Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein
epäonnistumistakin pahempi -- nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta.
Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma,
jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina
voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta
suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti
Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata
rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen
ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon
P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi
hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä
kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi.
Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt
tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi
voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle
viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä
oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan
kirjanpitoon, jota hän vihasi.
Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä
mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin
ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla;
ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin
kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään
kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään
unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa;
ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja
postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen
paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi
pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli
vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin
hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän
olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka
ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut
suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle
ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle
kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:
"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"
Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain
lisääntyi.
Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui
parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi
kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena
urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin,
asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään
Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen
viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli
kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika
oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän
sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä
pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli
aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti,
vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille
olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja
imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä
sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän;
eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan
merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen
liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut
ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein
toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä
viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle
kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän
toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti
häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää
häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin
soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja
sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa.
Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka
asennossa. Tehty Englannissa."
Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen
käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla
muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen
vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen
lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska
velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät.
Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.
Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että
vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään
suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes
eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen
tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui
siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat
säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen
oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin
neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä.
Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa
suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa
vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi
ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella,
niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan
se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen
rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin
suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden
tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta
tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.
Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä
raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta
pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet
suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt
päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä.
Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä.
Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän
suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa.
Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja
kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu
ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi
toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen
epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.
Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa
Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka
olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.
Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja
tehtävä joutuisasti.