Kuuluu kuherrus ja naisten nauru
joka penkin luota läpi puiston,
vaahteroiden päällä lepää illan hämärä
niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.
Ravintolan ovest' tuikkaa valo
niinkuin peikon silmä yöllä palaa,
miksi puiston nauru pistää mieltäni,
niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?
Siksi, että nauru mieleen johti
naurun, joka kerran ilon antoi
monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,
minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?
Tapaan kädelläni sydäntäni,
nyt ei nauru enään tuskaa tuota.
Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,
etsin unohduksen unta maljan luota.
Siellä yksinäiset sielut istuu,
heille elo antoi hylkymurun,
niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,
joka sielu koittaa peittää oman surun.