Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina
päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi,
viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja
mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien,
lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä
ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja
äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi
usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn
uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari
kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden
ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella
hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi,
ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta
tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa
kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta
hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka
muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä
tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea
saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti
hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat
viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan
Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat
Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.
"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.
Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan
saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä
ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!"
sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin
perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä.
Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän
Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen
pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa.
Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella
häntä "nuorena miehenä".
"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin
iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen -- mitä sanotte?"
Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa,
missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä
pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän
puheen vaikutusta.
Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin
hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat
huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot
hehkuivat.
"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani
Majesticissa."
Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta.
Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui
ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin
rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli
kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia
puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.
Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt
eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään
päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä
iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut
koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan
niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä
pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.
Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä
viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli
heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset
päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan.
Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä
myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi
heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti,
ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva
Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista
tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa
jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.
"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on
tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän
kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt
neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna
viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie
ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä
en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth
sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana?
Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut --"
"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.
"Mutta ettekö te -- eikö teistä -- eikö hän -- eikö se --"
"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin
hauskaa."
"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan
minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä -- minä sanoin
hänelle --"
"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry.
"Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja
Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."
"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"
Ei ollutkaan.
Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen
Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista
mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja
mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa,
tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä
loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta
naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain
sanoa: "Hyvää iltaa -- mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten
lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!
Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät
olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen:
ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää,
mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie
sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan
silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton
kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä
kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli
saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi:
-- "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli
itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen.
Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi
hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen
onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri
sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin,
ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt
pitämään Ruthia maailman helmenä.
Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta
huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi
Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti
yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta,
mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä
jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies
Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin
oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä
tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja
ettei asiasta kannattanut puhua.
Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan
ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä
kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli
Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".
"Se pelastusvene -- se oli aika hyvä ajatus, poikaseni -- aika hyvä
ajatus", hän sanoi.
"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."
"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää
toisia yhtä hyviä ajatuksia."
"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä _te_?"
Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry
maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja
valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset
viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli
saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään,
virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä
Denrylle:
"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska
kävellä hiukan?"
"Minä --"
"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.
"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."
Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth
toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.