kirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon
pastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:
"22 suomalaista,
Kaatuneita kunniantantereella.
24/10 1877.
Levätkööt rauhassa."
Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme.
Pataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme
kokoontuneet neliöhön (kareaan): "Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on
antanut meille voiton. Hän on voittojen Herra -- sekä koska Hän pyhän
tahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan
aamuhetken. -- Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen
urhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta." -- Sen
jälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti
jalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.
Kello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän
länsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston
kolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet
huoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.
Erään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä
ja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä
talossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen
sytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.
Vähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla
takaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.
Kello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja
pataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen
tappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: "Kiitän teitä, pojat,
urhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt,
kuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka
siinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan
huomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa
väkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin
päälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan
tappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja
tottuneet soturit ainakin."
Kello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä
erittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä
Suomeksi sanoen: "No juva päivää!" tunnetulla leikillisellä tavallaan,
ja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me
arvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme
vastasimme: "arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata
heitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli."
Suuriruhtinas sanoi: "ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa
ja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi
silliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne." "Ahkeruus on
ilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!" kuului reima vastaus
Suomalaisten riveissä. -- Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa
varustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain
vallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: "kuka
näitä tänne on kasannut?" Tähän kenraali Gurko vastasi: "ne ovat siihen
kaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne." "No", jatkoi
suuriruhtinas, "ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot
täyttäneet tehtävänsä." Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin
turkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he
näkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän
hitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa
häviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset
kaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista;
toiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen
jalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin
että töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa
niitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin
olivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten
ratsupiiskoista, käskyllä: "haitaa oitii!" Sittekuin hauta saatiin
valmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin "silakoita suolaan".
Peitettiin mullalla ja niin oli se valmis.
Kaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin
Turkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin
hoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja
Turkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää
harkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon
soturien tulee olla.
Lokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä
Gorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi.
Kello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme.
Venäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli
taulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt
Mariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa
jumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin
juhlalliselta. -- Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet
sinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi
häväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät
erittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.
Lokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät
kaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin,
että olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä
vastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla
lujalla "rautarenkaalla", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.
Ankara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.
Lokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin
heilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä
taivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin
seitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in
varustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka
ei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000
vankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään
rynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. -- Vaan tässä tappelussa ei
käytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.
Kello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin
pääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja,
lausuen: "Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä,
urhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti
vasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin
tässäkin." -- Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä
joka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi
urhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että
soturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi
joukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka
komppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi:
yhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois,
sitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi
haavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi,
että sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi
surullisia, pitkiä päiviään. -- Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita
piisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. -- Näitä
Pyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä
varusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain
kunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen
"valitun" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.
Lokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt
arvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun
antoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista
hökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja
suojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.
Lokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny
Dubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä
pitivät isännyyttä. -- Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun,
erään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen
tartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme
muuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli
vielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat:
eipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että
täälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden
yhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta
näkynyt kuin vähän punaista "fetsi" lakkia, niin että kuulat kiljuen
lensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi
komppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. -- Me kun
kerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan
takaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin
puolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli
aivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa
heinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot
sinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla
maissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää
maissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä
toimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin
ratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti
meidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden
muistuttaen häntä tulemasta liika lähelle "piippu suussa". Tätä
tämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä
lopun.
Pimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa
menemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi
(sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä
ja vehkeistä. -- Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä
nuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta
tähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä
syysyössä saattoi nähdä. -- Emme siellä mitään erinomaista nähneet
emmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten
etuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja
liikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina,
toiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä,
valmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle
karannut. -- Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin
toisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten
etuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli
leiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat
lensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme
keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä
ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten
vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä
kohden. -- Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet
viimmeistä kertaa. -- Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.
Lokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja
tulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka
juoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it
toisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo
nukuimmekin niissä, makeassa unessa. -- Se olikin hyvään tarpeesen, kun
ei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas
ikäänkuin kotonamme.
Marraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä
valloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta.
Ratsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun
etuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin
hiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina
ottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit
kädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei
kivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti
tervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän
asentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren
hivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs
ratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että
varustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat
pötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon
alle Plevnaan.
Mihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli
vielä eräs kulma auki. -- Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä
tietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat
meille: "pannaan tupakkaa piippuun ja perässä". -- Vähän ajan perästä
lähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan
lyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä
pääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle
erästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin
puolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.
Marraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän
pohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä
olimme, oli eteläpuolella).
Ehtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän
aikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: "Ah! kuinka
kaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne".
Lokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon
seuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo
huomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me
suomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle,
pysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen
jälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä,
jota me emme ymmärtäneet. -- Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme
komentajalta: "mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin".
Marraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa
asentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä
siellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla
olevat joukot kokoontuivat. -- Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit
kreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen
päälliköt tykönsä, sanoen heille: "järjestäkää ja puhdistuttakaa
miehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä
pitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat
Gorny-Dubniakilla."
Kello 2 j.pp. tuli Keisari veljensä suuriruhtinaan Nikolai
Nikolajevitsin ja suuren joukon seuraamana, jossa paitsi muita oli
useampia ulkomaan lähettiläitä ja kirjeenvaihtajia. Seuraajien joukossa
ratsasti myös eräs ratsuväen aliupseeri, joka kantoi pitkässä varressa
suurta valkoista lippua, jonka keskustaan oli neulottu sinivärinen
Vapahtajan ristin kuva. Tämä jalo ja ylevänäköinen ristinlippu liehui
korkealla ilmassa, Keisarin joukkoineen ratsastaessa pitkin kolonnain
rintamaa.
Keisari tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä ja pataljonaa erittäin ja
näytti hyvin liikutetulta. Koko sotajoukko tunsi itsensä tässä
juhlallisessa tilaisuudessa velvoitetuksi ryntäämään, vaikka koko
maailmaa vastaan, puolustaakseen ylevää pyhää ristinlippua.
