Syyskuun 14 päivänä poikkesimme Raschdjelnajan pysäyspaikkaan, josta,
hiukan aikaa levättyämme, jatkoimme matkaamme ja saavuimme
ehtoopäivällä Benderyn kaupunkiin. Tämä paikka on meille tuttu
menneistä melskeistä, tuon kuuluisan, urhean Ruotsin kuninkaan Kaarle
XII:n retkistä. Kaupungilla on omituinen asemansa korkeiden
hietaylänköin keskellä, varustettu vahvalla linnalla, jonka muurien
editse juoksee Dnjester virta.
Syyskuun 15 päivänä saavuimme tuohon Etelä-Venäjän suureen
maakauppa-kaupunkiin Kischinev'iin. Tänne pysähdyimme useammiksi
päiviksi, joten me määrättiin asentopaikkaan (bivakiin) kaupungin
lähellä oleville ylängöille, sinne pystytimme kangastelttamme, joissa
asuimme; kaupungissa kävimme ainoastaan "vieraissa". Täällä saimme
myöskin halvalla hinnalla nauttia oikein mielinmäärin jaloja
Etelä-Europan hedelmiä; erittäin merkittäviä olivat nuot makuisat
viinirypäleet ja arbusit, ne maksoivat: viinirypäleet 2-3 kopeekkaa
naula ja ihmisenpään kokoinen arbusi 5-8 kopekkaan kappale. Niitähän
sitä sitte syötiin, että olimme vähällä "terveytemme menettää".
Ehtoisilla oli hyvin hauskaa kuunnella, kuinka kaupungin monta sataa
koiraa haukkuivat omituisella tavallaan, melkein vuorotellen.
Syyskuun 18 päivänä vietimme täällä pataljonamme vuosijuhlaa. Tätä
juhlaa viettäessämme emme myös unohtaneet sitä, jolta kaikkinainen hyvä
anto tulee, nimittäin taivaan Herraa, jolle kannoimme hartaalla,
yksinkertaisella sydämellä nöyrät kiitoksemme. Tänä juhlallisena
hetkenä muistui taas jokaisen sotilaan rinnassa muistot pataljonamme
muodostumisesta, jonka edistäminen oli meillekin tärkeä tehtävä nyt
alotetulla sotaretkellämme erittäin, sillä sotaretki juuri onkin
otollinen aika, jolloin sopii edistää ja saattaa kunniaan sekä
maineesen joku erityinen pataljoona eli joukko ja samalla se kansa,
jonka pojat sen lippua urhollisesti seuraavat.
Kischinev'issä viivyimme saman kuun 1:seen päivään.
Syyskuun 21:nä päivänä k:lo 1. j.pp. läksimme marssimaan
leiripaikastamme rautatien asemahuoneelle, jossa saimme odottaa koko
ehtopäivän ja vielä osan yötäkin, nojaillen ja istuskellen lähellä
asemahuoneen rakennuksia. -- Siinä vartoessani kuuvalon näöllä
kirjoitin minäkin erään kirjeen hirren päällä, joka ajelehti lähellä
tavarahuonetta, lähettääkseni Suomeen.
Tästä läksimme rientämään eteenpäin klo 9 j.pp., kunnes 22 päivä k:lo
8 e.pp. saavuimme Korneschtiin, joka on muuan pysäyspaikka vielä
Venäjän puolella; täällä viivyimme noin 6 tuntia, jolla ajalla
aterioitsimme, ja sen jälestä jatkoimme matkaamme eteenpäin.
Ehtoopäivällä pysähdyimme erääsen pysäyspaikkaan, joka oli Venäjän ja
Rumanian rajalla, nimeltä Ungheni, jossa kohtasimme ensikerran rumia
Turkin baschibotsukeja sotavankeina, meidän pojat arvelivat: "kyllä
nuot ovat aika mörköjä". Viivyttyämme tässä 40 minuuttia läksi juna
taas piirtämään eteenpäin. Junamme kulki Pruth virran ylitse k:lo 1/2 8
j.pp., jolloin soittokunta soitti "Porilaisten marssia" ja
hurraahuudot kaikuivat kaikista vaunuista. -- Tämä virta on rajana
Venäjän ja Turkin välillä, nyt oli siis kaikki jäänyt, joka vielä olisi
muistuttanut mieleemme jotakin oman keisarikunnan muodosta. --
Me olimme Rumaanian rajain sisällä ja saavuimme Jassy'n kaupunkiin
ehtoolla myöhään. Täällä asetuimme leiriin eräälle korkealle mäen
rinteelle lähelle kaupunkia, jonne pystytimme telttamme, ja sen jälestä
panimme levolle.
