Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta
päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan
ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.
"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi
kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista
tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.
Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet
halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen
ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa
mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle;
tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili
noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana
ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin
moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat
perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan;
ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli
paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän
polki jalkaa.
Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä
ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen
ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä
pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät,
suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty
isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden
välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä
tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt
muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia
omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa
seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen
suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman
leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli
hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän
korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä
istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello,
kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa
tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen
sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.
Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän
nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan
oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea.
Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi
ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.
Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen
päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin.
Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata
jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta
hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta
ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki
esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi
siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti
odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas
rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui
kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät
pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän
tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi,
että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli
jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt
pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan
yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.