10
MAAHENGEN USKOSSA
Kirj.
Eero Eerola
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.
SISÄLLYS:
Maahengen uskossa.
Maa sekä maamies.
Olkaa maalle uskolliset, veljeni.
Metsähenki.
Metsässä.
Hautausmaa.
Puniken uni.
Mustikki.
Sepän Kaunikki.
Fiina.
Mitä Kankaanpään Malakias pääsiäisenä päätti.
Miten Heiskas-Taavetin talo nousi.
Kuosmasen kaalikset.
"Maahenki".
Seppälän Aapo.
Maahengen uskossa.
Aikana, jolloin ihmisjärjen hurjalle lennolle alkaa näyttää miltei
kaikki mahdolliselta, jolloin keksijäneron terävä huomio tunkee
kirkkaana säteenä luonnon jumalallisten voimien valtakuntaan, niin
aikana, jolloin ei ainoastaan inhimillinen aatos korkeuksia kiidä,
vaan jopa ihminen itsekin omilla luomillaan koneilla todella lentää
avaruudessa, lintuna liihoittelee ihanissa ilmoissa, aikana sellaisena
pyrkii useinkin pohja ja kivijalka unohtumaan. Ollaan kuin suuren,
hirvittävän korkean pilvenpiirtäjän katolla, tutkitaan katto, kestääkö
se, mutta onko perustus laskettu kalliolle, onko kivijalka pettämätön,
sitä tuskin kukaan enää muistaa ajatella.
Lukemattomat oudot ja hämmästyttävät keksinnöt kaikilla aloilla, ovat
viimeisinä vuosikymmeninä temmanneet elämän pyörän entistään paljon
kiivaampaan vauhtiin. Ne ovat suorastaan mullistaneet entiset elämän
tavat ja menot. Pyrkimys elämän _onneen_ — sitä kohtihan ihmiskunta
aina on tavoittamat — ei ole enää pyrkimystä astumaan yli oman
kynnyksen, ihmisen korkeimpana onnena ei enää ole herttaisa, kotoinen
rauha, kodin tunne oman alla orsihirren, vaan paljon näkyvämpi,
paljon kouraantuntuvampi on nyt elämän arvon mittaaja. Ja sen uuden,
kovan ja häikäisevän kaikkivaltiaan nimi on — raha. Jota enemmän
sitä alkaa liikkeeseen joutua, jota helpommaksi sen saaminen käy,
sitä suuremmaksi kasvaa halu sen tavoittamiseen, ja sitä suurempia
ja mahtavampia kansanliikkeitä ja luokkataistelulta se näyttää
nostavan. Ja sen houkutus on aiheuttanut arveluttavia muutoksia
yhteiskunnassa, varsinkin eri elinkeinojen väliseen suhteeseen. Kauppa,
teollisuus ja keinottelu riistävät työvoiman maanviljelykseltä,
jossa ei irtainta rahaa niin paljon liikutella. Niiden houkutellessa
keksittiin yht'äkkiä maatyön suunnaton raskaus ja maanviljelyksen
kannattamattomuus. Suomen suot odottavat kuivaajia, Suomen korvet
kääntäjiä ja takaavat vielä miljoonille asukkaille varman jokapäiväisen
leivän. Ja kuitenkin pakkautuu suuret joukot maatyöväestöä kaupunkeihin
ja tehdaspaikkoihin vaikertelemaan "työnpuutetta"! Ei suinkaan se
osoita ihastusta maanviljelykseen! Ei, maahenki on sairasvuoteellaan.
