Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään.
Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä.
Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin
-- tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa
muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan
tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään
jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo
muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi
kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista
erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava
niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea,
mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa
pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon,
kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai
pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin,
ja _Merkkitorvi_ oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän
huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen
selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.
Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta
tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi
yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen
halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai
kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan
isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se
muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä
vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä,
kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.
He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu
Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi
kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun
sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden
tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt
mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on
seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan
ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy
tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa
-- aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot
lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin,
ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi
yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi
erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka
korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä
paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö
tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä,
joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti
kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun
kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.
Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan
kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat
nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.
"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista
minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"
Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi
silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".
He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään
varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin
automaattisiin jarruihin ja seisahtui.
"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.
Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion
pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää
turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka
oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan
hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen
tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi
aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut
poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia
leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä.
Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut
istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista
-- nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön
palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai
yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina
todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja
parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.
Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon
poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että
ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry
käytti väärin sen suopeamielisyyttä.
Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja
olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."
Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.
Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä
Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole
poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli
tehtävä jotain.
"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä
näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.
Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi
sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita
kohtaan, joita kreivitär itse helli.
"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä
hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat
pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli
puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo
vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.
"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää
oli kadonnut klubia kohti.
"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.
Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.
"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko
rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään
vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin
itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli
kreivitär.
"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."
Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.
Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko
hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi.
Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka
säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne
olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär
ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä -- ei
laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on
verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta.
Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät
vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita,
lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt
puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi;
mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi
ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt
oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.
"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär.
"Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.
Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin
jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa,
että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen
voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua
muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi
tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.
"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te
myöhästy -- ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa
mäen takana."
"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.
"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."
"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille."
Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.
"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.
"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.
"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja
käännytään sitten vasemmalle."
He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti
muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka
loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut
taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä.
Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka
juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka
kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta
ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten
kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan
vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään
muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista
laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja
kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla
oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt
kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän
kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän
oli vielä hengissä.