Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan
ruokasalin uuniin nojautuneena.
Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.
"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään,
"käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän
ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä.
Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.
Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela
nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä;
ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän
onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle
suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."
Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.
"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi
naurahtaen lyhyesti.
"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen
nimensä ei ollut Capron-Smith.
"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra
Cotterill.
Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan
tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä
jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken,
ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi,
että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn
suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat
alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä
kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella
nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja
yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä
pikkutapaus.
"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.
Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta,
mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.
"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"
Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena
tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.
Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut.
Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen
teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill
oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt,
rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt
itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin
kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja
eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen
siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen
luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita
kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut
itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa
löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan
tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä
itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla
tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen
rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä.
Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen
tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille
ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja
huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.
"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.
"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on
veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin;
siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle
tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa -- paluupostissa -- että
hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä.
Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä
mahdollisuuksia."