Keisari, tultuansa meidän pataljonan kohdalle, tervehti meitä ja kiitti
monta kertaa sekä kyseli keitä oli tappelussa kaatunut ja haavoittunut.
Näyttääkseen ylhäistä suosiotansa pataljonallemme, suuteli Hänen
Majesteettinsa pataljonamme komentajaa vapaaherra Ramsayta rintaman
edessä sekä nimitti hänen komentamaan vast'edes henkikaartin Semenovan
rykmenttiä. -- Innokkaat raikkaat hurraahuudot kaikuivat koko Keisarin
leirissämme olon ajan. Tässä seisoi se joukko, joka pani tuon
"rautaisen renkaan" Plevnan ja sen puolustajain ympärille. Ehtoolla
Keisarin poismentyä muutimme entiseen asentopaikkaamme.
Marraskuun 5-14 päivään olimme samassa asentopaikassa. Kävimme äksisiä,
harjoituksissa ja teimme vahtia asentopaikkamme ympärillä sekä yhtä ja
toista askaretta, mitä sotaleirin järjestykseen kuuluu. Pesimme
vaatteitamme, hankimme lämmitys- ja keittopuita sekä härkiä ja lampaita
syödäksemme. -- Elämä tuntui täällä kaukaisessa sotaleirissä syksyn
kolkoilla kylmillä ilmoilla jotenkin yksitoikkoiselta. Ei ketään muita
ihmisiä näkynyt leirin lähettyvillä kuin ainoastaan joku ahnas saituri
rahanhimoinen "markitantti", paitsi sotureita, niitä liikkui tarjolla
mihinkä päin vaan katsoikin.
Ote pataljonamme päiväkäskystä 11 päivältä Lokak.: Vapaaherra Ramsay'n
hyvästijättö puhe: "Koska Hänen Majesteetinsa Keisari 4 päivänä tätä
kuuta on armossa määrännyt minun Semenovan henkivartia-rykmentin
päälliköksi ja Permskin jalkaväen komentajan översti Procopé'n minun
tilalleni pataljonan päälliköksi, annan minä Herra översti Procopé'n
poissa ollessa pataljonankomentajan viran överstiluutnantti
Sundmanille. Syvillä ikävyyden tunteilla jätän minä nyt tämän viran
muutoksen vuoksi pataljonalle hyvästi! Tällä lyhyellä ajalla, ainoasti
3 1/2 vuotta kun olen ollut pataljonan esimiehenä, on minulla ollut
tilaisuus nähdä ja käsittää että velvollisuuden kunnioittaminen,
rakkaus ahkeruuteen sekä palava elävä halu noudattaa pataljonan
todellista hyötyä, sanalla sanoen kaikki ne ehdot, jotka parhaiten
tuottavat järjestystä ja kelvollisuutta jokaiselle sotajoukolle,
pataljonassamme ovat aina olleet vallitsevat ja nämät ehdot ovat
myöskin yhäti ylläpitäneet sen erinomaisen hyvän järjestyksen ja
kunnollisuuden, joka useoita kertoja on tuottanut pataljonalle H. M.
meidän armollisimman Keisarimme korkean suosion ja H. K. K.
yli-päällikkömme kiitokset ja hyväksymiset.
"Tältä ajalta, joka minulle on ollut yhtämittainen jakso edistymisiä,
joka on ollut ja vastaedeskin tulee olemaan onnellisin aika
sotilasvirassani; tältä ajalta, joka ikuisesti on pysyvä minun
mielessäni rakkaassa uskollisessa muistossa, on minulle velvollisuus ja
huvitus tässä lausua Herra överstiluutnantti Sundman'ille, herroille
komppaniain päälliköille, kaikille herroille upsereille, adjutantille,
rahastonvartialle, majamestarille, pataljonan vanhemmalle ja
nuoremmalle lääkärille, pastorille, tuomarille ja soittokunnan
johtajalle sulimmat sydämellisimmät kiitokset.
"Pojat! Vastaan ottakaa minun viimeiset kiitokseni jokaisesta
edistymisestä, jokaisesta hyväksymisestä ja kiitoksesta, kuin meille on
lausuttu ja osoitettu, niin hyvin rauhallisissa töissämme, kun nytkin,
koska meillä on tehtävänä korkein työ, nimittäin uudelleen perustaa
Suomen pataljonan sotilaskunnia.
"Hyvästi pojat! Älkää milloinkaan unhottako, että me isänmaamme edessä,
joka rakkaudella ja luottamuksella seuraa jälkiämme vieraassa maassa,
olemme vastaamassa jokaisesta työstämme, että meidän maineemme,
voittomme ja kunniamme on Suomen maalle kuuluva".
Paroni Ramsay.
Marraskuun 14 päivänä kello 7 aamulla lähdimme marssimaan länteen päin
Dolny Dubniakista erästä laveata kivi- eli viertotietä, joka johtaa
Plevnasta Sofiaa kohden. Tie oli mainion hyvää sen suhteen kuin ennen
olimme marssineet veteliä vajoavia savipeltoja.
Marssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme
taas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden
kun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se
tauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka
olisi kuinkakin roteva.
Marssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme
Gorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä
kolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri
linnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa
suuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia
muita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli
veristä näytelmää hiljattain näytelty. -- Yksinkertaiset puuristit
olivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin
juhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen
elämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös
hyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?
Vähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle
saavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten
valloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta
jälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää
päivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme
eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli
eräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson
pohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan
yli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme
telttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä
paneusimme maata. -- Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.
Marraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin.
Maantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota
marssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi
meille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta
luikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas
tullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset
laaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun
virran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja
toiset seisoivat tyhjillään.
Toisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja
vuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten
haudoiksi ja hiiden kiukaiksi.
Vaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat
kumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla
ajalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on
parhaassa kukoistuksessaan.
Yösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun
pikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.
Marraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta
oli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat
tulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. --
Ahkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza
nimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten
ratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja
toista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen
jonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei
koskaan toteutunut.
Telttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme
rupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei
tarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin,
vaan sen sijaan kuivia korpun palasia.
Tähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä,
yksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei
olisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt
jonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.
Marraskuun 18 päivän lepäsimme mainitun kylän pellolla
"kangaspirteissämme". Kylä oli rakennettu kauniiseen tammimetsällä
ympäröittyyn laaksoon, korkeiden vuoriharjanteiden väliin. -- Pieni
virta juoksi kylän keskitse, josta saimme virvoittavaa raikasta
lähdevettä. Päivät olivat kauniit ja lämpöiset, mutta yöt hyvin
kylmät, ne rupesivat jo täälläkin muistuttamaan talven pikaista tuloa.
Öillä oli noin 5-6 asteen pakkanen. Teltassamme jäätyi vesi, jota oli
eräässä hamppukankaisessa sangossa, jonka olimme löytäneet läheltä
Dolny-Dubniakia ollessamme siellä etuvartiaketjulla. Sitä oli mukava
kuljettaa matkalla myttyyn litistettynä vaikka pussissa. -- Minä
varustin itseni Dolny-Dubniakissa, jossa paljon tapettiin ja syötiin
lampaita, hyvillä pitkävartisilla lammas-nahka-lapikkailla, joita pidin
öillä jaloissani, niin ei ensinkään paleltanut jalkojani, ja nepä
olivatkin hyvin käytännölliset tässä suhteessa.
Marraskuun 19 päivänä muutimme asentopaikkaa vähän edemmäksi kylästä
erääsen kauniisen tammimetsään erittäin luonnon-ihanalle paikalle.
Vuoripurot kohinallaan ja kirkkaat lämpöiset auringon säteet
ilahuttivat ja virkistivät meidän jotenkin yksitoikkoista eloamme
yksinäisessä asentopaikassamme. Päivät olivat aina vaan lämpöiset,
mutta yöt kylmenivät kylmenemistään.
Marraskuun 20 päivän olimme samassa asentopaikassa. Päivällä olimme
tekemässä multavarustuksia ja ampumaojia lähellä oleville pienemmille
ylängöille, joista oli mukava näkö-ala vihollisiin päin. Varoillamme
täytyi olla sentähden, että olisimme voineet torjua mahdollisia
hyökkäyksiä Mehmed-Ali paschan joukoilta, jotka eivät olleet meistä
aivan etäällä.
Marraskuun 21 päivän aamulla menimme koko pataljona kaivamaan
varustuksia (multavalleja), kilvan koettaen kukin komppania parastansa.
-- Kello 2 j.pp. saimme käskyn tulla asentopaikkaan takaisin ja
pikaisesti valmistauda eteenpäin marssiin. Muutamien minuuttien
kuluttua olimmekin valmiit lähtöön ja seisoimme maantiellä täydessä
marssikunnossa.
Päällikkömme onnittelivat meitä, sanoen: "Huomispäivänä saatte, pojat
taas tapella, onnea ja menestystä vaan", joihin onnitteluihin
vastasimme: "saamme kunnian kiittää herra kapteenia j.n.e." ja sanoimme
itsellämmekin halun olevan tapella, että sota saataisiin pikemmin
loppumaan. Sen jälestä lähdimme marssimaan kiivaasti eteenpäin, jota
kesti siksi kunnes ehtoon tullen saavuimme pieneen Vedrar nimiseen
kylään, jonne pysähdyttiin yöksi. -- Koko ehtoopäivän satoi vettä,
josta tuli huono keli ja vaatteemme kastuivat läpimärjiksi. Heti
kylään päästyämme hajoitimme muutamia kylmillään olevia huoneita ja
kannoimme hirret ja puut kylän lähellä olevalle kankaalle, jossa oli
asentopaikkamme. Niistä laitoimme hyviä nuotioita, joiden ympärillä
kuivasimme itseämme ja keitimme ehtoollisemme. Sen jälestä menimme
telttoihimme, panimme levolle ja vaivuimme unelmien rakkaisiin
helmoihin.
Marraskuun 22 päivän aamulla jatkoimme marssiamme eteenpäin. Lähellä
Pravetzin kylää tuli meidän etuvartioita eli ratsuväen-partioitamme
vastaan vähäinen baschibozukki-joukko ja räjähytti kivääreillään
meikäläisiä kohden eräästä mäenlaiteesta. Täten tappelu oli valmis.
Tästä seurasi kahden puoleinen ampuminen siksi, että baschibozukkien
täytyi vetäytyä takaisin päävarustuksiin Pravetzin vuorille. Samalla
alkoivat tykistötkin pauhata molemmin puolin. Kranaatteja lentää jo
päämme ylitse niin että ilma suhisee; putoavatpa väliin aivan
viereemmekin ja särkyvät tuhansiksi pirstaleiksi, mutta onni oli hyvä,
ei kehenkään sattunut. Vuoristo oli jyrkkä kuin seinä, mihin
Turkkilaiset olivat varustaneet itsensä. Sinne olivat he kaivaneet
itselleen ensin vuoren korkeimmalle kukkulalle mahtavan suuren
hevosenkengän muotoisen varustuksen; sitte olivat he kaivaneet
vuoririnteeseen mukavia ampumahautoja eli ojia, joissa isommissa oli
kattokin, ja yhdistäneet ne kaikki sitte juoksuhaudoilla (salateillä),
että oli melkein mahdotoin nähdä heidän liikkeitänsä. Näitä mutkaisia
korkeita äkkijyrkkiä vuorisolia vastaan olisi ollut melkein mahdoton
tehdä suoranaista väkirynnäkköä, jonkatähden kenrali Gurko lähettikin
sivujoukot etäältä saartamaan Turkkilaisten asemia. -- Meidän
asennoksemme oli määrätty eräs vuoriryhmä vastapäätä Turkkilaisten
keskirintamaa. Maantie kulki alhaalla vuorten rotkoissa, sieltä emme
olisi voineet mitään vaikuttaa, sieltä siis poikkesimme tieltä pois ja
kapuilimme sangen korkealle vuoriharjanteelle, kiskoen tykkejä
perässämme, toiset kantoivat useampia kivärejä, toiset vetivät tykkejä.
