Sinä päivänä, jolloin _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ ensimmäinen
numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa
erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan
ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone
hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa
tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita
sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla
pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli _Merkkitorven_
toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja
perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä,
joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta
tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen
parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja
veti jotakuinkin vertoja _Merkkitorven_ läheiselle toimistolle. Ensi
kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet,
jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat
taloudellista menestystä.
Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä _Päivälehden_ toimistossa.
Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut
mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut
hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret,
johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita
oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja
Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen
kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys
oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada
paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai
erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai
kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta,
joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai -- mikä
oli kaikkein ikävin kohta -- sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä
eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia
asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas
konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen _Päivälehden_ valmiiksi
taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta
sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti
olevansa sen omistajia -- silloin asia sekä huvitti että ihastutti
Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine
oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön
lailla.
Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet
olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin
leikkikalu maailmassa.
Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan
ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä
saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja
Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä
veressä ja kasa _Päivälehtiä_ haavoittuneessa kädessään.
"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja
pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla."
Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.
Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli
lausunut neljä _Merkkitorven_ poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään
pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin _Merkkitorvea_
Kruunu-aukiolla tai missään muualla.
Luonnollisesti se oli typerää.
Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. _Päivälehden_
keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa
muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus
sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa _Päivälehteä_,
esti _Merkkitorven_ poikien julkea salaliitto myymästä _Päivälehteä_.
On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa
kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja
huutaessa. _Merkkitorvella_ oli palveluksessaan suuri poikalauma,
jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan _Merkkitorvi_
omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki
väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia
vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan
olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle
olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla,
joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä,
tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet _Päivälehden_ neljällä
pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.
Seuraavana päivänä oli poikien puute _Päivälehden_ toimistossa
kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi
joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan;
mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska _Merkkitorven_
pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa
hirmuhallituksensa alaisiksi!
Tilanne oli suorastaan sietämätön.
Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli
ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut
tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta
estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä
hyvää.
Hän valitti asiasta arvokkaasti _Merkkitorvelle_, ja sai
_Merkkitorvelta_ arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla
vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että,
lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen
väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.
Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin -- hämmästyttävää, kuinka
vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta!
-- joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi.
Tällöin _Merkkitorvi_ valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja
tämä vakuutti _Merkkitorven_ inhoavan moista verilöylyä. Todistukset
olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan
sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika,
jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt
poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat
aina poikia.
Mutta _Päivälehti_ luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut
uskoa, ettei _Merkkitorvi_ salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään
poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta
peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi
_Merkkitorven_ jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään
ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten
loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra
Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa _pitäisi_ tehdä kaikki
voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. _Merkkitorvi_ ei maininnut
sanallakaan taistelusta. _Päivälehti_ julkaisi siitä päivittäin
pöyristyttäviä yksityiskohtia.
Taistelua jatkui viikosta toiseen.
Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. _Päivälehdessä_
julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi
shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin
_Päivälehden_. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi
myöskin _Merkkitorvessa_.
"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille",
sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian
saadaan nähdä, käyvätkö _Merkkitorven_ roistot _heidänkin_ kimppuunsa.
Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme
määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan
päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka _viisi_ sataa miestä. Kadut
ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä
kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille
on jo annettu hyvä läksytys."
Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi
pitää yllä mainettaan.
Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se
oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi
valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki
kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla
niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä
miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että
Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti
hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin
ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.
Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin
rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa,
oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että
ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty.
Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme
humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla
sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra
Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun
Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin
hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit
siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.