toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle,
jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan.
Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat
olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa
lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat
pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset
taasen pelastuivat.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta
odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat
rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen
Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan
mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin
kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa
Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat
niin hyvästi onnistuneet.
Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta
onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta
mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle
yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti
heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin
ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi,
oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat
toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä
jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut
tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin
kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla
purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia
omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin
Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja
ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.
Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi
heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin
ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä
sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon,
sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa.
Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin
kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta
toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät
järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset
pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä
laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän,
löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo
muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen
tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata,
mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä
hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä
asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa
eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman
omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota
korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita.
Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka
nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia
huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät
pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei
halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan
mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja
joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän
olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan
ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia
kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta
laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä
suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet
vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon
suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän
muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa
pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja
ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska
Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.
Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten
asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän
puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että
hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin
myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän
rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees
taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän
välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen
lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä
Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä
hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että
vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät
aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla
vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta
voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin
ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla
alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea
maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen
silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti
lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä.
Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä
ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi
enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin
liikkumatta entiselle paikalleen.
Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei
ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään
Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue
karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta
kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta
kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta
Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa
Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan
matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten
piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä
olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on
Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain
kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli
Selinukseen.
Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan
ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että
jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten
saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet,
vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun
sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet;
ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut,
vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he
kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat
valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat
lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana
kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä
lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka
oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti,
ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät
kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että
Ateenalaiset jäivät paikalleen.
Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän
innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat
myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä
väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia
pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset
leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä
loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin
Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja
harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta.
Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista
taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto
raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan,
eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja
ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista
ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.
Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta
seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja
hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan.
Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät
laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä,
tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti
liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo
olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman
sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat.
Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.
Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja
ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa
hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä
vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille
laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset,
jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän
järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät
vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat
heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset
liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät
Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan,
peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa
ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin
useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten
miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät
Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät
nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi
heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa
puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin
sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat
vaarasta.
Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun
ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien
läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia.
Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että
Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen
johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla
sotajoukolla.
Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin
loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet
Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset
peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä
suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he
olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän
omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja,
hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella
voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla
sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten
joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he
nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet
luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan
epätoivoon.
Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman
sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät
Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi
purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet
huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää
vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien
johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin
vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän
liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä
näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta
vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan,
koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään
vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä
olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti
ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät
ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän
lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun
rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat
ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti
edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän
väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin
niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi
Lakedaimonilaisiin.
Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen
toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän
toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli
sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai
pakko hänen siihen sai.
Joonialaisina hyökkäsivät Ateenalaiset ehdoin tahdoin
Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia vastaan, kuten myöskin heidän
kanssansa samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat
Leemnolaiset, Imbrolaiset ja Aiginalaiset, jotka siihen aikaan
asuivat Aiginassa, sekä vielä Hestiaialaiset, jotka asuivat
Euboian Hestiaiassa, jotka olivat Ateenalaisten siirtolaisia ja
sotivat heidän puolellansa. Muista liittolaisista olivat toiset
alamaisia, toiset itsenäisiä, muutamat palkattuja sotureita.
Alamaisia olivat Eretrialaiset ja Kalkidilaiset, kuten myöskin
Euboian Styreläiset ja Karystialaiset. Saarilta olivat heidän
liittolaisensa Keiolaiset, Androlaiset ja Teeniolaiset; Jooniasta
Mileetolaiset, Samolaiset ja Kiolaiset. Näistä Kiolaiset eivät
olleet veronalaisia, vaan seurasivat itsenäisinä, antaen laivoja.
Paitsi Karystialaisia, jotka olivat Dryopeja, olivat nämät
Joonialaisia ja miltei kaikki Ateenalaisten siirtolaisia, ja he
seurasivat ainakin Joonialaisina, jos kohtakin pakosta, Doorilaisia
vastaan. Näitten lisäksi tulivat Aiolilaisista Meetymneeläiset
laivoilla olematta veronalaisia alamaisia, Tenedolaiset ja
Ainiolaiset veroamaksavina alamaisina. Nämät Aiolilaiset taistelivat
täytymyksestä perustajiaan Aiolilaissukuisia Boiootialaisia vastaan,
jotka olivat Syrakuusalaisten puolella. Plataialaiset olivat ainoat
Boiootialaiset, jotka mielihalulla taistelivat Boiootialaisia
vastaan oikeutetuista syistä vallitsevan vihamielisyytensä takia.