Syyskuun 23 päivän aamulla k:lo 9 pidettiin jumalanpalvelus leirimme
kentällä, sinisen ja kirkkaan taivaan alla. Ilman muita erityisiä
tapauksia, käyskentelimme huviksemme pitkin Jassyn sementistä
perustettuja katuja sekä kaupungin vierellä olevissa kauniissa
puistoissa. Juutalaisia näkyi täällä olevan tavallista enemmän. Ajurit
(isvossikat) olivat hyvin upeasti varustetut, kaksi hevosta edessä ja
punaisella veralla päällystetyt istuimet ajopelissä (vaunuissa) ja
niillä ajo näytti hyvin upealta, sentähden että siellä issikoilla ei
ollut numerotaulua näkyville asetettu, vaan luuli jonkun pöyhkeän
henkilön omistavan ne. -- Karhun-tanssittajia kävi leirissämme
useampia, niillä näytti täällä olevan vapaa liikuntolupa. Vetivätpä
meidänkin pojat vähä "nallen kanssa käsikalikkaa", se myöskin oli vähä
omituista, kun ne nallen tanssittajat olivat melkein yhtä karvaista
(partaisia) kuin nallekin, kumminkin mitä kasvoista näkyi; ne lauloivat
niin kimakkaasti muutamia värssyn pätkiä venäläisen tanssitahdin
mukaan, että meitäkin melkein hypitytti, sitä vähemmin "Mesikämmentä".
-- -- Jassyn kaupunki on rakettu kauniiseen avaraan laaksoon ja
mäenvieremään. Asujamet tuntuivat luonteeltaan olevan hyvänsuopia
ihmisiä.
Syyskuun 26 päivän aamulla k:lo 6 lähdimme Jassysta. Rautatie kulki
Sereth virran ja sen lisäjokien yli. Monta kertaa juna pysähteli
monissa pysäyspaikoissa isot ajat.
Syyskuun 27 päivän ehtoolla pysähdyttiin Brailov'an pysäyspaikkaan
Donavan rannalla. Siinä oli hupainen katsella kuinka Donavalla
kuleksivat sotalaivat antoivat merkkiä ja viittauksia toisilleen
sähöllä, pilkko pimeässä syys-yössä. Muutaman tunnin tässä seisottuamme
jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes Syyskuun 28 päivän aamulla
k:lo 8 pysähdyimme vähäksi aikaa Ploesc'in kaupunkiin. Tästä jatkoimme
matkaamme eteenpäin ja saavuimme k:lo 1/2 12 e.pp. Bukarestiin
Rumanian pääkaupunkiin. Tässä seisottiin ehtoosen asti. Kaupunki näytti
suurelta ja kauniisti raketulta. Meidän ei sallittu mennä kaupunkiin,
vaan täytyi oleskella siinä, missä juna pysäytettiin. Onneksi sattuivat
pysäyttämään sen erään suuren tehtaan kohdalle, jossa monia satoja
neitosia työskenteli. Niiden tultua päivällis-levolle, eräälle
kauniille kedolle lähelle sitä paikkaa, missä meidänkin junamme seisoi,
aljettiinpa tässä nyt tanssia oikein aika lailla, meidän pojilla kun
oli pillit ja pelit mukana. Puhetta ei ymmärretty, mutta tytöt
hymyilivät niinkuin ainakin tanssissa. Ehtoolla lähdimme tästä
eteenpäin; kuljettuamme koko yön saavuimme Syyskuun 29 päivän aamulla
k:lo 5 Fradeschdi'in pysäyspaikalle noin kuusi virstaa Giurgevon
kaupungista Donavan rannalla vastapäätä Rustschuk'ia. Meillä on hyvä
hevonen, sanoi joku joukosta, koska se aina vaan kiljuu ja puhkuen
rientää eteenpäin. Mutta jopa se huusikin viimeisen kerran, sanoi
toinen, kun juna pysähtyi pysäyspaikan etusillan viereen. Näin päätimme
matkustuksemme nopeimmilla kulkuneuvoilla eli höyryveturilla.
Olimmekin hiukan jo kangistuneet, kun istua kökötimme, paitsi muutamia
pieniä poikkeuksia, junassa 17 vuorokautta. -- Siellä väliin koetimme
nukkuakin penkeille, vaan eihän niille kaikki mahtuneet. Siitä
sovittiin "pitkän tikun vedolla", kenen oli vuoro mennä penkin alle.
Fradeschdin pysäyspaikalta marssimme vähän matkaa eräälle ylängölle,
otettuamme kaiken tavaramme junasta mukaamme. Täällä asetuimme leiriin
ja pystytimme telttamme, joissa sitten sopi oikoa kangistuneita
jäseniämme. Ilma oli sangen lämmin ja ihana sekä kaunis näköala
Donavalle Giurgevoon ja Rustschukiin päin. Tässä kuulimme ensi kerran
tykistön laukauksia oikein todellisuudessa, vaikka Krasnoje-Selossa
olimme niitä paljon kuulleet leikkisodissa pamahuteltavan.
Syyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin,
joka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja
auringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme.
Täysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien
sanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain
maissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada
vettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin
kuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan
rannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi
saavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän
läheisellä ahteella.
Lokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni
oli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan
pitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä,
kuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes
ehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme
telttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä
sitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme
levolle.
Lokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme
astumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin
Simnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.
Täällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle.
Kas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan
kuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta
tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää
maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän
terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös
heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä
saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin
vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt
mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme,
sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin
innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului
ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita
kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin.
Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena
syysehtoona.
Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren
taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse.
Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä,
sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme
marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja
laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa
suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua
lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e."
Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin
Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat
hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme
astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit
kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt
poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.
Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan
sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri
kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä
sanoja:
"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin
tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana.
Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta
pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että
oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain,
puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista
oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä
riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole
kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria,
valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja
miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa
Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän
laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista
surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori
Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja
muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti
ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni
Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa.
Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon
etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia.
Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä
ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun,
ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää
sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat
sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan
yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin
kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja
upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan -- Bulgarialaisen loan
kautta. -- He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin
rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa
itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja
joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut,
ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme
kulkivat kuolemaa kohti."
Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme
erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle
pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).
Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous
asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme
miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie,
jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku
sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana.
Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka
viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan
nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat
meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli
se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa
alle ja oli olevinaan kuollut.
Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.
Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in
kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen,
ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan.
Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti
tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla,
innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat
huutojemme vastaukseksi. -- Hänen Majesteettinsä käski pataljonan
komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti.
Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin
saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme
asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset
tarkk'ampujapataljoonat.
He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä
lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet
puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat
risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja
arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka
kuivalle kalliolle.
Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11
e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia
rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea
sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti.
Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä
satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi
itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään
pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada
niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme
märkä ja vetinen kuin rahkasuo.
Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä
satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten
sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita,
eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia
oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi.
Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa
suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä,
täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan
läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne
vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina,
ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään,
jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta
väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet
asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan
suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut
kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen
laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme
ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka
paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä
ilmakin. -- Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se
siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla
kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä,
väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä
rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman
ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan
ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset
olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo
sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja
ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa
kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.
Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun
tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei
ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen,
varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa
olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme
milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana
hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista".
[Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi
entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]
Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli
hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan
huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia
varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes
kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi
vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. -- Koko päivän ja seuraavan
yön lepäsimme samassa paikassa.
Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään
asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä
ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme
marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin
maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka
oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet
saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina.
Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli
korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti.
Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille.
Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan.
Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi
eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme
Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka
olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli
kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit
nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa,
täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi,
ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.
Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme
takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja
loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten
oli hyvä suoja.
Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme
saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää,
sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin
oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet
12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin
johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin
tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät
lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni
hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada.
Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme
ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne",
-- muka voittaen takaisin kylät haltuunsa -- "sekä saavat tietää että
olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän
poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä
Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin,
vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.
Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä
vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi,
vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja
rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa
hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista
vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme
Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan.
Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme.
Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita?
Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää
osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä
käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja
peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen
korjaamaan.
Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot
aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia
oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä,
jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola,
joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute.
Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän
pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo
yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä
tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten
lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme.
Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja
pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve
vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta
uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt
toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden
olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla
valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi
ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.
Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania
etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme.
Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle
päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä
kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat
senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet
hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.
Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa
vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia
varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet
mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan.
Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun
etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava
päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä
etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua
vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku
Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne
marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että
puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa
marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda
pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin
vuorotellen. -- Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen
partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä
viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja
viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä.
Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte
rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli
surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu
peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon
homehtunut. -- Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat
pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat
meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista.
Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat
luonnonlapset kuin ennenkin.
Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme
takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus
asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain
olimme palvelustoimessa.
Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.
Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan
paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan
ylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle
kukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet
vahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen
nuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä
kohtaloitamme.
Lokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja
tulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu
edellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään
tuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme
suuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka
johdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa
hartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen
Herralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu
sähkösanoma, joka oli näin kuuluva: "Venäläiset aseet ovat saaneet
loistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean
päällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar
Paschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta.
Voitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja
6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa
saatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka
antoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa.
Muktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan
jäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.
"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme
voitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun
kanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä
meidän oikeuden asiaamme.
"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme
ympärille; -- tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden
risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.
Länsi-osaston päällikkö
Rumanian ruhtinas
Kaarlo I:n."
Lokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin
pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli
kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä
nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata
unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja
häiritsivät tuon herttaisen uneni.
Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja
tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky
että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen
rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan
tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin.
Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä
kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään:
"hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin
upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin
tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen
ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä
loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella
täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja
isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja
nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa
hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos
olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä
miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että
sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte
patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän
merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa
riveihin.
Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä
tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun."
Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut
että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja
ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte
ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei
meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." -- Puheensa lopetettua käski
hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan
lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme:
"koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"
Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma
oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään
mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi
frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan
25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja
tulevansa vahingolle.
Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan
perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp.
pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne
myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva
kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta
puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis.
Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja
sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne
koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.
Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain
päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin
asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman
jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä
ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin
kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli
tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.
Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. --
Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin
kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois
eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet
sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin
hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me
huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset
sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me
kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko
voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat
sydämemme. -- Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme
päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät
vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte
istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään.
Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa
muun muassa sanotaan:
"Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö
Jo sinuakin kerran, et enää syö,
Suuhus et viinoja visko" j.n.e.
Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa,
panimme vähäksi aikaa levolle.
Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte
ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme
valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella.
Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja
pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön
pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään:
"jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia
terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää
tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti,"
sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika,
mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa
ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa
minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut".
"Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.
Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin,
maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes
päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle.
Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven
yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen,
kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden
ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli
vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia
vaikeuksitta etenemästä.
Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin
meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen
levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan
kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi
olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin,
kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole
vallan talvi-ilma. -- Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta
eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää,
liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.
Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin
valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit
päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen
suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle,
joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit
päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin
vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää.
-- Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja
heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin.
Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten
asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset
hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä
maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä
kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi
ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat
marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen
mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin
ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme
saavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän
tappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin
pataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: "komppaniat
kahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!" Tällä komannolla
pataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain.
Komppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: "puolikomppanioittain!"
jolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa
marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.
Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä,
tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla
kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova
Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus.
Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat
ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä
päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät
pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä
vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa
hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa
kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen
aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi:
"ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".
Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy
kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä
uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat
rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut
kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin
määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti
kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna
Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin
määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat
sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo
vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi
lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa.
Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli
pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman
ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut
mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt
semmoisille salateille.
Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä
mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen)
ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit
lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten.
Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin
osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten
kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä
vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin
ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein
joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. -- Turkkilaiset suojelivat
itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi
punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin
rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset
mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin
sikamaisesti vast'silmiä."
Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä
linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka
miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua,
vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi
tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan
ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset,
ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin
heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan
tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme
varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa
vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla,
mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan
sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto.
Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs
sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä
ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli
ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer
huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani
ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä."
Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni".
"No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata
Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään
turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen
överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin
pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja
kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja,
annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme
ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin
rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast'
silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina
riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta
kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin
ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä
ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui
reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen.
Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa
nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä
kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota
fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän
myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä
vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.
"Iloisen hurran saakohon,
Ken sodass' uljas ollut on."
Runeberg.
Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta,
jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia
satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä,
vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien
käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja
kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja
maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä
väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan,
joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". -- Jälestä
puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin
ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin
seuraavasta pilvestä.
Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon
perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä
vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut
estää heitä tulemasta eteenpäin.
Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula
tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen.
Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi:
"hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä
Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi
lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos
joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi
poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. -- Ehtoopäivällä kun taas
oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu
meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa
tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään
tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli
vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte
minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja
menehtyy horrostilaan.
Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. --
Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi
ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan
valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. -- Vähä vähältä olimme
saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa
paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin
takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli
jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä
ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi
vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta
varustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet
kerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta
kuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske
ja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä
heillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me
myös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa
kivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä
meidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat
ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme
Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään
aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta
tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat
tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui.
Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä,
taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla
hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat:
"älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee
hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä
kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään
venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme
Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. -- Mutta
eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat
he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi
antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi
murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon
ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös
vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa
painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet
itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne
sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli
asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla
puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa:
"Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin
kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi
pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen
alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa.
Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin
joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta
oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan,
koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja
kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.
Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania
näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli
lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että
ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse
hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut
kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin,
mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa
käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt
jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli
vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä
revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä
kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös
tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki
ammuttu.
Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän
kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun
tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia
siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. -- On
pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten
palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön
musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten
edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle.
Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja
tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. -- Melua
ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta,
jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän
ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.:
"vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko
rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja
mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi
tuntea ystävätä vihollisesta.
Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei
askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen
mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla
hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet
palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa
selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon:
"ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan.
Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan
se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi
Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla
armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös
lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät
kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys,
niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä
kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli
toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä
palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi
kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he
sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät
palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain
etäällä täydellisesti ammuttu. -- Siinä kaikki.
Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme,
jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella
urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä
Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee
sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat
voittoon tahi kuoloon!"
Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo
himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien
raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin,
valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. -- Kolmetuhatta
kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta
ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko
päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut
valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä
sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen
soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan
nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen
erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja
lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini
painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti
puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin
lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö
pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes
viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja
vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä
enää sota pauhaa.
Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli
mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat
pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty.
Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä
eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan
ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt
telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä
sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut
ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille,
mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa:
täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään
tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän
suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein
kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa
omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa
alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä
ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat
sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä
purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja
kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin
näyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa
kädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen
päin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen,
silmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle
luonnolle. -- Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen.
Arvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin
turkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja
jossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät
seljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä
asemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa
tuostakin.
Täällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia,
vähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista
kansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin
ollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin
valkea-ihoisetkin.
Eläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat
saaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja
kaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista
rotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama
kohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet
olivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten
pihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä
ja kirjavia näköjä.
Kello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään
asentopaikka-elämää. -- Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua
vilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan
nuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja
tuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin
katkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita
turkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi.
Sitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat
puita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä
joitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin,
kannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän
haavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin
vielä oli jälellä "Tasku-Matissa", se annettiin haavoitetuille
tuskiensa lievitykseksi.
Ehtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista)
keitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa
yltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja
kaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville,
manalan majoille.
Etteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen,
niin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista,
haavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa
Gorny-Dubniak'in edustalla:
Kaatuneita:
Tarkk'ampujat:
N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni
ja suutari y.m.
" 13 Jaakko Salli.
" 34 Kalle Udd.
" 59 Konstantin Sihlman.
" 63 Iisakki Lintula.
Korprali:
N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava
Suomen poika -- oli palvellut jo viisitoista vuotta.
Tarkk'ampujat:
N:o 101 Herman Kukkonen.
" 119 Kalle Bergelin.
" 165 Fredrikki Lagerbom.
" 174 Kustaa Berggren.
Kuoleman-haavan saaneet:
Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke.
Korprali N:o 136 Efraimi Kast.
Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.
Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät
raajarikkoisiksi:
Aliluutnantti Akseli Neovius.
Aliupseeri Kaarlo Wennerström.
" Fransi Huopanen.
Torvensoittaja Jaakko Andersson.
Tarkk'ampujat:
N:o 3 Daavetti Andersson.
" 6 Juho Manni.
" 15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan
Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa
tullessaan Jassyn kaupungissa "kuumetautiin".
Tarkk'ampujat:
N:o 18 Juho Rajala.
" 54 Vihtori Salminen.
" 58 Malakias Sarman.
" 64 Erikki Loukola.
" 65 Paavo Nygrén.
" 66 Fransi Wallen.
" 75 Juho Nanhinen.
" 79 Verneri Nessling.
" 94 August Wåhrström.
" 98 Heikki Alfredi Hällfors.
" 102 Nikolai Flinckman.
" 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen
kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. -- Kun me kysyimme:
"no mitä varten tänne taas tulit?" vastasi hän: "ei sitä
viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä
maata." Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla.
Tarkk'ampujat:
N:o 108 Erikki Luode.
" 117 Fransi Björn.
" 121 Vilho Roth.
" 127 August Dahlman.
" 130 Kalle Wahlman.
" 134 Hermani Salonen.
" 151 Juho Randell.
" 155 Taavetti Lindgren.
" 175 Heikki Helenius.
Puhteita sekä täräyksiä saaneet:
Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö.
" " 25 Eriki Josefsson.
" " 52 Juho Melander.
" " 87 Kustaa Mäenpää.
Sitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet
melkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen,
leipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja
veivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari
sen puhtaammin olisi tehnyt y.m.
Pitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän
monenmoisia tapauksia. -- Olkoon tässä kylliksi.
En milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu
mieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle,
sotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän
ja monen muun.
Yömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten
joukossa.
Lokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka
komppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota
kaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.
Kaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin
ett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat
kranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea
kasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea
nimiä vaatteista.
Ensin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin
tammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.
Toiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja
varusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut
vaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin
kääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. -- Urho urhon
viereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä
jalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.
Pastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti
tässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen
eli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.
Heitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi
sotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen:
Nämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta
pohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti
seuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen
lepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli
saavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan
meistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon
ja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta
uhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. -- Kuinka
moni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut
poikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset
uhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä
jo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?