aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän
kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison
oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä.
Kaupungista... niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta
seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan... vaikkapa iäksi
menköön...
Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen
risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin
hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta
ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin
houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti
katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi... Hän ei voinut vastustaa
haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella
oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli,
yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla
olevaan latoon.
Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa
odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille
halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän
muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin
oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä
heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen
huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen
kynnyksen yli... He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois
oli Marjaanan lähteä pitänyt... kesken heidän kauniita toiveitaan...;
niistä ei kukaan tietänyt... ei kukaan... Vasta illansuussa hän
huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä
vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen
keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo
on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan
hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen
puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi
hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi
hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat
kuokat ja kovat kourat. Tilaa on... rakentakaa sovussa ja peratkaa
viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen
Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän
maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista
taloa...
Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja.
Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi
ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina
päivänlaskuja.
— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään,
ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja
vähän evästä Seppälästä.
— Se ei varkaudeksi tule... itse olen kirveenkin takonut jokisepän
pajassa... ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —
Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta
paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka
pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä
käynnistään.
Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt
korpeen!
Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle
Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana
pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle,
ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman
kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti
Patamon korpea.
Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven
pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta
Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja
rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien
kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat
metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva
sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui
pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi.
Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa
kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina
oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten
suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä
korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä,
särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta
kalakonttia sieltä kotiin tuonut.
Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen,
turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana
asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja
kattoa korjasi...
Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.
Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai
hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa
pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä
kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä
lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä
eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti
särpimen apua.
Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli
hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven
varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla
oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman
kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt
olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.
Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai
kesäisestä raatamisestaan.
Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen
päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä
pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan
savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä
pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven
uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän
sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen
uurastajan.
Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven
rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli
siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle,
ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja
siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma
talonsa.
Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen
pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat
päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä
painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään
maata menivät.
Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin
tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan
tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein
jyrähtelevä ilta.
Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena,
turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn
herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista
kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto.
Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin
vinkasi vihuri... rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi
eteisen oven auki... ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle
läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna
ja vonkuna... tempaus tuima... kortena maahan rymähti pirtin vierellä
seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä
yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.
Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun
surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon
jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä
nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli
ikuisen asumuksensa ottanut...
Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen
merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä
talossa.
Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä
aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan
suurten metsärahojen varassa.
Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle
ostettu.
Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —