Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi
jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten
klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli
aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä
herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka
ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä
rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä -- lukematon Swetnamin
perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon,
Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet
Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta
valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan
vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon
räätäleistä.
"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.
"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.
Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja
siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut,
että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo
nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole
edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko
Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan
uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän
jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin,
että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista
silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles
Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis
nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.
Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat
valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin.
Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko
ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin.
Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti
voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi
suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin
hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi
katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän
lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti
uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla
upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt
esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.
Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua
kiihtymyksen valtaan.
Kreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi
pääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa
ilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella
ilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky.
Valtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan -- eivätkä tehneet sitä
ylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi
vast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta.
Hänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn
kohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti
valtuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi
yläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen
perässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta
paitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei
ollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten
olennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen
riikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli
naisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli
ratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.
"Heipä-hei, Jock!" hän sanoi.
"Heipä-hei, Denry!" vastasi toinen mielissään.
"Mitä teille on tapahtunut?" Denry tiedusti ystävällisenä.
Sitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen
juonittelemaan.
Hän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä
oli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt
mikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan
kreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.
"Kuinka sen valssin käy?" Denry aloitti tuttavallisesti.
"Se valssi on jo melkein lopussa", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti.
"Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten
herrain lailla."
"Olen kauhean pahoillani", vakuutti Denry. "En tietänyt, että valssi
oli --"
"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?"
"Minulla ei ole sellaista", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut
hankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!
"Parasta että hankitte sellaisen", virkkoi neito purevasti siirtyen
tavallaan tanssinopettajattaren asemaan.
"Emmekö voisi lopettaa valssia?" ehdotti Denry nolostuneena.
"Emme!" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.
Hän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa,
mikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän
ei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan
tervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.
Mutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän
olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!
Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli
tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi
ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla
tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea
katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun
luulet, ettei _minun_ ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän
liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold
Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin
neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen
uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.
Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko
sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin
toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen
ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan
ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti
ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut
tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat
vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden
ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.
"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry
puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja
nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.
"No, menkää _itse_ pyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.
"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.
Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen
läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa
kylmää vettä.
"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches
ylenkatseellisesti.
"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti
hän lähti samassa liikkeelle.