Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen
nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja
pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat
juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan.
Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista
ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa
kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle
vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien
perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko
nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä
pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia.
Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja
kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja
mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut
lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.
"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.
Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää.
Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin
sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen
reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi
hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.
Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin
otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa
olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa
herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain
kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä
ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja.
Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi
määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa
Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet
olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi
Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa
Staffordin--Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin
viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin
aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello
oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän
pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä
saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis
nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei
käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut
vallan turha.