haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin
pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä
norjalaisia.
Simeon Edwards, perämies.
Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä
käyttäen, 2 1/2 shillinkiä
AINOALAATUINEN TILAISUUS
AINOALAATUINEN ELÄMYS
Huom.! -- Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko
kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.
_E.D. Machin_.
Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko,
jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan
pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi
matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta
otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään
sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä
mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten
käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan
neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen
luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle
retkelle.
"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä
ja vene liukui tiehensä.
"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.
Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti
sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.
"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti
harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.
Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa
ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko,
että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä
ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja
sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä
sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi
taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni
suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt,
tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi
oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli
kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli
rahoja.
"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän
lauloi juhlallisesti.
Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.
Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt
taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.
Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:
"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"
Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei
voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat
tulimmaista!"
Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä
kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut
ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli
nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna,
koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten
suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä
pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti
norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten)
ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys
pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat
loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.
Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene
täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston
paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon
hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti
sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki
voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon
Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti
ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon
juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten
hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen,
kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän
koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei
voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin
raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi
iankaiken kestää!"