Rodolaiset ja Kyteeralaiset, molemmat Doorilaista syntyperää,
ja viimeksimainitut lisäksi Lakedaimonilaisten siirtolaisia,
kantoivat yhdessä Ateenalaisten kanssa aseita Gylippoksen johtamia
Lakedaimonilaisia vastaan, mutta Rodolaiset, Argolaista syntyperää,
taistelivat pakosta Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia ja vieläpä
perustajiaan Geloolaisiakin vastaan. Peloponneesolaisista
saarelaisista seurasivat Kefalleenialaiset ja Sakyntolaiset
Ateenalaisia, koska he saarelaisina olivat eristetyt muista, ja
Ateenalaiset hallitsivat merellä. Kerkyyralaiset, jotka eivät
ainoastaan olleet Doorilaisia, vaan vieläpä Korintolaisiakin,
seurasivat myöskin Ateenalaisia ja taistelivat perustajiansa
Korintolaisia ja heimolaisiansa Syrakuusalaisia vastaan, nimeksi
pakosta, vaan itse asiassa vapaaehtoisesti vihamielisyydestä
Korintolaisia kohtaan. Messeenialaiset, kuten he nyt kutsutaan,
Naupaktoksesta ja Ateenalaisten hallussa silloin olevasta
Pyloksesta seurasivat myöskin sotaan. Onnettomuus saattoi
niinikään nuo harvalukuiset Megaralaiset pakolaiset taisteluun
Megaralais-sukulaisia Selinuntilaisia vastaan. Toiset olivat enemmän
vapaaehtoisia. Näistä seurasivat Argolaiset Joonialaissukuisten
Ateenalaisten joukossa, vaikka Doorilaisia, Doorilaisia vastaan
enemmän vihasta Lakedaimonilaisia kohtaan ja oman voiton pyynnöstä,
kuin solmituiden sopimuksien takia. Mantinealaiset ja muut palkatut
Arkadialaiset ovat tottuneet hyökkäämään kenen kimppuun tahansa,
joka vain heille osotettiin viholliseksi, ja kävivät nyt niitä
Arkadialaisia vastaan, jotka niinikään voitonhimosta seurasivat
Korintolaisia. Kreetalaiset ja Aitoolialaiset ottivat myöskin
palkattuina osaa sotaan. Sattuipa niin, että Kreetalaiset, jotka
Rodolaisten kanssa yhteydessä olivat perustaneet Cielan, palkasta
hyökkäsivät siirtolaisiansa vastaan, eivätkä olleet heidän
puolellaan. Osa Akarnaanialaisista liittyi myöskin Ateenalaiseen
apujoukkoon voitonhimosta, mutta vielä enemmän ystävyydestään
Deemostenesta ja suosiosta Ateenalaisia kohtaan. Luetellut
heimokunnat asuvat Joonian lahden rannalla. Italialaisista olivat
Turilaiset ja Metapontolaiset tähän aikaan levottomuuksien
rasittamina siihen määrin, että heidän täytyi ottaa osaa sotaan
Ateenalaisten puolella, kuten myöskin Sikeliooteista Naksolaiset
ja Katanalaiset. Barbareista avustivat Ateenalaisia Egestalaiset,
jotka olivat heidät kutsuneet Sikeliaan, ja useimmat Sikelialaiset
sekä ulkopuolelta Sikeliaa osa Tyrseenolaisista erimielisyydestä
Syrakuusalaisten kanssa, sekä palkkasotureina Japygilaiset. Mainitut
kansakunnat taistelivat Ateenalaisten puolella.
