Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:
"Tuossa on se pelastusvene-porho!"
Tai lyhyemmin:
"Se on hän!"
Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä
henkilöä.
Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus
haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti
kuin kaulustaan.
Pelastusvene-retket _Hjalmarille_ muodostuivat ominaiseksi piirteeksi
Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen
vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas
jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin
molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen --
mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen.
Kujeilijat käyttivät leikillään hylystä _Inkerman_ nimeä. Tämä nimen
ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon
huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen.
Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla,
voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry
toivoi, että _Hjalmar_ olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin.
Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan _Hjalmar_ oli tuottanut
hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain
sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin
ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä _Hjalmaria_ joutunut
haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden
neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet,
hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!
Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä
ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä
tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi
voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan
pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta.
Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat
noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi
tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän
kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja
ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo
pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat
silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen
Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn
pelastusveneessä.
Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat
unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen
ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti
iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi
paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja
valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki
siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello
kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi
kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa
puntaa rikkaammaksi viikossa.
Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät
varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä
kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo
näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun
laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta
suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa.
Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen,
ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin
häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään
kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti
jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan
jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki
ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja
päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen
rantakaistaleelle.
Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien
varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan
täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista
erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin
kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista
sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja
pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:
"_Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään
sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset
suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse.
Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa.
Maksamattomia tilauksia ei suoriteta_."
Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta
valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä
oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla
aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu.
Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa,
kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli
kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli
viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan.
Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä.
"Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset
tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet
"onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina
tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen
erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi
kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä
henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli
ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi
tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä
puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen
muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn
tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi
pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli
voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta,
vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen
miehistön jäsenelle.
Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti,
että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi
pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut
keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa.
Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen _Staffordshiren
Merkkitorvessa_ julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan
pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle
valokuvausosastonsa liikkeiselle.