Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät
yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa -- ensimmäisen luokan osaston
haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä
oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen
mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja
turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli
siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden
arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn
silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti
sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella
kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.
Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.
Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään
kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen
tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen,
saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa,
kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä
ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin
jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden
ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään
tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki
hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin
perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla
vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin
kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin,
he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli
niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes
Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän
majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith
oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa
Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä
matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä
erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.
Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.
"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla
matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.
Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi
saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain.
Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin
huomenna iltapäivällä."
"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.
"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi
säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä
edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin -- kolmannessa
luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa.
Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä
olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."
"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.
"Mutta he ovat jo lähteneet."
"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat -- niitä on
yllin kyllin tähän aikaan vuodesta -- ja huomenna voisin puikahtaa
Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."
Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän
vakuutti sen varmaksi.
"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.
"Miksi?"
"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin.
Eihän heillä ole sellaisia pukuja."
"Ei tietenkään", sanoi Denry.
"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me
kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja -- tuota
noki -- hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä
matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."
Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.
Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa.
Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti
voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että
helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan;
ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä
herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi),
viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa
käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän
omaisuuden varmana omistajana -- tuijottaessaan tuohon olentoon Denry
mietti riemukkaana, voitostaan varmana:
"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin -- kenties
enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni
vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja
hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa _minun_ luokseni."
Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa
loistavampana kuin oli uneksinutkaan.
"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;
"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.
Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo
varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.
Sitten Ruth sanoi:
"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"
Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:
"Kyllä niitä aina tulee."
Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin
Ruthin kanssa.