Ei se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui,
siitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa
sukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes
terveenä pysyä... lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja
ainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää.
Justiina oli jo sen nimenkin oikaissut:
— Viinu!
Mitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti.
Pääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai
ja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien
lisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan
oman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin
tekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan
karauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime
kesänä sen sieltä noutanut oli.
Kankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa
hän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni
talonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään
oli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila
oli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti
Hilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu.
Se oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä
alkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän
joka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti
kuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä,
joka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: "katsoppas kauraasi, puoleen
hävinnyt on", tai: "roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa". Ei
ollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin
Kankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä
hän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen
hypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan
kovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan.
Mutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli,
riittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin
viljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien
yritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla,
oli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua.
Niinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin,
taas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin.
Otti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään
noin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään
Kankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin.
— Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion
ympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori.
— Sitä minä tässä olen harmitellut, kun tuli tämä uusi navetta
sementtilattiainen laitettua, parempi oli entinen lantapohjainen.
Toisellaista oli se lanta. Vaikka eipä sen puolesta, ettei meidän
pelloilla voima riittäisi, kehasi lopuksi Malakias.
— Riittääpä tietenkin, vaan paremmin riittäisi, jos tuokin kaikki
talteen tulisi.
— No?
— Tuo tuossa, mikä kohta paksuna virtana juoksee omille teilleen, vaan
ei pellolle. Tuohon lätäkköön tuossa lantatunkion ympärillä se on paras
voima liuonnut. Mitähän jos olisi ensi kesänä laittaa tuohon oikea
lantasäiliö.
— Niinkö arvelet... mitähän jos olisi...
Alkoi se sitten Vihtori haastella, että kyllä se sementtilattiainen
navetta hyvä on jo näin tähän maailman aikaan, kun meijeritalous vaatii
suurempaa puhtautta maidon käsittelyssä. Mutta kuka kerran sellaisen
laittaa, sen pitäisi samalla myös sellainen lannansäilytyspaikka
varata, missä ei paraat voima-aineet lannasta häviämään pääse.
Varsinkin pohja pitää siinä olla tiivis ja läpäisemätön, joko kivistä
tai savesta tai tykkänään sementistä laskettu. Ja joka tapauksessa
pitää olla virtsakaivo sen yhteydessä, alla. Kun sitten vielä pienet
syrjämät ja ympäröivä oja estävät juoksevan veden sivultapäin valumasta
sinne, ja ehkä katto pannaan liikoja sadevesiä estämään, niin
pakostahan siellä täytyy lannan säilyä.
— No niin pitäisi, niin pitäisi, myönnytteli Malakias. Sinähän sen
tiedät, sinulla kun jo ne laitokset ovat.
— Vasta nuo viime kesänä minäkin laittamaan jouduin, ja kyllä sen nyt
näkee, että eri tavalla sitä karttuu lantaa ja toisellaista se on
laadulleenkin. Kun siihen lantasäiliössä vielä sekoittaa mutaa, niin
ei tarvitse pellolle niin paljon sitäkään vetää tunkioita tehdessä,
ja sillä tavalla mutakin paremmin ehtii muodostua lannaksi, ja kaikki
vahingolliset aineet — niinkuin liialliset rauta- ja aluna-ainekset,
jos niitä sattuu mudassa olemaan — palavat pois siihen mennessä, kun
sitä kasvit alkavat tarvita.
— Vieläkö siinä muuta erinäistä hoitamista on? tokasi jo innokkaasti
Malakias.
— Niin siinäkö lannassa siellä lantasäiliössä?
— Siinäpä siinä.
Vihtori jatkoi selvityksiään. Sanoi, että pitää sitä aina jonkun päivän
perästä tasoitella siellä ja polkea vähän tiukempaan, jottei liiallinen
palaminen pääse tapahtumaan. Se näet aiheuttaisi voima-aineiden,
niiden kasviravintoaineiden hukkaan menon, varsinkin se typpi-niminen
kasviravintoaine kuuluu olevan herkkä haihtumaan ja muutenkin häviämään.
— Kyllä on sinulla typet ja tupet, pisti Malakias, ei kuitenkaan
selvityksiin kyllästyneenä, muuten vaan omia aikojaan.
