White Star yhtiön valtamerihöyry _Titubic_ työntyi vedestä kuin
talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko
ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella
asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta
ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä
ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon
takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia.
Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva
näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.
Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa,
seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja
Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill
itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään,
mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth
olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta
luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa
luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki
sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina.
Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin
ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi.
Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä
halutti kirota.
Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin -- ja
tekisi sen piankin.
Suunnaton kello soi kärsimättömänä.
"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen
varoitus!"
Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä
kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika
lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta
Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen
tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.
Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja
Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä,
että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen
kuin Ruth Capron-Smith.
Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta
Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen;
heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän
leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.
"Hyvästi."
"Hyvästi."
"Kiitos. Hyvästi."
"Hyvästi."
Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.
"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"
Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä,
ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti
värisemään.
Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.
Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi
syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia
laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn
täytyi odottaa.
Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.
Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut
elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen,
traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että
oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen
jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan
jalkoja.
Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo.
Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi
Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.
"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.
Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli
oikeastaan nukkavieru -- kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa,
hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä
ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään
tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta
tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.
"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi
maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta
ajurin vaunuihin."
"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello..."
"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen
äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain
pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti
mukaan."
Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien
hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle,
jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja
nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet
nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan
yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.
"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.
Hän ponnistihe ajuririviä kohti.
"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.
"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."
Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi:
"Lime-kadun asemalle."
Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti
ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.
"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu
sisään."
Hän työnsi Nellien vaunuihin.
"Mutta minä myöhästyn..."
"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että
minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."
"Mutta isä ja äiti..."
"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."
"Ja missä on Ruth?".
_"Ruth menköön suolle!"_ hän karjaisi raivostuneena.
Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi _Titubic_ liukua erilleen
rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.
Nellie purskahti itkuun.
"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin
minun täytyy ruveta itsekin itkemään."
"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.
"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."
Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän
sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut
vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä
muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.
Nellie puolestaan tuntui alistuvan.
Sitten Denry suuteli häntä -- myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä
usean kerran -- niin, yksinpä Lord-kadullakin -- joka kerta vähemmän
vihaisesti.
"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.
"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.
"Tokko se miellyttää häntä?"
"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on
järjestetty parissa viikossa."
"Mikä?"
"Kuulutukset ja muut sellaiset."
Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:
"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."
"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä
vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."
"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.
"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.
"Milloin sinä päätit..."
"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.
"Mutta..."
"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata..."
Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta
hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen
onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei
kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan
häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että
ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi
tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä
juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.