"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"
Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat
tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa.
Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa
olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt
liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän
olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä
hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä
suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo,
häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän
tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa
ratkaisutilanteissa.
Yhdessä sekunnissa -- siltä ainakin tuntui -- hän oli ennättänyt
kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra
Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä
pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille
aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.
"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta
hymyillen ja paljastaen hampaansa.
Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai
"kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle
opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.
"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.
Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf
kalpeni.
"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä
tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi
voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.
"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.
Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä
iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista
kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi
voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi
valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori,
vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.
Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn
ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka
heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin
häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän
tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen
hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle
jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri
kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että
hänellä oli kreivitär sylissään.
Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.
"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen
herttaisemmin kuin täti.
"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet
lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni
paitsi tanssikoulussa."
"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan
kuin lennosta?"
"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"
Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan
nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären
nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi
päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi
(Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi
kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin
oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat.
Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua
herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta
harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti.
Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti
hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen
sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa
taskuunsa.