Ja Vihtori ei ollut kuulevinaan, sen kun toimitti, että aina noin parin
viikon päästä olisi hyvä kastella sitä lantakasaa. Virtsakaivoon on
laitettava pumppu, jonka avulla tämä kasteleminen virtsavedellä voidaan
ilman sen suurempia puuhia toimittaa. Se näet se kasteleminenkin
osaltaan järjestää sitä palamista, jotta se voi kohtalaisesti tapahtua,
niin että koko lantakasa multineen päivineen muodostuu oikein hyväksi
ja voimakkaaksi lannaksi. Ja siihen ne sopii yhteen paikkaan koota
hevoslannat, sianlannat ja kaikki, myöskin makkilanta, koska sekin
siinä yksillä vaiheilla sattuu olemaan. Sitä kun ollaan näin tarkkoja
tässä lannan kokoomisessa ja hoidossa niin saadaan ruveta taas
viljelyksiäkin syventämään ja laajentamaan. Tuokin? Lakeisniitty
sietäisi jo tulla käännetyksi, eipä se sellaisenaankaan enää mitään
tuota, päätteli Vihtori.
— Ei tuotakaan, myönnytteli Malakias. Ja perää näissä on sinun
puheissasi. Pitänee se nyt heti ensi kesänä lantasäiliön pohja varata
oikein pitäväksi, ja muutenkin tehdä niinkuin puheena oli.
Yhdessä siinä sitten paikkaa tarkastelivat ja työtä suunnittelivat. —
Kun Vihtori Hilmansa kanssa sitten keskispyhänä poislähtöä teki,
saatteli Malakias-ukko heitä aina kujaportille asti ja siinä kättä
puristettaessa, suu naurun myhäkässä Vihtorille nyökkäsi:
— Ei nuo tyhjäntalteen menneet nämäkään pääsiäisen pyhät.
Miten Heiskas-Taavetin talo nousi.
Kahta vaille viisikymmentä oli jo Heiskas-Taavetti, eikä hän siitä
lähtein kuin miestenkirjoihin tuli ollut yhtä ainoata talvea
kotona ollut, vaikka jo alun kolmattakymmentä vuotta oli talon
isännyyttä pitänyt. Talvet olivat jäpijärjestään menneet ajotöissä ja
rahdinvedossa. Oli milloin Kronstadtissa milloin Pietarissa ajurin
ammatissa oltu.
Ja sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt
toimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen
juoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin
ymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota.
Varsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan
poikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin
muutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä
aina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan
sillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni
kertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden
hankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä
aina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita.
Peltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan
nähdä.
Mutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven
isäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella
melkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli
Heiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli
siinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä
yrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei
sitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun
ne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo
kerran päin naamaa hänelle, että "ei siitä Taavetinkaan talo nouse,
ellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä". Niin ne sanoivat.
Ja siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille
koiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja
niin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa.
Mutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän
keväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin
kehnot olivat ajot olleet.
Ja kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta
mitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran
muutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä
iässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään.
Niin, kahta vaille viisikymmentä jo.
Eikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko
niissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo
kotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä
ryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle
ja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa
milloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty,
saati sitten vielä niitä mudalla lisätty.
Keväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa.
Poltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle
pintalannoituksen.
Niinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan
kesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin
uhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen
Heiskasessa kaadettu.
Heti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti
seuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei
ole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen
perästä enää puute nokkaansa pistänyt.
Ja kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan.
Ja rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa
kilpailuissa heti nappasi palkinnon "hyvästä navetan sisustuksesta".
Vähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla
kasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin.
Näin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja
hän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa
talvireisuissa menettänyt.
Ja kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän
takkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin
kummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi
lieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti
puhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on _koti_. Ja
hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään
oli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva.
Kuosmasen kaalikset.
— Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta
toisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin
kaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla
viimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen,
lisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen.
Emäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut
mitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin
oli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään.
— Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat —
yhtenä ruotona, tohahti taas isäntä.
— No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa
niitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan.
— Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän
takia.
— Mikäs siellä nyt sitten hätänä?
— Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa...
Lause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala
ja Rantamäki.
Sanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri-
ja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun
ilmoittautunut, poikkesivat taloon.
— Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista
ilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen.
Mutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat
Tupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin
lähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla
uunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät.
— Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat
ihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan
muuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin
tuollainen korkea, pienikeräinen pirpana.
Emäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin
viheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä.
— Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun
ensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo.
— No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä
sitä äkkinäinen.
— Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta
kunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette!
Selittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä
kasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet
madon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava.
Iltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan
pitämään.
— On mullittamiset ja mallittamiset, mahtaako noista edes vaivojaan
saada...
Sanoivat saatavan. Ja neuvoivat vielä miten tuo multaaminen on
toimitettava, alimpiin lehtiin asti, sitten se paremmin kerää tekee
kaali.
Punajuuri ja porkkana siinä näkyi riitelevän rikkaruohon kera.