Hevoset oli riisuttu tykkien edestä ja talutettiin tyhjiltään, joita
sittenkin oli vaikea saada tulemaan perässä ja pysymään pystyssä.
Suurten ponnistusten ja kiskomisten perästä, hikipäin ja paita
märkänä, pääsimme vihdoin määrätylle vuoriharjanteelle, joka oli,
niinkuin jo ennen on mainittu, poikittain vastapäätä Turkkilaisten
keskirintama-asemaa. -- Toisilla meikäläisten tykeillä ammuskeltiin
ahkerasti koko kiipeämisemme ajan kahden puolen maantietä olevilta
pienemmiltä mäkitöyräiltä. Me kun saimme vuorella kaikki tarpeelliseen
kuntoon, rupesimme vaihettelemaan Turkkilaisten kanssa laukauksia
tykeillä ja kiväreillä, jota kesti koko loppupuolen päivää. Pimeän
tultua hälveni jyry vähitellen molemmin puolin ja tappelutoverukset (me
ja he) jäivät entisille asemilleen. Myöhemmin ehtoolla lähetettiin
puoli komppaniaa erällään sen vuoriharjanteen etukärkeen, jossa
asemamme oli, kaivamaan tykkivalleja. Nämät valmiiksi saatuamme
hinasimme tykit sinne ja asetimme ne täydelliseen kuntoon, että aamun
tullen olisi oikein mukava tervehtää tappelutoverejamme aivan uusista
ja ehjistä tykkivalleista. -- Yöllä marraskuun 23 päivää vasten kello 3
vallan pilkkopimeässä pamautettiin meikäläisten keskurintaman kaikista
tykeistä yht'aikaa kolme yhteislaukausta patterittain. Turkkilaiset
vastasivat näihin yhdellä ainoalla laukauksella ilmaistakseen
arvattavasti: jo mekin täällä hereillä ollaan. Mainittu ampuminen
sanottiin olleen kenraali Gurkon käskystä, vetääkseen sillä tavalla
Turkkilaisten huomion keskirintaman eli meidän puoleemme, että
saartojoukot saisivat kummallakin sivustallamme havaitsematta rauhassa
kulkea eteenpäin ja tehdä liikkeitänsä. -- Aamuhämärässä marssitettiin
meidän komppania muutamia satoja askeleita eteenpäin ja hajoitettiin
ampumaketjuun pitkin erästä kaltevaa vuoririnnettä, jolla ajalla
Turkkilaisten kuulat ehtimiseen lentäen vinkuivat ympärillämme.
Paikoillemme asetuttua tähtäilimme ja ammuskelimme toinen toisiimme
päin, Turkkilaiset meihin ja me heihin. Louhinen ja näreinen vuoririnne
esti kumpaisenkin näkemästä tarkemmasti toisensa liikkeitä ja
aikomuksia. Laukauksia vaiheteltiin ehtoopuoleen asti, välistä oikein
tiheästikin.
Kranaatit ja kuulat kaatoivat kuivia karankoita ja kasvavia näreitä
sekä löivät maasta santaa, soraa ja kivenpalasia vasten silmiä; pauhua
ja paukkinaa kesti koko päivän.
Kello 4 j.pp. saimme käskyn ryntäämään, kun sivujoukotkin jo olivat
kerinneet tehdä saarrosliikkeensä. Kunnianarvoinen överstimme Sundman
huutaa: "käykää päälle, Suomen pojat!" itsellä mainion pitkä
tunturisauva kädessä, jolla harppailee yli kuilujen ja jyrkänneitten.
Täällä vuorilla olikin kammoittavan suuria kuiluja ja
äkkijyrkkäyksiä, joissa ei millään tavalla olisi ratsastaminen käynyt
päinsä. -- Kaptenimme Bremer antaa käskynsä komppaniansa yhteisiin
rynnäkkö-liikkeisiin johtaen itse sen vasenta siipeä ja kehoittaen
tähtäämään tarkasti, koska kerran on hyviä tukia saatavina, nimittäin
tammenoksat ja karangot. Ryntäyskenttämme tällä kertaa on äkkijyrkkää
vuoririnnettä alaspäin, jossa kasvaa matalahkoa tammimetsikköä, ja
paikoittain on kivilouhikkoista; kiivaasti kapuellaan samalla
eteenpäin. Vänrikkimme Brunov huutaa: "asettakaa, pojat, tähtäimet
paikoilleen, ja ampukaa tarkoin!" sekä menee ja korjaa samalla erään
nuoren rekryytin tähtäintä paikoilleen, joka ei ollut osannut asettaa
sitä niinkuin piti matkan pituuden mukaan. Vähän ajan perästä kuulemme
jonkun sotamiehistä huutavan: "Herra Jumala!" luutnantti kaatui,
samalla vilkaisimme toisetkin sinnepäin ja näimme urhean vänrikkimme
pitkänään tanterella. Kuula oli lävistänyt hänen molemmat säärensä.
Pari sotamiestä auttoi hänen sitte sitomapaikalle. Seuratkaamme häntä
sinne vähäksi aikaa.
Tänne tultua kysyi lääkärimme, todellinen valtioneuvos Winter,
vänrikiltämme: "kummassako jalassanne on haava?" "Kyllä niissä on
molemmissakin", vastasi vänrikki; sekä laskee leikkiä: "hitto vieköön
koko Turkkilaiset, kun pilasivat aivan hyvät, uudet saapasvarteni".
