Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,
niin usein mielessäni kuvastuu;
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.
Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa
poutaisen pilven ruso heijastaa,
lomitse kahden saviporttipylvään
vihreenä hohtaa nuori pihamaa.
Ja avojaloin punahuivi päässä
käy nuori, sorja vaimo rantahan
povella kantain loistokutri lasta,
luo lapseen katseen armaan uinuvan.
Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko
hän elon taikaloistot lapselleen,
vai peljänneekö pettymysten tuskaa
ja maailmata salajuonineen?
Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,
mut kuva mielessäin ain kuvastuu:
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.