Seuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty
Southportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä
rantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni
vastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus.
Hän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt
kieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa
kosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka
ei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt
vähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.
Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle;
sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi
jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan.
Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja
kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta
vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen,
että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta,
"olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?..."
Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa
viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla.
Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.
"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettä _sinä_ täällä teet?"
"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.