Tanssiaisiltana Denry käytti ainakin kaksi tuntia toimitukseen, joka
oli tarpeen, ennenkuin saattoi suoda kreivittärelle ilon nauttia hänen
seurastaan. Tämä toimitus tapahtui hänen pikkuruisessa makuusuojassaan
mökin peräpuolella Broughaminkadun varrella ja oli luonteeltaan varsin
monimutkainen. Kolmea viikkoa varemmin hän oli viattomuudessaan
luullut, että tarvitsi vain tilata frakkipuku ja mies oli valmis!
Nyt hän tiesi, että frakkipuku vain aloittaa huolien sarjan. Paita!
Kaulus! Kaulahuivi! Paidannapit! Kalvosinnapit! Hansikkaat! Nenäliina!
(Ilokseen hän sai kuulla niin pätevältä taholta kuin itse Shillitoelta,
ettei nenäliinaa pidetty enää liivien avauksessa ja että miehet, jotka
pitivät liinaa siinä, olivat raakalaisia eikä heissä ollut totuutta.
Siis kelpasi arkinenäliinakin.) Kengät!... Kengät olivat se kari,
jolle hän oli tarttunut. Räätälinliikkeen ohella Shillitoe harjoitti
myöskin pukimoliikettä mutta maailmankaikkeuden rakenteeseen on
sattunut sellainen epäkohta, että herrainvaatetusliikkeissä ei myydä
kenkiä. Kenkiä lukuunottamatta Denry sai kaikki tarvikkeensa velaksi;
kenkiä hän ei voinut saada eikä myöskään kyennyt maksamaan niitä
käteisesti. Niinpä hän päätti, että kirkkokengät olivat kiillotettavat
tämän suuren vuosisataistapahtuman veroisiksi. Vahinko vain, että hän
unohti -- ei sen vuoksi, että oli huonomuistinen tärkeissä asioissa;
hän oli vain liian kiihtynyt -- unohti kiillottaa ne, ennenkuin oli jo
saanut kauluksen ylleen ja huivin sidotuksi solmuun. Ei ole viisasta
käsitellä kenkämustetta frakkipaita yllään, joten Denryn täytyi hylätä
saavutuksensa ja aloittaa uudelleen. Tämä sai hänet kovaan kiireeseen.
Hän ei pelännyt myöhästyvänsä ensi valssista, jonka oli luvannut
tanssia neiti Ruth Earpin kanssa, mutta hän pelkäsi olevansa vielä
kotosalla äidin palatessa. Rouva Machin oli käsitellyt rouvasväen
omia aineksia kaiken päivää, tietysti -- olihan nyt päivien päivä!
Jos hänellä olisi ollut kaksitoista kättä kahden asemesta, hän olisi
voinut käsitellä puolen tusinan rouvashenkilön omia aineksia yhden
ainoan asemesta ja ansainnut neljäkolmatta shillinkiä neljän asemesta.
Denryä ei haluttanut joutua äidin nähtäväksi ennen lähtöään. Hän
oli tuhlannut suunnattoman määrän aivotyötä ja tarmoa päästäkseen
tässä hienostuneessa ja uudessa asussaan kahden sadan henkilön
tuijotettavaksi, ja kuitenkin hän toivoi salaa voivansa piilottaa tämän
ihanan näyn omalta äidiltään.
Mutta äiti livahti sisään laukkuineen ja arpisine sormineen ja verraten
ivallisine ilmeineen samassa tuokiossa, kun Denry puki päällysnuttua
ylleen keittiössä (eteisessä kun ei ollut riittävästi tilaa). Hän
koetti parhaansa mukaan peitellä paidanrinnustansa (vaikka äiti
tiesikin koko asian), mutta ei onnistunut siinä.
"Siunatkoon!" huudahti äiti lyhyesti käyden lieden ääreen käsiään
lämmittelemään.
Viaton huomautus. Mutta hänen äänensä tuntui riisuvan inhimillisen
suuruuden turhamaisuuden ilkialastomaksi.
"Minulla on kova kiire", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi
lähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.
"Saattaapa olla, Denry", arveli äiti. "Mutta kyökin pöytä ei ole
varattu kenkäharjoja varten."
Yhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis
huolehtia kenkäin tilasta.