Eräänä aamuna -- eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä
määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella --
sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta
ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä
oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra
Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa
mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli
eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas
herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen
asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.
Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan:
"Siunatkoon!"
Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.
"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan
sellaisissa aikeissa."
"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"
"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi -- tämän ja nuo neljä seuraavaa,
aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille
neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä
kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen
muistat, äiti?"
"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"
"Luonnollisesti."
"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt
itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi
itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me
olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää
elossa."
"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä.
Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän
näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin
asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin
Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."
"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."
Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä
vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä
vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa
-- toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen
kuin hänkin.
Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä
merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta
Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli
ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän
oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi,
vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä
elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi
hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan
paikkakunnalla.
"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.
"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"
"Arvelin, että se olisi turvallisempaa _sinulle_", virkkoi Denry
painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän
on aika omituinen jehu."
"Omituinen?"
"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt
moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän
taitaa olla vähän hullu."
"Hulluko?"
"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa
itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin
elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden
avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."
"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin
myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla
puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän
jatkoi.
"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei
hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.
"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.
Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua
tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa
hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään
varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa)
ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin
asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen
talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty
Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava
Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon
historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin
ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi
oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset
saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi
erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui
urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli
melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra
Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla,
että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan
hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn
tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti
kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti
koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo
suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli
vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie
Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista
taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät
näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen
lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei
Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.
Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin
sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä
tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä,
että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan
koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä
ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra
Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli
velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei
jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen
levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut
laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen
kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä
vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä
tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham
aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja
rakennuttaa tontit uudelleen.
"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä
minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan --
se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan -- ja silloin minä
otan asian puheeksi."
Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä,
että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan
tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai
sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa
sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli
samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan,
Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva
Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti
muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien
ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään,
häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen.
Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista
naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia
tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua
majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä
iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku
kuuluu.
Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta
pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra
Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli
parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra
Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti -- niin, kyllä he saisivat asian
järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he
ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että
englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole
oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut
tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien... Ja
häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!
Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn
seurassa Bleakridgeen.