Jättäkäämme urhea vänrikkimme lääkärin hoidettavaksi ja palatkaamme
takaisin tappelutanterelle.
Samaan aikaan tuli myöskin haavoitetuksi eräs meidän komppanian
sotamies N:o 80 Teudor Takt, jota sattui niin sopivasti toiseen
takakaistaleeseen (istinkukkulaan), että kumppaneita oikein nauratti ja
he sanoivat: "kyllä Turkkilaiset tiesivät ketä he rankaisivat, koska
laskivat Taktua takakaistaleesen".
_Muistutus_. Takt oli ollut poissa Gorny-Dubniakin tappelusta,
määrättynä johonkin kuormastotoimiin. Siitä hänen muka Turkkilaisilta
tarvitsi saada vähän muistutusta.
Brunov'in haavoituttua ei ollut jälellä yhtään nuorempaa upseria
komppaniassamme, komppanian päällikkö vain yksin; silloin huutaa
överstimme Sundman: "Vääpeli, olkaa upseerin tilalla ensipuolessa
komppaniaa!" "Ymmärrän, herra översti" vastasin minä. "Ja käykää
hartaasti päälle!" jatkoi överstimme vielä tuolla tunnetulla
isällisellä kovalla äänellään. Tykit pauhaa ja kuulat vinkuu, tappelua
kestää yhä edelleen. Norjalainen luutnanttimme Kristersen huutaa meille
ruotsinkielellä, mutta Norjan kimeällä murteella: "Finska gossar
framåt!" (Suomen pojat eteenpäin!) itse muuttaen puulta puulle ja
ampuen sotamieskivärillä, väliin aina tähystellen kiikarillaan mihin
muka hänen kuulansa ottavat; ampuen miestä paraten, ja lausuen aina
sekaan niin liukkailla kimakoilla sukkelilla sanoilla, että tuskin sitä
voimme ymmärtääkään: "Det här trädet är icke bra, jag skall flytta till
ett annat!" (Tämä puu ei ole hyvä, annappas muutan toiselle).
Mutta aika melske ja pauhu siinä kävikin. Kranaatteja, kuulia, pieniä
kiviä, puunpalaisia, santaa ja pölyä lensi niin hirveästi ympärillämme,
että oli vähällä "silmät soaista" sanoi entinen soturi. -- Kyllä se
sokaisikin sentään erään tykkiniekan silmät hyvin mukavasti. Hän
nimittäin oli se mies tykkiniekkain joukosta, jonka velvollisuus oli
tuoda kranaatti ruutirattailta (kärryiltä) tykkiin pistettäväksi.
_Muistutus_. Ruutirattaat viedään tappelun alkaessa vähän matkaa
takapuolelle, ja jos suinkin mahdollista, jonkun mäkitöyrään taakse,
ett'ei vihollinen voi tehdä vahinkoa kranaattikuormastolle, jos hän
nimittäin sattuisi osaamaan siihen.
Yllämainittu tykkiniekka toi kranaattinsa nahkaisessa pussissa ja oli
juuri tulossa puolivälillä tykkiä ja rattaita, kun samalla kuului
kohinaa ilmassa ja yksi Turkkilaisten ampuma kranaatti tulla suhitti
ihan suoraan kranaatintuojaamme kohden. Mies kallisti päätänsä, muka
väistyäksensä kranaatilta, vaan tämäpä putosikin maahan vallan suoraan
hänen eteensä, kyntäen maata ja särkyen pirstaleiksi. Mutta miehellä
oli onni kun olikin. Kranaatin palaset eivät sattuneetkaan häneen, vaan
söivät maasta multaa ja soraa tykkiniekan "suut silmät" täyteen, niin
ett'ei hän nähnyt eikä kuullut, eikä saanut suutansakaan auki. --
Pyhäistyään kasvojaan käsillään sanoi tykkiniekkamme: "Ah ti tsort"
(suom.: ah sinä piru), rientäen samalla kiiruusti tykkinsä luokse;
pistäen kranaattinsa tykin peräreijästä sisään sanoi hän: "vot tibe"
(suom.: tuossa on sinulle). Sen jälestä kuului komento: "pervaja!"
(suom.: ensimmäinen!) silloin tykki laukesi ja kranaatti lähti
lentämään kiitokset Turkkilaisille meidän oivan tykkiniekkamme
puolesta. -- -- --
Eräskin nuori sotamies ampui vieressäni ahkerasti erään kuivan karangon
oksalta, kun samassa Turkkilaisen kuula tuli ja kaatoi koko karangon
sekä meni menojansa miehen jalkain välistä. Mies muutti vallan
tyynimielisesti kivärinsä lähellä olevalle toiselle aisalle ja jatkoi
yhä ampumistaan, sanoen vaan "katsos hirmuja, kun osaavat tarkoin".
Tappelussa sanoivat sotamiehemme: "soittakaamme tenoria, koska paasot
ovat noin hyvät!" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja
tykin jyrinää paasoksi.
Ehtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi
kolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella
avoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.
Auringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit
pauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan
ilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset
hurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta,
laaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset
säteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät
vuoriseudut.
Turkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi
ratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni
saada.
Turkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat
erääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.
Meikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon
pimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten
vähitellen kuin myrsky tyynen tultua. -- Sotalinjamme vasemman siiven
saartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon,
molemmalla sivustallamme.
Venäläiset huusivat jo etäältä: "kto idjoot?" (suom.: kuka tulee?)
"Finski" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. "No kiitos
Jumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia," jatkoivat Venäläiset, "kyllä
Turkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa".
Tavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän
muotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat
kiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä
putosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas
sinkoellessaan, "jänekset housuissa".
Me marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle
pienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti
paikalla puita ja vettä.
Vähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten
nuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka
kuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin
parasta löytyi. -- Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa.
Sitä kutsuttiin: "leipäpuuroksi", "sydämmenvahvistajaksi",
"ressunketkuksi". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin
sitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa
tilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida
hankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja
suolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore
naudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.
Upserimme istuivat nuotiolla kanssamme, joita ei sentään meidän
komppaniassa tällä kertaa ollutkaan muita kuin kapteenimme ja aamulla
tullut Norjalainen luutnantti. Erittäin oli hupaista kuunnella tuon
hauskan miehen, uuden tulokkaamme Norjalaisen luutnantin vilkasta
keskustelua kaptenimme kanssa, kun he istuivat rinnakkain nuotion
ympärillä.
Hän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme
"rientomarssissa", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä
näyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla
uljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.
Hän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta
ylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. --
Hänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka
meistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet
hänen puheestaan ainoatakaan sanaa. -- Marraskuun 24 päivän
aamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä
ylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori
oli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin,
täytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen
auttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä
etuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.
Me kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa,
joista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän
tapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.
Tarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista
laukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa
etuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten
niinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas
painuksissa.
Eräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen
kuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut
tarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti;
Dolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen
(kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen
tappeluun.
Isossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.
Heidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin
kuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä
ylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne
olivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa,
työaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.
Linnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla
teillä ja välikäytävillä varustettu.
Me ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät
varustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet
viimeiseen mieheen.
Vaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti
Turkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli
kauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta,
jonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.
Heti paikalla kaivoimme vuoririnteesen pienen varustuksen
(rintasuojan), niin pitkän että puoli komppaniaa olisi sopinut siitä
ampumaan yht'aikaa ja toinen puoli olisi ollut harjanteen takana
varaväkenä. Muutamia vartiomiehiä piti aina olla seisomassa, valppaasti
vartioiden; jolloin komppanian muu väki sai levätä.
Marraskuun 25 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli ihana ja
lämmin. Meillä oli siis hyvä tilaisuus tarkastella ja ihannella noita
kauniita majesteetillisiä sangen korkeita vuoriseutuja, joilta alas
katsellen kylät ja huoneet laaksoissa näyttivät niin kummallisen
pieniltä kuin nuot pienet leikkitupaset, joita tavataan lasten
kamareissa. Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja
raivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui
vesi- ja lumituiskuksi.
Tästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme
autioilla vuorilla. -- Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät
kangastelttansa.
Toiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen,
mutta mitä hyvää tästä oli? Tuuli ja myrsky heilutti ja rönkytti sitä
niin hirveästi, että mies piti olla kiinni pitämässä joka nurkasta,
muuten ehkä tuuli olisi lennättänyt sen ijankaikkista tietään.
Olimmepa kuin ilmapallossa. Me ajattelimmekin vaan: jos tänlainen
myrsky vielä kovemmaksi kiihtyy, niin kukatiesi saattaahan se lennättää
meidät telttoineen päivineen lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin,
jossa varmaankin olisimme tuota pikaa "hirsipuussa killuneet!"
Tulee myöskin huomata, että meidän telttamme ja kuoppamme olivat
pohjoispuolisissa vuoririnteissä, jostapäin juuri tuuli ja myrsky kävi.
Eteläpuolella ei saanut kukaan olla paitsi vartiat, ettei vihollinen
näkisi asentojamme.
Marraskuun 27 päivän asuimme vielä samalla vuorella ja kaivoimme joka
telttakunta itsellemme kuopat maan sisään niinkuin myyrät.
Näissä kuopissa olikin hyvin lämmin ja hauska oleskella, sinne ei
sopinut tuuli eikä myrsky, mutta oli siellä sentään tavallisen pimeä.
Vuorotellen seisottiin vartioina.
Vaan yhden asian tähden oli kuitenkin pula tulossa: kun näet
ruokavaramme loppuivat ja vesikin oli kaukaa alhaalta laaksosta
haettavana, eikä sitäkään sieltä häiritsemättä saanut noutaa, kun
viholliset ammuskelivat tykeillään veden hakijoita kohden, koettaen
parhaansa mukaan estää heitä.
Nyt ei siis muuta neuvoksi, täytyi lähettää laaksossa oleviin läheisiin
kyliin pieniä ryöstöpartioita, joista toiset puolet varustettiin
kivääreillä, ottamaan vastaan mahdollisia kohtauksia, toiset nuorilla,
veitsillä ja sauvoilla.
Näin varustettuina lähtivät meidän pojat muutamiin kyliin, vähän matkaa
vihollisesta.
Semmoisista taloista, joista asujamet olivat paenneet, oli heillä lupa
ottaa muonavaroja.
Se onnistuikin erinomattain hyvin. Eivät partioretkeilijämme
tulleetkaan tyhjinä takaisin, vaan hyvillä saaliilla, tuoden mukanansa:
sikoja, pukkeja, lampaita, lehmiä, härkiä, vasikoita, juustoa,
maissi- ja nisujauhoja, papuja, turkinpippuria ja tupakkaa sekä yhtä ja
toista muuta ruokatavaraa, paitsi leipää ja suolaa, jotka Herran lahjat
olivat jotenkin vähissä. Muutoin oli meillä nyt taas ruokavaroja elää
oikein "herroiksi!"
Marraskuun 28 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa.
Me elimme täällä oikein vuoripeikkojen elämää, kannoimme laaksoista
lehtikerpoja, heiniä, puimattomia nisun- ja ohranolkia, pehmikkeeksi
allemme. Ohran oljista oli vielä sekin hyöty, että niistä sopi
varistella ohria, joista sitten keitimme ja joimme sitä niin kutsuttua
"ohrakahvia", joka kylmässä ilmassa ollessamme vaikutti ruumiimme
lämpimyydeksi.
