Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli
muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia
ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja
siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja
klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon
uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin.
Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan
hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän
hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään
huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle.
Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä,
että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin
pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän
voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä
vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton
aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille
numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen
hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin
edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että
ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys
mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan.
Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen
suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin
ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille...!" (Hän ei
selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva
Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän
sanoi hurjistuneena, että sen hän _tekisikin_ vähittäismaksuilla! Ja
loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli
kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän
suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös
vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi
Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään --
ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä
teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska
rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä
viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin
määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)
Nyt hän oli kiinteistön omistaja.
Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä
iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti
katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä
tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että
paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän
huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella,
ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan
ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat
olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä.
Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut
varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki
tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja
eräällä pöydistä numeron _Staffordshiren Merkkitorvea_, joka esitti
suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: -- "Tuottaako ihonne teille
kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui
eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu
vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä,
jota peittivät _Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia,
Rautakauppiaan Aikakirja_ ja _Golf-kentän Vuosikirja_, oli toinen
kappale _Merkkitorvea_, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho
hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.
Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli
kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut
biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa
huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään.
Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään
pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat
korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät
salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita
whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle
Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven
nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka
oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi
alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan --
sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi
vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut
Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin!
Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin
sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry
sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.
"Olen joka tapauksessa _käynyt_!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.