Pääsy asiattomilta kielletty.
Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla
oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen
rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne
eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat
puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa
yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja
tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin
miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt
ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan
läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan
hirviö ja alkoivat juoda.
Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla,
mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi
vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi
heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet
matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään
todistamassa niiden omituista karkuretkeä.
"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.
Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:
"Kuka siellä on?"
Denry tutisi kauttaaltaan.
"Minä!" hän sanoi.
"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.
"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin
-- ja tässä sitä nyt ollaan!"
"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."
Se oli Ruth Earpin ääni.
Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth
oli näytellyt hänelle.
Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli
aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa
nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä
hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään
illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset
oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat
muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei
ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi
hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se,
minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli:
"Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"
Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään.
Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti
voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he
molemmat olivat hengenheimolaisia.
Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta
muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät
ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä
liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut
aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan
puolen kyynärän verran veteen.
"Missä te olette?"
"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu
ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan
illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko
teillä tulitikkua?"
"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää
luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"
Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan
selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että
hän ymmärtäisi.
"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa
verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli
olkia ja säkkejä."
Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.
"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.
Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton
olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille
puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät
kuin tulivuoren kita.
Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä,
ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista,
onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti
syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli
tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu
umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla
aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä.
Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin.
Sanalla sanoen...
Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan
häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.
(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä
Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu,
ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli
vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota
ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen
Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)
"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.
Tämä luottamus liikutti Denryä.
"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.
Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole
vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä.
Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.
Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että
muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta
ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle.
Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi
maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä
ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä
jalallaan.
"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea
vastustaakseen pontevammin.
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa
todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin.
Voisimme kohdata jonkun kadulla."
Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla
ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää
ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa
kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta
kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan
miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna --
tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."
He katsoivat toinen toiseensa.
Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään
verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura.
Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat
tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan
mahdottomalta.
He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.
"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä
Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."
Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.
He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan
tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi
äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.