Sokeria tosin ei meillä ollut, vaan sepä olisikin ollut tällaisissa
tilaisuuksissa ylellistä.
Marraskuun 29 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa. Vähää ennen
ehtoohämärää saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön.
Kiiruusti hajoitimme kojumme ja pesämme vuoriäyräästä, sekä asetimme
kapineet pusseihimme. Olipa taas oikein ikävä lähteä pois hyvin
varustetuista kojuistamme, joihin jo olimme vähän kotiutuneet, oltuamme
tässä usean päivän. Tästä marssimme samana ehtoona puoli virstaa
vasemmalle eli länteenpäin, jossa oli pataljoonamme ensi komppania.
Siellä sitte oleskelimme koko yön heidän kanssansa vesisateessa ilman
minkäänlaista suojaa, vaan eipä tämä enää ollut outoa, tottumus auttaa
paljon. -- Me paneusimme toinen toisemme viereen maata, teltinkaistat
peitteeksi, ja koetimme täten suojella itseämme sateelta ja kylmältä.
Marraskuun 30 päivän aamulla k:lo 6 rupesimme laskemaan alas Provetzin
vuorelta, kuljettaen myötämme, koko pataljona, 8 raskasta tykkiä
lavetteineen, ruutirattaineen, siis kaksi tykkiä komppaniaa päälle.
Mehemeb Alin armeijat olivat kaivaneet täältä alaspäin jonkinlaisia
kiertopolkuja, joissa kyllä näytti olevan tuhlattu monta päivätyötä, ja
olikin ollut välttämättömän tarpeellinen, ennenkuin näin äkkijyrkältä
vuorelta voi mitään isompaa esinettä alas tahi ylös kuljettaa.
Näitä polkuja pitkin hiljakseen koetimme hinata eli laskea tykkejä
alaspäin, toiset kiinni pidellen, toiset vetäen. Tarkka vaari oli
pidettävä ettei tykki päässyt menemään omin päinsä liika kovaa
vauhtia, sitten se olisi mennyt vuoren rotkoihin tuhansiksi
pirstaleiksi, ja siitä olisi ollut päälliköillemme ankara edesvastaus
ja meille suuri häpeä.
Kun kaikki oli saatu vuorelta alas hyvässä järjestyksessä, riisuimme
päällystakit yltämme ja kääreimme ne olalle kannettavaksi, sillä
laaksoissa oli paljon lämpöisempi kuin siellä lähelle pilviä kohoavilla
vuorilla, joissa paikoittain oli lunta suvellakin.
Sittenkuin kaikki oli saatu reilaan, alkoi marssi. Me marsseimme monen
pienemmän kylän ja Orhanien kauppalan lävitse, jossa vielä näkyi olevan
monta uljastakin rakennusta.
Kauppalan lävitse marssiessamme keskikatua soittivat Bulgarit kirkkonsa
kelloja, (jotka Turkinvallan aikana olivat olleet kauan soittamatta,
sillä he eivät sallineet kristittyjen kirkonkellojen soitantoa),
näitten uljasten vapaudensankarien kunniaksi, jotka jalomielisyydellään
vertaan vuodattaen olivat tunkeneet tappelujen ja myrskyjen lävitse
tänne Orhanien ihanaan laaksoon saakka, jota Turkkilaiset olivat
pitäneet ihan voittamattomana, kovien varustustensa tähden. He
sanoivat, että se oli viisi kertaa vahvemmin varustettu kuin
Gorny-Dubniak ja Telisch; sitä paitsi oli täällä sodallisessa
katsannossa tavattoman edulliset maisemat.
Se olikin totta, pattereja (retuuttia) ja rintasuojia oli kaivettu ja
varustettu joka vuoren nyppylällä ja vielä oikein mestarin tavalla
tehty ja kaunistettu.
Bulgarit kertoivat että eräät insinörit olivat niitä teettäneet, puoli
vuotta ennen sotaa, talonpojilla (Bulgareilla). Ilman vähintäkään
palkkaa oli näiden raukkojen täytynyt raataa (tehdä työtä) ja jos eivät
tahtoneet olla oikein ahkeria, niin olivat insinörien kovista ruoskista
(piiskoista) lähteneet lyönnit olleet heille hyvänä muistuttajana
ahkeruuteen. -- Me marssimme vielä länttä kohden eteenpäin Orhaniesta
muutamia virstoja, siksi että ehtoopäivällä saavuimme Vratschesch
nimiseen kylään. Kylä oli korkeiden vuoriharjanteiden ristimyksessä ja
virta juoksi sen keskitse.
Tämä oli ollut Turkkilaisilla oikein pääpesänä Sofian ja Plevnan
välillä sekä muonan ja muun tavaran kokouspaikkana, koska me täältä
löysimme kaikellaista tavaraa yltäkyllin: satoja säkkiä jauhoja ja
ryyniä, keksileipiä, papuja, voita useampia tynnyriä, suuria
sikalaumoja (ne eivät sentään kuuluneet Turkkilaisille, sillä he eivät
syö sianlihaa, ne olivat kyläläisten omia, jotka olivat Bulgareja),
paljon apteekkitavaroita, rohtoja (troppia), sotilas- ja
lasarettivaatteita, monta tynnyriä viiniä y.m.
Nämät kaikki olivat aiotut Plevnaan vietäväksi, vaan nyt se oli jo
myöhäistä.
Heiniä oli myös, suuria aumoja, joista teimme pehmeitä yösijoja.
Hyvää suuta myös aljettiin pitää, voileipää syötiin sianlihan kanssa,
riisiryynipuuroa voinensa oikein mielin määrin. Meidän pojat
juttelivatkin: "pidetään nyt joulua, koska Turkkilaiset ovat noin
hätähousuja, että jättivät muonavaransa meidän nautittaviksemme".
Tätä kestiä vietimme vallan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet
sangen kaukana vihollisista.
