"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi
tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein
vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen
sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.
"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.
"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"
"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä
välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka
eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä
taskussaan -- "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."
Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä
oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä
seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa
kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies.
Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas.
Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä
hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia,
jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä;
hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä,
josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista
hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen
kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli
anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis
murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli
tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot
viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja
tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa
syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon
melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää
hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko
kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"
Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan
kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi,
että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset
tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot.
Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko
vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka
täytyi ottaa huomioon.
"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte
laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta
Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?"
neito lisäsi.
"Kyllä minua haluttaisi", sanoi Denry vaatimattomasti.
"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia,
kun olette tanssinut _kreivittären_ kanssa!" virkkoi Ruth ylevää ja
katkeraa ylpeyttä ilmaisten.
Denry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.
"Älkää puhuko sellaisia", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.
"No niin", virkkoi Ruth, "voitte siis saada illallistanssin."
Denry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.
"Mitä", hän sanoi, "tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää
olevan jokin 'Herbert'."
"Oh!" virkkoi neito välinpitämättömästi, "ei se tee mitään. Pyyhkikää
se pois."
Ja niin hän pyyhki Herbertin pois.
"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?" kysyi Ruth Earp.
Ja Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin
suuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.
"Saanko seuraavan tanssin?" hän tiedusti.
"Kyllä", kuiskasi Nellie arasti.
"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan", varoitti
Ruth häntä. "Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan."
Nellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth
koetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen
ilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra
Machinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen,
muodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren
merkityksensä heijastuneena.
Illallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun
vieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan
poliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut;
muun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt
kreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth
Earp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut
pomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi
sellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun
hän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen,
vastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä
saavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon
tuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi.
Parhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja
herttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen
havainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet
täpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.
"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?" Tämä kysymys kohdistettiin
häneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta.
Ja eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen
oli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei
kreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita
siitä, että hänestä puhuttiin laajalti!
Juhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa.
Huhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä.
Mutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän
jälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää
tehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta
vaunuihinsa.
"Sieppasin tämän juuri viime tingassa", hän sanoi tunkeutuen
ihailijaparven kautta.
"Oh, tuhannet kiitokset!" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli
kiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi
veitikkamaisesti hymyillen: "Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin
lennosta!"
Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn
seuraelämän pylväät olivat ymmällään.
Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä
iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita
yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot
tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän
oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.