N.k. _yleinen mielipide_ ei tätä sairasta suinkaan nostanut ole,
se on aina pyrkinyt katselemaan sitä herrahtavasti, vähän niinkuin
"ylhäältä päin" ja puhuttelemaan sitä niinkuin ainakin yksinkertaista,
hyväntahtoisentuhmaa "moukkaa". Eikä sen, maahengen, omassakaan talossa
kaikki kynnykset puhtaita ole, itse maalaisväestön maataomistavassakin
osassa havaitaan maatyötä halveksivaa henkeä. Moni talonpojan poika on
ollut hyvinkin herkkä heittämään kirveen ja kuokan, ja samaten tytär
lypsinkiulun, kun on ollut vähänkin vihiä jostain muusta työstä joko
omassa tai vieraassa maassa. Se on enemmän vetänyt, vaikka se ehkä
onkin ollut ainoastaan hetkellistä ja lyhytaikaista. Se on sitten
saattanut jättää tekijänsä lakoissa ja työnseisauksissa nääntymään
ja katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan. Kokonaan toisellaisissa
olosuhteissa, uuden elämän viekoittavissa pyörteissä kadotetaan
lopulta siveellinen tarmokin. Näin syntyy yhteiskunnallinen kurjuus ja
rappeutuminen.
Konelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta
jos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon
astuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus
muuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt
vielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin
se on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen
perinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen
rappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka
lähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä
välinpitämättömyys ovat entisen _työnriemun ja olemassaolon-ilon_
sijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan
luonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään
kauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan
huomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja
muuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja
koneessa ei ole elävätä henkeä.
Mutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse
uudestisyntyy ja uutta luo. Se on _maa_. Jokainen solu siinä elää,
uhkuu voimaa ja luomisintoa.
Maa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta
arvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa.
Unohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan
taivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset
puhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen
kaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus,
joka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla
vapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät
isien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus
isäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen
mullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät
pettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko!
Orjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja
elämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan
siellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä
kone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma
uusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa
työtä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on
myöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy
siinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso
kylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven
alla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka
harteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen
maahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen
rintaa!
Sanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua,
runoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä
kuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii
ja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden
ja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen
toimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan
maatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä
nousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä
rakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita
tekijälleen heittää, missä "hallava lantakasakin navetan ikkunalla
näyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta", kuten
Jukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät
veljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina
ja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia
touontekopäiviä.
Maa sekä maamies.
Maahan, maahan!
Iske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä
ehtoisammaksi elosi elpyy!
Ne ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain
on. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! —
mutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän
raaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän
tavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta
lähtee koko elämän kiertojuoksun alku.
Ne ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja
kolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi
nähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia
aarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet.
Siksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran
lyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman
suureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä
lempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus
kaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi
kaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret
harjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin
sorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää
ymmärtäneet.
Katsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä,
maa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo!
Ei etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon
syvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka _elämän takausmies_ on.
Katsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään
satojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen
syvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan
palkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa
se kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein
silmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan
valtamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. —
Yksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää.
Yksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi
on _luoja_, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita
maasta luo.
Olkaa maalle uskolliset veljeni!
Olkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän
ruumiinne ja henkenne voimin!
Kasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien
ahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa
piiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän
terveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi.
Kulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten,
lentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin
kurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto.
Ja kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät
sisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he
ympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten,
kosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä
kolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden
takaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä.
Ja mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat,
aurinkoiset ajatukset tietänsä löydä.
Murtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden,
jotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy
yhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne
hupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten
piippujen juurella.
Mutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle
uskollisena pysyy.
Olkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia
kelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä
makeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää!
Minä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja
maamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti.
On niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan
turkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita
hellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon
raiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun
ahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska
tehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys.
Kaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto
johonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on.
Ja toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin
sinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot:
eivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka.
Älä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja
rakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu
isäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona
soi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse
vieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja
mitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla
millään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole!
Katso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran
kärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään
yhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat
ymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit
omassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle
uskollisina pysyneet.
Kaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla
asuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja
noissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen
hellyys.
Syvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he
ovat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta:
maalta.
Olkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle!
Metsähenki.
Metsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan
rajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella
eikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän
rajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen-
ja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan
rajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten
tutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava
oli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa
oikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava
Metsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti
kuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun
Metsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset
hänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin,
väistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen
Karjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta
järvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika
Maahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään.
Metsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia.
Siellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka
oli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa
kierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen
sivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet
aina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta
arvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan
laskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien
keskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä
säveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan
neljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa
majassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut,
ja leppeämmäksi suli musta mieli.
Näin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja
suojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki,
vaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi
lohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan.
Levisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka
nimi oli ihminen.
Mutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui
Babelin raunioiksi.
Oli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä
se yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien
tuhoisaksi Tursaaksi.
Mutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus.
Se tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa,
ja sulavin suin supisi: "Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, —
jauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon". — Välähti
silloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen
jälkeen: "ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!"
Ja pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä.
Mutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut
oli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne
pienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät.
Nousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen
purevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka
apureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui
turvekattoisessa majassa.
Murhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen.
Ja kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei
karhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se
oli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet
tiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus
puhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli
sisään jauhosäkkiä.
Tukkihuijaus puhui: "Rahaa saat ilman vaivaa. Iske lujemmin maahan,
peltoon — jos isket, tai laiskana ole, sama se. Hyvin elät, ilmaista
rahaa".
Kahden vuoden päästä eivät enää honkien urut soineet, ei lehto laulanut.
Kuului sen jälkeisenä kesänä ryteikön itkuinen rätinä siinä, missä
ennen käen kukkua kuuntelit taikkapa lahorastaan kanssa haastoit
töittesi ratoksi. Ja koska syksymmällä ilta hämyyn painui, paistoi
ympäriinsä alastoman alakuloiset kannon päät, niinkuin peikkojen jäiset
silmät.
Mutta turvekattoisessa majassa riutui torkkuvan ihmisen veltot jäsenet.
Ja kun Nälkä sitten kymmenen vuoden päästä taas oli ilmestynyt
ovinurkkaan, ei Tukkihuijaus enää tullutkaan jauhosäkki reessä. Sillä
senkään ei juuri tee mieli kuljeksia autioita seutuja.
Ja silloin nuhtelivat Maahenki ja Karjahenki ihmistä: "Huonosti
teit — huonoksi olet itsekin tullut. Metsähengen pois ajoit kotisi
kuuluvilta. Veltto ja laiska, et meistäkään näy paljoa välittävän.
Mutta Metsähengen kokonaan pois ajoit. Miksi? Nyt näet, ilman sitä ei
sinulle onni kuitenkaan kukahda. Huonosti teit!"
— Huonosti tein, ajatteli ihminen, — ja katui. Ja ikäänkuin anteeksi
pyytäen alkoi hän nyt pientä näreikköä vaalia. Puhdisti ja perkasi.
Ja sitä tehdessään tuntui hänestä ikäänkuin laulurastas olisi kaukaa
kuiskannut: Kas se, unet rapisi, heräsitpäs, heräsitpäs, oikein teet —
onnea vaan, onnea teet!
Nytpä Maahenki ja Karjahenkikin ilomieliksi innostuivat, kun intoa
ihmisessä jälleen näkivät. Kukin parastaan koitti, ja Metsähenki
saatiin kuin saatiinkin takaisin. Ja entistä virkumpana ja ketterämpänä
se nyt palasi. Ja vaikka sen valtakunnassa näytti siellä täällä
arveluttavia oireita, ei se siitä suruihin heittäytynyt, vaan lujitti
liittonsa entisten apulaistensa kera — jotka jo olivat miehiksi
varttuneet — ja huomasi, että hän nyt vasta taitaa sentäänkin varmemman
valtaistuimen saada.
Kun ovat kolme kovaa liitossa: Metsähenki, Maahenki ja Karjahenki, ja
ihminen itse neljäntenä, niin turvekatto kohoaa, ja sen ylitse ojentaa
petäjä kuuselle kätensä: onnea vaan, vasta ehjeni elämä!
Eikä Nälästä eikä Tukkihuijauksesta ole sen jälkeen mitään kuultu.
Metsässä.
— Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen
lepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä
sitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet
nyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet
enää.
Korven laitaan kaatui haapa.
