Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla
oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla
vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman
pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä
molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän
lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset
sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä
kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista
kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon
saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan
kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään
muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei
mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi
tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut
suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan
pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa.
Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen
taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten
kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella
ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli
aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa
hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi
todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata
suksiparin.
Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä
suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän
oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja
päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui
olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä
ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan
oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina
näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin
kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä
parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä
radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat
lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän
luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen
sanovan:
"Kuinka ihanaa!"
Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:
"Voi!... Voi!"
Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa
maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa,
joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa
ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän
kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat:
"Katsokaas, kuinka _mainiosti_ rouva Machin suoriutuu!"
Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain
tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä
opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien
käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan
sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.
Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.
"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.
Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei
käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni
liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan,
hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien
oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin
tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä
kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet
sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista.
Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi
kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa
ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien
polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja
tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan
aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin
etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.
Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan
opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.
"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.
"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."
"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili
utelias tyttö.
"Ei", sanoi Nellie.
"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.
Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät
olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän
kävi räätälin luona Montreux'ssa.