Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin
ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua
talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki
parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista
raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten
matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä
uudistuvan ilon lähteeksi.
"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon
asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme.
Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten
oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki
kummastustaan kantajien tapaan.
"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"
Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.
"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."
Ja kaikki nauroivat.
Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen
Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa
salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille,
ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän
toisti saman sukkeluuden kultarahoista.
"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.
"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"
Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti
tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen
mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka
tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän
oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin.
Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään
poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun
Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen
maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen
kepposiinsa.
Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset,
Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon,
jonka hän oli asettanut tuolille.
"Mitä siinä on?"
"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.
Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun
vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin
suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen
lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä
soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät
vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja
sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.
Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä
sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti
häneltä todellakin puhekyvyn.
Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.
"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista
puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."
Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja.
Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta
alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin,
jäänyt sinne.
Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston
palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä
oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta
ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.