Rautanokkonen paikkapaikoin ylinnä herrasteli. Osoitti se sitä Tupala
emännälle ja sanoi, että eihän se Jussin asia ole tuo, emännän ne pitää
rikkaruohot perata omasta viljelystilkustaan.
Ei siihen emäntä mitään osannut, tunsi kai asian niin olevan. Läksi
kyökkiään kohden ja kutsui vieraita turnusmaalta palatessa kahville
poikkeamaan.
Kun miehet tulivat turnusmaan aidan luo, kehasi Kuosmanen:
— Katsokaapas tuota vartta! On siinä mittaa!
— Jaa-a, lihavata on.
Käytiin lähemmin tarkastamaan. Kyhnäsi Tupala kylkeen Rantamäkeä,
osoitti turnuksen juuria. Sormea paksua!
— Niin se on, katsopa nyt Kuosmanen, alkoi Rantamäki, alotteleva
juurikasvien viljelijä ei tahdo muistaa aina kaikkia töitä tehdä.
Sinäkin olet tässä maan näköjään hyvin lannoittanut, hyvin siemenen
kylvänyt, mutta sitten olet kokonaan unohtanut ne "pikku työt",
harventanut et lainkaan ole. Ei se ole tämä viljelys sillä hyvä, että
vain kylvää ja sadon korjaa.
— En minä tuota niin unohtanutkaan, arvelin vaan, että jos se siitä
hyvinkin itse itsensä harventaa; enemmänhän karttuu.
— Ei, veikkonen, kartu! Katso nyt itse, sormen vahvuista juurta se
vasta on tehnyt, eikä paljoa enempätä tekisikään, kun noin ihan
kylki kyljessä ovat. Ota nyt vielä ja harvenna tämä, jätä ainakin
miehen vaaksan verran taimien väliä, saatpa nähdä, että se sentään
syksyyn mennessä vielä joltisenkin sadon antaa. Näet koko kyökki-
ja juurikasviviljelyksen menestys riippuu juuri siitä, että maa
tulee pidettyä vapaana rikkaruohoista ja samalla kuohkeutettua sekä
juurikasvit aina aikanaan harvennettua. Voit harventaa pari kertaa,
ensimäisen kerran silloin, kun taimet ovat sormen mittaisia, noin
neli-, viisilehtisiä, silloin voit kuokalla lyödä osavat välimaat ja
jättää vielä useamman taimen ryhmään. Kun ne sitten pari viikkoa siinä
varttuvat ja toisiaan jo alkavat syrjään työnnellä, niin sen taimen,
mikä vankin on, sen jätät, muut otat ihan tarkkaan pois. Yksi ainoa
taimi saa paikkaaseensa jäädä.
— No no, myönnytteli Kuosmanen.
Alettiin astella taloa kohden.
— Katsotaanhan sitten tulevana vuonna.
Kun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset
kasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja
mullitettiin.
Kukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto
paraassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan.
— Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin
hauskaa, kun saa peltoa hoitaa!
— No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin... äitikin neuvoo
sitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne...
siellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata.
— Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia!
— Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita!
"Maahenki".
Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä
aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan
neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu
niin varsin hääviä henkiä olevankaan.
Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin,
sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt
on.
Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja
kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se
löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen
viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan
ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se
korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä
vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku
näyttänyt.
Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt,
paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi
venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu
hyvä.
Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika
vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin
käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea
ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen
aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut
hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.
Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa
muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi
raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli,
että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi
lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan,
jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä
äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.
Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi
talo ja lujeni miesten mieli.
Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä,
jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa
kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa
rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen
apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä
hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi
hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa.
Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei
moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja
mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis."
Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen
vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä
Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.
Tarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni
kylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää.
Mutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä
muutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin
leveätä tamppia tiukennetun.
Mutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä
jälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän
poikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen
maamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi
ihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan
ja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo
istui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän
perhepöydän päässä.
Seppälän Aapo.
Sinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt.
Illalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto.
Niitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin.
— En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin
kylliksi saanut!
Niin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät
vihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan
Aapon nenän edessä.
Oli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret
sävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta
sentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut
tappelulla hävittää.
Ei nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja
mietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan.
Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut
aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon
nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai
"vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne
vaatteet...!
Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä
jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen
silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä
keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen
nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa,
mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On... olisi, jos
ottaisi.
Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän
pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin,
ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt...
Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi
etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten
suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat.
Tuossa on oja... oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua... tässä
poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä
luolakuopassa monet sateet oli pitänyt...
Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli
mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.