Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa -- kuten useimmat
Kaupunkiviisikon asukkaista -- sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin
puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä
oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin
puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa.
Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan
ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen
vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan
kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana
viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.
Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut
muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea,
kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä
oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä,
kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja
ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen,
että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan
erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle
tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli
tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista
menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.
Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa
käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli
vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa
rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.
Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen
ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen
lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka
astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta.
Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.
"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.
Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä
jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär _voisi_ syödä hänet.
Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.
Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia,
jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja
nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä
veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä
äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi
hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen
seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli
tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien
sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.
"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.
"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.
Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka
odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.
"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.
Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.
Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären
oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:
"Oh, harmillista!"
Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan
ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.
Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti
talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa
äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse.
Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä
vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut
luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien
kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen
iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen
lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata
missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt
kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse
hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla
ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute
tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen
perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.
Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja
hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen
ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn
kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää
hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä
omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti
kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan
Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi
sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa
tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen -- ja hävisi
oikeanpuoleisesta ovesta.
Denry oli nyt sisällä.
"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei
Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta.
Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta
ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli
seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä
ovesta. Denry epäröi -- hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua
kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi
pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä
ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä
avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt
salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan
muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen
junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät
välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin
Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto
maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja.
Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen
hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia
amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan
huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se
ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen,
vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa
tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö,
joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin
väliin.
Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan
näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt
vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti
kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana
odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa
yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen
toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista
keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla
puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa
kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat.
Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla.
Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan,
mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut
huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin
ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista
hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta
juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.
Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat
lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä,
mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja
puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut
tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui
vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä
kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua
sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi
siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja
muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa
merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä
lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat
näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta
Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden
teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien
tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa
jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.
Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä
juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei
kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa.
Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli
juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti,
ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä.
Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta
kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen --
ehkä joku kamarineito -- oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär
oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta
Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet
noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut
Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli
suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku
iäkäs ja kuuro palvelija -- hän tiesi historiallisista romaaneista,
joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka
piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija
yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä
salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa
hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että
hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt
loukkaaminen sovinnaistapoja.
Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.
Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä
käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa
sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti.
Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen
lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia
kaikella väellään.