Sitten tehtiin tiettäväksi, että _Merkkitorvi_ aikoi viettää
kolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi
samalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi
sen poikia. _Merkkitorvi_ aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon
katuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien
kullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia
sijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. _Merkkitorven_
juhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli
erinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta _Merkkitorvi_ alkoi
pelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti
uskotella.
Sillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen
_Kaupunkiviisikon Päivälehden_ levikkikaava rupesi osoittamaan
vähäistä nousua -- kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä
ymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä _Päivälehti_ tarjosi hänen
älylleen. Olihan _Päivälehti_ täynnä uutisia ja saattoihan se esittää
varsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla
musteella oikealle paperille -- eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen
leiville. _Merkkitorven_ tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa
ainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta _Päivälehti_ tuotti
puhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa -- ja niistä
kuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut
selittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä
intohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä -- puhumalla
asioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista,
puistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä
kasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta
omasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut
_Päivälehteään_. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti
kaivannut päivittäin _Päivälehteä_ voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai
asiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin _Päivälehden_
huolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut,
välittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi
puolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille
aivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin.
suunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan
vastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula
pysyi sekin aina uhkaamassa.
Ja juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti,
kunnes _Päivälehdellä_ viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla
raivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia,
muuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.
Viikkoa ennen _Merkkitorven_ vuosipäivää Denry sai kuulla että
_Merkkitorvi_ salaisesti pelkäsi _Päivälehden_ armeijan ryhtyvän
häiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että _Merkkitorvi_ oli
valmis musertamaan _Päivälehden_ armeijan keinolla millä hyvänsä.
Hän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista.
Siihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri
kuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain
unohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui
jännittävä paikallinen jalkapallokilpailu -- Knypen-Bursleyn välinen
-- juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman
selostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä
ottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin
koska _Päivälehti_ kannatti Bursleyä ja _Merkkitorven_ oli sen vuoksi
pakko kannattaa Knypea.
Kaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina
pitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi
pitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta
mitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana
iltapäivänä marraskuun alussa _Päivälehti_ joutui painokoneeseen
sisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley
oli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen
tuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti
tietää, pystyisikö _Merkkitorvi_ voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä
tuli _Merkkitorven_ juhlakulkueeseen -- no niin, herra Myson ja
_Päivälehden_ ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja
hymyilivät.
Ja muutamaa minuuttia myöhemmin _Päivälehden_ pojat syöksyivät
ulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut -- ehdottomasti
_Merkkitorvea_ varhempina.
Asiain ollessa tällä kannalla alkoi _Päivälehden_ pojille tapahtua
jotain odottamatonta. _Päivälehden_ jakelutoimiston ovi avautui Stanway
Rentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa
Kruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta,
jossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu.
Ja juuri ennenkuin _Päivälehden_ jalkapallonumero valmistui
Marinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta
ovesta tunkihe tuoksua -- ei suinkaan kertoen keitosta, vaan
paahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta -- tuoksua sellaista, ettei
moinen ollut koskaan ennen kutkuttanut _Päivälehden_ pojan sieraimia,
ainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat,
sen voin peittelemättä ilmoittaa, _Päivälehden_ asian kavaltajia,
vakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään
huutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin
oikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.
Koko lauma seurasi heitä -- kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa
tuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi
kuin lampaat läävään.
Ja ovi sulkeutui.
Repaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä
hilloleivoksia -- mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat
tunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä,
joka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja
he huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka
kaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi
oli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi
ilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä _Päivälehden toimistoa_,
että saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet
kuitenkaan mitään vastausta _Päivälehden_ valtiailta, jotka
onnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan
joutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.
Lienee tarpeetonta sanoa, että _Merkkitorvi_ epäsi kaiken osallisuuden
tähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut _Päivälehden_
armeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi
epäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?... Tämä pelottava
kepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren
kilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset
kuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä
ratkaisevana päivänä.