Se oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin
puhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä
seisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään
tarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta
tulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä
nykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat
juuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja
heltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti
ryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja
murehti koko korpi.
Vuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili
hiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut
se koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että
metsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen
isäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie
havuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin.
Laittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen
matkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava
siinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää
paistattavat.
Sitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi
korjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se
ehkes varkain vienyt!
Siinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua
kohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja
ylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja
siihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin
tilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin.
Hiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui.
Oli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta.
— Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus
kaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi
lämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan
kiistivät ja iloaan pitivät.
— Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa.
— Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä
minäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät
nuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne
vaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä
polttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät
luule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan.
— Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka.
Niin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset,
minä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran
minutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen
oikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat.
Ja katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa,
ennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas
ovat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten
veivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat
on tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti
maan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista
väkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita
tarvittaisikaan.
— Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki
haapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja
ala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee
meidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä
siltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat.
— Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin
ei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan
rantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa.
Kyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että
perkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten!
Ei veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä
langeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni
päällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti
honka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat.
— No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä
vastakaatuneelta.
— Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi
haapa.
Koivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se
lohdutti:
— Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa
ole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä
vaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa
vielä kyllikseen saa.
— No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa.
Ja sen jälkeen ne vaikenivat.
Mutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän
maailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun
kohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät
metsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan
ylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin
isäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin.
Ottaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee
tuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään
huolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie
joutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa.
Merkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska.
Näin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat.
Ja näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset
silloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes
muutamana päivänä.
Ja niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin.
Vai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt?
Hautausmaa.
Ihmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät
jäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli
silmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän
kylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin
sitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson:
pää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin
riippumassa. Se näytti surevan.
Kannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus:
nojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata
elämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä.
Häntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska.
Ja katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän
katsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman
päässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin —
ihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää,
se oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä
vaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava
hehku.
Jota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi
jokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin
se olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen,
että tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se
jäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman
lakeudenlaitaan.
Se oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin
selkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti
huutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen,
raukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman
kantoja.
Mutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele.
Hän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen
mittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun
hän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä
yksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä
se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät
kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille,
joka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe,
jonka sävelet noin tummina soivat.
Sitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen
vanhuksen käteen.
— Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden.
— Minä ymmärrän, vastasi metso.
— Jäätkö sinä?
— Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on.
Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän
kuninkaan autiolle kankaalle menehtyä.
— Hyvästi, soi kaihoisa ääni.
— Hyvästi. Palaatko milloin?
— Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja
hävittänyt.
Ja se vihreäpukuinen vanhus läksi.
Hän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi
hän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on
tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne
kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle
heittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä.
Kun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen
jatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan.
Näytti ikäänkuin se katse olisi sanonut:
"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän
pyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin
viisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te
ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan
käden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte
kuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun
sammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa.
Etsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä
kerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan
valtasauvansa varassa."
Ja se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä
haltija, kuningas.
Mutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa
rumille töilleen.
Ja siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli
kylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen.
Hän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain
polvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä
viitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää.
Hän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella
lakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele
komeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla
on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina
korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään.
Mutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta
honkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän
ahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii
arkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa,
niiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden
aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi
hautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi.
Siksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua
se uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa
vihreäpukuista metsänhaltijaa.
Sillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu
hänen, ihmisen, korvaan käsky:
Ymmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista
metsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat!
Puniken uni.
Se on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo
vanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä
ynisevät.
Elettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven
selän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä
Paavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä;
hyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin
muonavarat.
Jo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut,
että huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin
että kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta
suuhunsa löysi.
Mutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken
syksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin
heinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen
tyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen
ikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli
jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä!
— Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja
vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen
tahtiinsa.
Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä
ollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin
ruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut.
Pari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta
olkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin,
mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun
katseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin,
vaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän
rippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä
heinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä
sitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman
varjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein
lumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä
vanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään
eteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin.
Näitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale
hänen silmästään.
Seuraavana yönä hän sitten unensa näki.
Kevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan.
Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta,
ei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi,
paiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat.
Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti
Kailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta
onnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita!
— Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi.
Hän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän
sentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin:
Mikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta
näkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa
pyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan
niin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan
kuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet
ja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen
asti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla
päästäisiin edes tasaisella menolla talven yli.
Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin
eteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:
— Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka?
Musiikki.
Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin
lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa
lehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää.
Ainoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää,
uskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran
pari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta
kuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on
harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja
tuijottaa kylmästi eteensä.
Aivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari
sarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta
lehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen
kutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen
haavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa
kääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani
alla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja
tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki
sitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla
korven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy
siinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on,
niin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa.
Niin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää
viihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos
olisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva
Syksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä.
Mustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se
harmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi
hän jo navetassa, seinien suojassa. —
Minä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on
Mustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal
pilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli
yöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun
päivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä
tyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se
ei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt.
Seisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten
viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!
Minusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:
— Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun
heinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy
huomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia
myöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet
värjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa
mieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon
runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.
Se harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt
Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu
käsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää,
niin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä,
ettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin!
Mrr... marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja
suuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen
korrentynkään ja jäätyi siihen.
Sepän Kaunikki.
Seppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut
kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois
pudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan.
Vain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään
vielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos
pajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo
yhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut!
Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän
asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat:
aitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään
päin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta.
Sepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin
jo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä
paraimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio
sallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut.
Ja perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki.
Sillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko
perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden
— koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä
huiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas
olla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään
jälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika
jukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä
päivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.
Kun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän
sitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki
ynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja
tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara
hakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan
pyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen
keskuuteen.
Siellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta
joenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt.
Ja kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito
täysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse
seppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle,
milloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen
puhelee: —
— Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät... ehkäpä
kerran kahteentoista nouset... Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä
paarmat ajan... ajan minä...
Siinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat,
että sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen
läsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä
vaalivat kuin onneaan ikään... ja kaikki he ovat onnellisia.
Kun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin
vetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle
lehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista
kannua...
Eikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat
oksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän
kujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai
sääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua,
eivätkä mielellään sitäkään.
Fiina.
On turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi
äveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan.
Fiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika.
Perillisiä oli jo alun toisessakin polvessa.
Ja koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa
ulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan
sukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen
korkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen
Laukeelan kartanoon.
Tämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun
Bill II:sen kanssa syntyi Fiina.
Sitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan
jalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa,
ettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno,
nahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat.
Myös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun
valkea peite.
Peräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan
korkoina.
Siinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo
ja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän
tasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä.
Isäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan!
Ei koko kylässä!
Fiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta
pienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä
yninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja
halveksivan katseen ovelle päin.
Navetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle
seinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja
levitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi.
— Jaa-a, haju ei ole hullumpi... mutta ohhoh!
Fiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko
navetta.
— Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu!
Hapan ja haiseva!
Fiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat
naapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin
lensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät...
Isäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten
toisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun.
— No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli?
Yksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut
mitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen
vain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun
vanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä
yht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä:
— Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen
vuotta kerrallaan... mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät...
ja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on
kuulemma navetat kuin kirkot... toista on peräkylillä. Ei täällä edes
jumalan auringolla herkutella.
— Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia... likaisia.
— Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy!
Väsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen.
— Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula!
Fiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa.
Nousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi.
— Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on
koipes poikki!
Ja koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on
lehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei
herraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta
seitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa
ja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen
heinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja
tallaa... ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa... niinkuin ei sitä jo
kerran olisi jauhettu.
— Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen
vielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan...
Kaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se
eteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon
navetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina
kahvimaitoakaan saada.
Ja kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina
niinkuin kaikki muutkin lehmät.
Ei Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää
oli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin
jätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia!