Muuan vielä nuori mies -- hän oli iältään kolmikymmenvuotias -- jonka
lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen
suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja
Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka
ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli
tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella
tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä
on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte
tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta
kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta
ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun --
sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin
useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.
Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän
asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä
oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen
olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen
määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä
ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä
ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon
oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein
ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi
hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.
"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.
"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen,
kääröineen, kaikkineen.
Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva
Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti
viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli
suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi,
koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut
katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut
paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.
"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.
"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä
kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut
vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka
hetki. Missä sinä joit teetä?"
"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."
Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt
runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.
"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.
"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun
syntymäpäiväsi!"
"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.
Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti,
hän huudahti:
"Siunatkoon!"
Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli
saattanut hänet ymmälleen.
Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat
yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei
yhdelläkään voi olla tämän parempaa -- olipa hän sitten kuka tahansa."
Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille
kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja
kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin
yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn
keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos
mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty
huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon
hylkeennahkavaipan maksuksi.
Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis,
niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa
ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin.
Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä
omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa
ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen
-- ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin --
tunnonvaivatta voi suoda itselleen.
"Koetappas sitä", sanoi Denry.
Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin
hylkeennahkavaippa voi sopia.
"Hyvänen aika -- sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa
arvostelunsa.
"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.
Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.
"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.
"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna
huomenna koijauhetta."
Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa,
jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin
lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa
ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla.
Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen
Denryn päätä.
"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."
"En huoli lääkäristä."
"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä
koskaan, mihin se johtaa."
"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva
Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme
vilustumista vilustumiseksi."
"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.
"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.
"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on
tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi
tässä vanhassa mökkirähjässä."
"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä
ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin
hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta
haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla
niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko
on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka
monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston
puolella?"
Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina
kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla
hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.
"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai
emmekö?" hän tiedusti.
"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä
isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin
sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi
korottamaan _minun_ vuokraani!"
"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä,
mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi
tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."
Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon
Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön
omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen
neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä
hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti
sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä
edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman
osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin
viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi,
jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut
tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä
ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin
konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli
kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää
rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan
Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan
ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt
vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan
sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä
halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua
tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään
ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten _Merkkitorven_
palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten
edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta
koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan
monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa.
Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön
silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä,
sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku
Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään
ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka
olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä
(klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry
nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja --
Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet
kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.
Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn
merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa
kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska
ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä
shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin.
Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin
puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan
pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin
kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa
Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa
mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen
lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä
vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella.
Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi
äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän
ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää
ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas
ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet
tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät
he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori
poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada
äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian
riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli
luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut
erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.
Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
He olivat todellakin merkillinen pari.
Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin
ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä
hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita
oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen
houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse
eikä myöskään altis toisten suostutteluille.
"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit
kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun
olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan.
Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua
viemäriaukkoon tässä vastapäätä."
Denry nauroi.
"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."
"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla
vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."
"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain
välissä vetelehtimään?"
"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.
"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään
talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."
"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä
kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et
voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"
"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan.
Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen
vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun
pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka _olenkin_
hiukan vilustunut."
"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.
"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä
perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan
pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä,
minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa
kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän
lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.
"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.
Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli
merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.