Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä
ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson
Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen
matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten
Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan.
Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin
se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä,
mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin
siinä oli sitruunan kirpeä maku -- maku, joka herätti vatsassa hyvän
käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa."
Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin
syömään siitä vain vähäisen kerrallaan -- ei pureskellen, vaan sallien
sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään
itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä
"nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää
vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja
suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki
asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä
kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja
halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin.
Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun
laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja
kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei
mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki.
Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että
levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana
vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei
ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan
oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen
myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli
kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa
makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian
sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen
Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja
ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää
koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön
selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut.
Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen
liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin
pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari
päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:
"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon
vaaditte?"
Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että
luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen
"Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?
"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.
"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään
enempää."
Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta -- oikeudesta saada
kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.
Hän pudisti päätään.
"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.
Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä
hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi
itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän
iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti
hänen voimiaan.
Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä
ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan
gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla.
Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet
olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja
seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa
ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt
hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti
Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi
puntaa _Fleetwingista_, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin
Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa
viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä
mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin
Simeon ukko näytti arvelevan, että _hänellä_ oli oikeus saada melkoinen
prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin
matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken
vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella -- laituripaikasta, valokuvaajan
rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta
väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut
syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei
rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä
uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen
paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä
arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle
tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;-- ei, vaadittiin tekemään
lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle
ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja
muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi.
Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka
otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää
olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä
kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa
olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.
Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas,
hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä
koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi
shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä
ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne
oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri
pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi
suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja
nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen
saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn
avulla -- ilmaiseksi.
Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä
ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli
liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli
hänelle mieltä liikuttava elämys.
"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."