Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota
pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat
Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin
väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla
pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin
toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin
tulevaisuuden turvaamiseksi.
Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia -- toinen
Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä.
Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen
osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa
osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa
ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja
sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat
käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat
melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät
myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa
veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista
kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi
melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki
mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt
sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian
monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain
voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia -- niin kauan kuin nämä
voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri
jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut
miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen
varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei
välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista,
puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se
saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut
maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.
Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä
yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja
liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin
siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua
kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan
tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen
puutteessa -- kun Bursley luki tämän _Merkkitorvesta_, silloin kaupunki
joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin
siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi
ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että
valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä,
hupeni pikkuseikaksi.
Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset
sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi
antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi.
Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa
saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia
kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen
johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut
biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.
Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt
rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt
jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti
merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan
ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti
vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen
tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.
Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs
urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus",
"lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin
oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja
sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.
Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan
toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa,
parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.
Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai
vanhoista muistoista.
Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista
vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja
koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen
2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän
puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa.
Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa
viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita
te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia
kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin
vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole
yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan
yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu
ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi
entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia
siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt
se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä
tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä
siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on
vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu
yleisöstä -- teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa
ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun
me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko
te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti
tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa
peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te
meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin
pohjoispuolikaan" -- nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista --
"eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka
kilpailussa -- se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta
luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! _Teillä_ -- teillä ei
ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta.
Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te
kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te
olette kyllin julkeita lähettääksenne _Merkkitorveen_ kirjoituksia
huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka
luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun
virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja
me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo
vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."
Hän istuutui.
Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä
kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies
Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty.
Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain
kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.
"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n
kiihkeyden varsin puolustettavaksi --", aloitti pormestari
valtioviisaasti.
"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa
kylmää totuutta!"
Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat
johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki
pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu,
koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies
Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti
hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he
puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka
kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan
valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat,
että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.
"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te
aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin
nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa
puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata
tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"
Hän nauroi pilkallisesti.
Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K.
Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.
Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta
verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan
välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.
"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän
lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi -- kuten tavallisesti?"
Lopulta nousi salin perällä muuan herra.
"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi,
"vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua
haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."
Kuulijakunta kurkotti päätään.
"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti
pormestari.
Ja Denry nousi lavalle.
Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on
hihassaan -- tällä kertaa?"
"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.
"Järjestykseen!" sanoi pormestari.
Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut
kuulijakuntaan. Hän sanoi:
"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista
kotoisin tästä kaupungista."
Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin
keskustahyökkääjä!"
"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear
muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin
yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli
poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua
sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä.
Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja
kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja.
Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti
hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää,
Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa
uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille,
joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi
onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat,
minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on
paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on
täällä synnyinkaupungissaan."
Voimakkaita eläköön-huutoja.
"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi
tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."
Uusia hurraa-huutoja.
"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena
jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen
synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään
jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on
tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin,
ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat
keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa
toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta
puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin
edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."
"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen
paikallaan.
Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen
istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.
"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat
nähdä teidät?"
Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan
vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin
aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö,
pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää
pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle
tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja
jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan
varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet
täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan
tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä
yltyen.
"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"
"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu
tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin
johtokunta hänet?"
"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.
"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden,
jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.
Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä
sitä toisillekin tiettäväksi.
"Kyllä", hän sanoi.
"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."
"Entä yorkilaiset?"
"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry.
"Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun
huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat
paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin
kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille
elävän miehen. Hyvät herrat -- herra pormestari -- rohkenen kohottaa
kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman
kaupunkimme pojalle."
Kohtaus oli _Merkkitorven_ mukaan ainoalaatuinen.
Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin
toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan
sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi
hänet lavalta... Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika
summan!"
Kahta päivää myöhemmin julkaisi _Merkkitorvi_ kirjeen
(allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin,
että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan
tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor
vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen
pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen
uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi
nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja
luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä
viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä
olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli
milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa
sinä vuonna. _Merkkitorvi_ julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä
asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi,
valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat
useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja _suositun_
pormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle
yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt
meillä vasta pormestari on -- muistakaa minun sanoneen!"
Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne
pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan
hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi
shillinkiä ja seitsemän pennyä."