Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry
sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.
Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken
päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään.
Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku
makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli
hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi.
Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä
enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen
huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa
vieressä.
Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:
"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."
"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi
todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja
vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.
"Ei", sanoi Denry, "nuorelle Lawtonille."
"Nuorelle Lawtonille!" huudahti äiti. "Mitä ihmettä nuorella
Lavvtonilla olisi tekemistä _täällä_?"
"Minä en ole tehnyt testamenttia", vastasi Denry.
"Pyh!" tokaisi äiti.
Siitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti
sanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle
apulaiselle.
Tohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan
tilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa,
jonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin,
ja hän tuijotti myöskin Denryyn.
"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa", hän sanoi.
"Mutta johan hän on vuoteessa", huudahti rouva Machin.
"Tarkotan teitä ihtiänne", sanoi tohtori Stirling.
Rouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se,
ettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän
kävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää
myöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski
kadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen
omansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin
viikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta.
Mutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä
mullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään
moitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.