Tarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi
kuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että
koettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry
oli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin
luonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui
tarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja
Ruthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.
Herra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin
Denryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio
vähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä
hyväksi.
"Kuulkaahan nyt", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä
silmissään. "Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä."
"Hyvä on", sanoi Denry, "kyllä toimitan."
"Oliko hänellä aikomus livistää?" tiedusti Calvert.
"Ei ensinkään!" vakuutti Denry. "Se oli peräti hullunkurinen erehdys.
Muuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet
väärään taloon."
"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?" kysyi Calvert hämmästyttävän
julkeasti.