Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen
vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten
muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja.
Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan.
Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän
rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja
klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja
tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden
näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä
Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto
Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui
Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa
Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli
draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.
Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin
menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan
repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman
suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan,
hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista
kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin
ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä
ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän
korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.
"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän
julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä
huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin --
Hullins. Hän on katolilainen -- minun kotiopettajattareni harjoittaa
yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa -- siitä minä
sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen
vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin
arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää.
Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on
yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"
"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.
"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.
"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja
klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin
vuokrat.
"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein
ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan
ja lasi kädessään.
"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"
Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.
"Minä", sanoi Denry.
Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana
ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi
samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.
"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei
ollut aavistustakaan...!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut
pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.
"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi
_teidän_ omanne, mitä _te_ silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin
ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."
"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.
Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.
"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.
"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän
täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin
näkemään hänet."
"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.
"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit
anteeksi", virkkoi Fearns.
"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua
vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö
hänet kadulle?"
"Minä -- tuota noin --"
"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi
siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki
nauroivat.
"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns
laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun
hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."
Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta",
sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin
lesken malja!"
Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin
uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut
suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa.
Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei
hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa,
merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä
sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.
Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se
oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa.
Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat,
naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei
voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän
oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat
ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään
tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja --
pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.
Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia
se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti
yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen
leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana
ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren
Machinin viimeistä keksintöä?"
Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi
itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"
Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien
velikulta.