Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen.
Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka
oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta
seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta
kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten
suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä
ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin,
kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa
kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita
merkkimiehiä -- ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he
näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir
Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan
pylväs.
Sir Jee -- kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää -- oli
saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään
suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse
asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori,
hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut
auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen -- ei ainakaan
sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään
toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän
rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen
Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia
kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella.
Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut
Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli
hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut
kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön
kahteen luokkaan -- aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä
ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi
yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen
meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen
läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia -- Sir Jee myönsi sen -- mutta
aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset
itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö,
ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen
saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa
aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle
ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.
Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa -- kreivittären ja
itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa
ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä
erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään
(hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve
vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava
suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä
itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra
Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina
toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana,
hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta
kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki
tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja
kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän
muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa
kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn
tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan,
ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin
häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen
litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan
tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta
käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää
kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia
olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita
kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen
edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta
mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.
Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä
ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla
kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee
johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:
"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin
siirrymme saliin?"
"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan
järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja
lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkä _te_ haluatte jotain?"
Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän
kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.
Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.
"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen
hän lisäsi: "Entä _te_?"
Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista
valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta
Denryn esiintymisessä. Ryhmä -- jokainen ryhmän jäsen -- huomasi
selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti
aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi
merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään
porkkanaa.
Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään.
Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä
Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka
vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen.
Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee
oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli
tapahtunut yhtä ja toista.