Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat
olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään,
toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia
vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään
avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin
liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla
lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan
päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla.
Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi.
Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei
virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille
edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta
salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä
uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se
oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita
näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa,
jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen
vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu,
melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut
Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa,
Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten
kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni
johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt
Métropolessakin.
Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman
-- Pietarista, kerrottiin -- joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä
pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa
käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten
arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti
kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen
heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä
tämän kanssa.
Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä
hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä
tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia
yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa
huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki
Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään
niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä,
kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi
tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti
kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja
kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan,
sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä
sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti
suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin
neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki
suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja
hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten
sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden
kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran
viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri
ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista
varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen
suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn
keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään.
Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat
lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan,
missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka
jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi
avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.
Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta
reki oli jo hävinnyt hämärään.
"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa
puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika
kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."
"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten
hevosta.
"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."
"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"
"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä
olisi ikävä poistua siitä."