historian

lyhykäisesti kerrottuna, ihan samassa järjestyksessä kuin se meille

alipäällistölle ja sotamiehille on opetettu.

* * * * *

Henkivartiaväen 3:nen Suomen tarkk'ampuja pataljoonan historia.

Sen jälkeen kun Suomen suuriruhtinaanmaa yhdistettiin Venäjän

keisarikuntaan, asetettiin Suomessa suomalaisia jääkärirykmenttiä, ja

eräs niiden joukossa, joka asetettiin syyskuun 18 päivänä 1812,

kutsuttiin "3:mas Suomen Jääkäri rykmentti". Tämä mainittu rykmentti on

ollut pataljonamme (Suomenkaarti pataljonan) perus eli alkuperä. Ja 18

päivänä syyskuuta, jolloin se rykmentti asetettiin, vietämme vieläkin

joka vuosi sen muistoa eli niin kutsuttua pataljonamme vuosijuhlaa.

Vuonna 1817 lähetettiin mainitun rykmentin ensi pataljonasta (nimeltä

Viipurin pataljona, arvattavasti mainittu rykmentti eli pataljona

majailikin Viipurissa, vaan tässä meille opetetussa historiassa sitä ei

ole mainittu) noin 150 miehen suuruinen komennuskunta Luolajan aholle

(malmille) lähellä Hämeenlinnan kaupunkia pysyväisen (vakinaisen)

harjoitus komennon asettamista varten. Maaliskuun 19 päivänä 1818

määrättiin mainitusta komennuskunnasta asetettavaksi Helsinkiin eräs

"Opetus pataljoona". Joulukuun 23 päivänä 1824 tuli pataljonamme niihin

kasarmeihin, jossa se vielä nytkin asuu. Armollisen käskykirjeen mukaan

huhtik. 20 p:ltä 1827 nimitettiin mainittu pataljona "Suomen

Opetustarkk'ampujapataljonaksi". Heinäkuun 28 päivänä 1829 tuli

pataljonamme Pietarhovin kaupungissa, jossa se silloin oli vahdin

teossa H. M. Keisari Nikolai I:ltä ylennetyksi "Nuoreksi kaartiksi".

Tammikuussa 1830 lähti pataljona Helsingistä marssimaan sotaan Puolan

kapinoitsijoita vastaan ja oli siellä osallisena Varschovan kaupungin

valloituksessa 6 ja 7 päivänä syyskuuta 1831. Maaliskuussa 1832 palasi

pataljoona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa sai pataljona

P. Yrjänän ristin sotalippuunsa (Yrjänän sotalipun.) Vuonna 1845 tuli

H. K. K. Suuriruhtinas perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovits

nimitetyksi pataljonan kunnia päälliköksi. Kun Venäjän armeijat

Itävaltaa auttamaan v. 1849 hyökkäsivät Unkariin, joka oli nostanut

kapinan Itävaltaa vastaan, seurasi tämä pataljona myöskin sotaretkelle,

mutta ei kuitenkaan saapunut sotaan, vaan sai Brest-Lithovskin

kaupungista länsi-Venäjällä kääntyä kotimaallensa. Vuosina 1853-1856

kun Englanti, Ranska, Turkki ja Italia hyökkäsi Venäjän päälle, oli

pataljona toisten kaarti joukkojen kanssa Puolassa. Pataljona marssi

silloin Helsingistä maaliskuussa 1854 Pietarin kautta ja saapui

syyskuussa samana vuonna Lithauen maakuntaan Puolassa. Siellä olivat he

sitte koko loppu vuoden 1854 ja seuraavan suvenkin, kunnes palasi

takaisin ja saapui joulun aikana 1855 Uudelle kirkolle Viipurin

läänissä. Täällä oli pataljona majoitettuna koko sen talven ja vielä

seuraavan suvenkin. Sieltä marssi se sitte Pietariin, josta rautateitse

vietiin Moskovaan, jossa syyskuun 7 päivänä 1856 oli läsnä H. M.

Keisari Aleksander II kruunattaessa. Sieltä palasi pataljona Helsinkiin

lokakuussa 1856. Vuosina 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan

lähti pataljona Helsingistä syyskuun 6 päivänä 1877. Marssi Tonavan yli

lokakuun 3 päivänä. Oli osallisena tappelussa Gorny Dubniakin edustalla

lokakuun 24 päivänä. Sekä Pravetzissa 22 ja 23 päivänä marraskuuta.

Seisoi vastapäätä Turkkilaisten varustettua leiriä koko joulukuun

eräillä vuorilla (Suomen vuorilla) lähellä Vratscheschin kylää. Meni

Balkanin vuorten ylitse joulukuun 28 ja 29 päivänä 1877 ja oli

osallisena Taschikissenin tappelussa joulukuun 31 päivänä. Tammikuun 1

päivänä 1878 Dolny-Kamartzyn luona. Vraschdebnajan luona Iskeri virran

yli rynnättäessä tammikuun 2 päivänä. Pari päivää sen jälkeen eli 4

päivänä Sofian kaupunkia valloitettaessa. Kahlasi jääkylmässä vedessä

Maritza-virran ylitse tammikuun 14 päivänä. Oli osallisena

kolmipäiväisessä tappelussa lähellä Filippopolin kaupunkia 15, 16

ja 17 päivänä tammikuuta. Sieltä marssi Adrianopolin kautta

Konstantinopoliin, jonka lähellä oli majoitettuna eräässä Floria

Tschekmedsche nimisessä kartanossa eli huvilassa. Niin myös oli

osallisena siinä suuressa rauhan-paraatissa, joka pidettiin 3 päivänä

maaliskuuta Konstantinopolin muurien edustalla. Pataljoona läksi

takaisin Turkinmaalta huhtikuun 22 päivänä, jolloin se astui laivaan

San Stefanon satamassa ja purjehti Bosporan ihanan salmen läpi

Mustanmeren ylitse Odessan kaupunkiin, sieltä rautateitse Pietariin,

jossa pataljona esitettiin H. M. Keisari Aleksander II:nelle Mihailovin

maneisissa. Toukokuun 9 päivänä 1878 saapui pataljona Helsinkiin.

Urhollisuudesta mainitussa sodassa, tuli pataljona H. M. Keisari

Aleksander II:lta hänen korkeana syntymäpäivänänsä huhtikuun 29

koroitetuksi "Vanhaksi kaartiksi".

Vuonna 1881 maaliskuulla kun H. K. K. Perintöruhtinas Aleksander

Aleksandrovitsch nousi keisarin valtaistuimelle, suvaitsi H. M. jäädä

edeskinpäin Suomen kaarti pataljonan kunnia päälliköksi. Joten Suomen

kaarti pataljona nyt on "Hänen Majesteetinsa" nimellinen pataljona.