Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys
saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt
myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet
olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan
kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä,
vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat
ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään
raaputellen seuraavaan tapaan:
"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"
Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi.
Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja
juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja,
vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja,
kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia,
lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä
soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana
olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat
poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat
liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja
luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä
hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että
poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena
oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia,
lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia
uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja
näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria
rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli
rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja
juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö
vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.
Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja
tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota,
joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua
hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin,
niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi
vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.
Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia
syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia,
mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö,
se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko
hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.
Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä
päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana
Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli
Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti.
Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään
tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät
jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle.
Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut
särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin
ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi
muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että
Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa.
Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin
ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla
kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:
"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.
Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.
Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan
puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin
mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin.
Muulikin katsoi taakseen -- sellainen on muulien tapa -- ja jos koira
olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa
uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.
"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen
ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.
Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan,
joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään,
ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja
oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten
lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.
"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette
ruvennut käyttämään partaa."
Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko
paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään,
ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan
pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.
"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"
"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."
Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä
ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan
painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja
takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen
toimiaan.
"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta
istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä
kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.
"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen
ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut
Kaupunkiviisikkoon.
"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on
jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä
ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen
minuuttia."
Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei
kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti
uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta
hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti
hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä,
hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko.
Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko -- mutta uskoisiko
sitä kukaan poliisiklubilla?
"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne
kello kolmeksi", sanoi Denry.
Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui
viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus
Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita
liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin
laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli
pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei
hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa
paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen
virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.