"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä
kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."
Denry nyökkäsi.
He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan
Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa
Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan
"ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka,
että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn
voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti.
Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa
junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja
tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan
ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän
huudahti: "Onko sinulla _automobiili_?" oli kaikkea muuta kuin naivi.
Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin
ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville
kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana
päivänä.
Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi
parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka
suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi
olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän
pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta
_savoir vivre_ oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään
tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä.
Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen... Cotterillit
olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät
olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko
Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill
oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus
oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen
verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.
Varsin surullinen juttu.
Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he
liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen
toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen
synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta
mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa.
Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt
varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen
elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth --
hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan
tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus.
Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli
elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt -- lyhyesti sanoen, hän
oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön
pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen
äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt
hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa --
tuhlaavaisuus -- oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse
varakas.
Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut
Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli
puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill
oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli
ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä
parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta
ei voinut enää tehdä.
"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.
"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.
"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole
kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä... Jos
voisi keksiä hänelle jotain."
"Oh, minä en ole _laisinkaan_ samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth.
"Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan _juuri
nyt?_ Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän
kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet
päästä naimisiin kuin _tässä_ kaupungissa -- kaiken tämän jälkeen.
Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä -- ja myöskin rouva
Cotterillista. Mutta..."
"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.
Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa
yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin
ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja
pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen
ikävää asemaa... Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.