Vasta seuraavan päivän aamulla saimme tietää ratsuväen partiomiehiltä,
että tästä vähän matkan päässä vuoristossa oli asettunut viisitoista
tuhatta Turkkilaista, ja meitä oli ainoastaan muutamia komppanioita
neljän tykin kanssa. Jos tämän olisivat punalakit tienneet, niin
varmaankin olisivat he tulleet tähän kestiimme "kuokkavieraiksi".
Niin sitä vaan väliin hurrataan sotaretkillä, kun oikein onnenpyörällä
ajetaan ja rohkeita ollaan.
Joulukuun 1 päivänä olimme aamupäivän samassa asentopaikassa.
Ehtoopäivällä sai meidän komppania käskyn mennä etuvartia-ketjuun
eräälle Vratsches'in kylän lähellä olevalle vuoritöyräälle. Ensin
kiipesimme vuorelle. Sinne päästyämme asetti komppaniamme päällikkö
itse vahtimiehet paikoilleen. Vuorottain sitte seisottiin ketjussa
vartioina, toinen puoli miehistä sai istua nuotion ääressä, ollen
päävahtina.
Pimeän tultua rupesi käymään ankara myrsky tuuliaispäineen, joka löi
nuotioista sen ympärillä istuvien miesten vasten naamaa tuhkaa, tulisia
kekäleitä ja hiiliä, niin ett'ei niistä nuotioistakaan ollut paljon
apua. Myrsky oli niin kova, että kaatoi kivääri-kasat (kytkyet) ja
lennätti monen miehen lakin alas vuorenrotkoihin, jota pimeässä oli
mahdotoin sieltä löytää. -- Olimmepa niinkuin "hullu myllyssä".
Joulukuun 2 päivän aamulla k:lo 1 saimme muuton etuvartiavirasta ja
tulimme vuorelta alas, ennenmainitun kylän lähelle, entiseen
asentopaikkaamme. Täällä sitte kauniissa lämpöisessä päiväpaisteessa
istuskelimme ja korjailimme epäkuntoon menneitä vaatetus- ja
varustekapineitamme.
Joulukuun 3 päivän aamulla menimme taasen etuvartioiksi samalle
vuorelle, jossa olimme olleet yön 2 päivää vasten, paitsi että ei
asetuttu samoille asemille eli paikoille. Nyt kiivettiin ylemmäksi
vuoren korkeammalle paikalle, johon Turkkilaiset olivat rakentaneet
vahvan neliövarustuksen (nelisivuisen patterin).
Tänne hinasimme mennessämme kylän miesten avulla neljä raskasta
kenttätykkiä ja asetimme ne mainittuun varustukseen, tulikidat
viholliseen päin; siitä sitte lähetettiin heille tervetuliaisia
"rautakirnuista". Niillä pamahutettiin vähän väliä lähellä olevaan
Turkkilaisten leiriin, niin että kappaleet lentelivät ilmassa heidän
teltoistansa ja monta "punalakkia" luullaksemme sai surmansa ja pahoja
vammoja.
Turkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät
kannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän
onneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli
läheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli
muutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon
etäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät
meihin kannattaneet.
Kranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin
ylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten
välissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti
komppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja
harjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli
pääpatterista.
Ehtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään
tiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs
laakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään
ollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne,
jossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä.
Sinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että
meidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista
tapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.
Käskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte
pitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen
joki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella
itseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta,
kuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme
sentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä
ensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme
aidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa
turkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja
luontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin
sillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen
tupella. Miehet tekivät kiväreillään "varjelusasentoon" (pojugo-tofs)
ja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista
päästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä,
toisten vielä pauhatessa ympärillämme.
Oli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme
vaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme
koko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti
tiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko
asiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.
Päästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä
heidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.
Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.
Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli
tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että
myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on
tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.
Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin
etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä,
tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.
Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien
vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää
varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka
hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen
olisi tehnyt salahyökkäyksiä.
Tämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi
aikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa:
"Finskij gora" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko
määräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka
olivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja
joidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat
asettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun
hän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme,
Arab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee
Balkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).
Kenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin
pataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen
ryntäsi päällemme.
Syystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi
olikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat
tehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: "minä olen
varma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni,
toimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny
askeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala
kanssamme. Ei askeltakaan takaisin".
H. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.
Joulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.
Nämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme
täällä syntyneet ja olleet omassa "vasikkaha'assa".
Joulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas
vartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.
Joulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen,
koska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.
Joulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.
Koko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät
valkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset
talvella Suomen metsässä.
Nuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä
ja kaikki olimme peittyä lumeen. -- Ehtoolla pimeän tultua tapahtui
eräs seikkailu.
Olimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista
suojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.
Samanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi
teimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli
johdettu savureikä "seinän" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa
ruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.
Mutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta
kojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.
Oli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi
palvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta,
nimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): "Minä panen vähäksi aikaa
levolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään". Kaptenimme
nukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin
päinsä.
Puut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet
liekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan.
Se oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi
luntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon
pimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan
kauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja
kumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut
tuonlaisia "ilmonatsania" (ilotulituksia) käskenyt tekemään,
erittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien
suunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta
y.m.
Mitä vielä, se oli valkean vaara. -- Alekseijev, joka oli nukahtanut
oven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut
ravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän
ulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.
Jumalan kiitos! hän on pelastettu. -- Olipa tuskin nyt taas
jonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta
"huonekalut", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä
pieni patanen lusikoineen kauhoineen.
Kaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan
vaan: "katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan".
Kysyi sitte Alekseijev'ilta: "saitkos pelastetuksi piippuni?" "Sain",
vastasi Alekseijev, "mutta kyllä se vähän vikaantui".
Se oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti
nimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.
Siitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa
sekä niiden lomahetkinä.