Syrakuusalaisia auttoivat heidän naapurinsa Kamariinalaiset ja
lähinnä heitä asuvat Geloolaiset sekä toisella puolella puolueettomia
Akragantilaisia asuvat Selinuntilaiset. Nämät asuvat Sikelian
Libyanpuolisessa osassa, mutta Himerailaiset tulivat Tyrseenisen
meren puolisesta Sikeliasta, jossa he ovatkin ainoat Helleenit. He
olivat ainoat sieltä saapuneet Syrakuusalaisten avustajat. Sikelian
Syrakuusalaisia avustavat Helleeniläiset olivat mainitut kaikki
Doorilaisia ja itsenäisiä, mutta barbareista ainoastaan ne, jotka
eivät olleet luopuneet Ateenalaisten luo. Ulkopuolelta Sikeliaa
antoivat Lakedaimonilaiset kyllä Spartalaisen päällikön, mutta muu
sotaväkensä oli Neodamoodeja ja Heilooteja; Korintolaiset olivat
ainoat, jotka saapuivat laivoilla ja jalkaväellä, ja sukulaisuuden
takia tulivat Leykadialaiset ja Amprakialaiset. Korintolaiset
pestasivat Arkadiasta ja lähettivät Sikeliaan väkeä, mutta
Sikyoonilaiset seurasivat pakosta ja ulkopuolelta Peloponneesosta
Boiootialaiset. Näiden ulkoa tulleiden lisäksi varustivat Sikeliootat
itse suuremman joukon kaikin puolin hyvässä kunnossa, he kun
asuivatkin suurissa kaupungeissa, sillä sieltä koottiin suunnaton
määrä raskasaseisia, laivoja, hevosia ja muuta väkeä. Verraten taas
kaikkiin muihin voi syystä väittää, että Syrakuusalaiset hankkivat
enimmän sotaväkeä sekä sentähden, että heidän kaupunkinsa oli suuri,
että myöskin sentähden, että se oli suurimmassa vaarassa.
Näin suuret apujoukot olivat kumpaisellekin puolin kokoontuneet ja
silloin jo saapuneet, eikä niitä sitten enää tullutkaan muita.
Koska Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa syystä arvelivat
taistelun olleen heille loistavan, niin he voitetun laivatappelun
johdosta alkoivat tuumia, että vangitsisivat koko Ateenalaisten
suuren sotajoukon, jotta nämät eivät kumpaiseltakaan puolelta,
eivät mereltä eivätkä maalta, pääsisi pakenemaan heidän käsistään.
He ryhtyivät siinä aikeessa viipymättä suuren sataman sulkemiseen,
jonka suu on noin kahdeksaa stadionia leveä, asettaen viistoon
sen eteen ankkuriin sotalaivoja, kuormalaivoja ja veneitä, sekä
varustautuivat muutenkin, jos Ateenalaiset vielä uskaltaisivat ryhtyä
laivatappeluun. Heillä oli siis suuret tuumat mielessä.
Ateenalaisista näkyi olevan välttämätöntä neuvotella, kun näkivät
sulkemisen ja kun huomasivat vihollisten muut aikeet. Päälliköt ja
triarkit kokoontuivat siis neuvottelemaan vallitsevasta yleisestä
pulasta, koskei heillä ollut ruokaa, sillä he olivat kohta tapahtuvan
poistumisen takia kieltäneet Katanalaisia tuomasta elintarpeita,
eikä vastakaan tulisi ruokaa olemaan, elleivät he laivatappelussa
pääsisi voitolle. He päättivät sentähden jättää ylempänä sijaitsevat
linnotukset, mutta laivojen läheisyydessä linnotuksella ympäröidä
mahdollisen pienimmän alan, johon mahtuisivat heidän tarvekalunsa ja
sairaansa, vartioida tätä hyvin ja muulla jalkaväellään miehittää
kaikki laivansa, sekä kunnossa olevat että vialliset, vieden kaikki
sotamiehet laivoihin, sekä jos laivataistelussa pääsisivät voitolle,
lähteä Katanaan. Mutta jos joutuisivat tappiolle, päätettiin polttaa
laivat, peräytyä maitse ja mitä pikemmin taistelukunnossa koettaa
päästä johonkin ystävälliseen barbarilaiseen tahi Helleeniläiseen
paikkaan. He tekivätkin, kuten olivat päättäneet. He veivät
ylälinnotuksista vartioväen alas ja miehittivät tällä kaikki
laivat, pakottaen astumaan laivoihin jokaisen, joka vain ikänsä
puolesta näkyi siihen kelpaavan. He miehittivät yhteensä noin 110
laivaa. He veivät laivoihin keihäänheittäjiä ja nuolenampujia sekä
Akarnaanialaisia että muutakin muukalaista sukuperää, ja hankkivat
muutakin, mitä vaan oli mahdollista näin suuressa hädässä ja
tämänkaltaisessa aikeessa.
Kun kaikki olivat valmistumaisillaan, ja koska Niikias näki
soturien olevan masennetuin mielin siitä, että he olivat kärsineet
odottamattoman suuren tappion laivataistelussa, kuten myöskin
ravinnon puutteen takia pyrkivän taisteluun, niin kutsui hän kaikki
kokoon ja koetti ennen taisteluun ryhtymistä rohkaista heitä puhuen
seuraavaan tapaan:
"Ateenalaiset sotamiehet ja te liittolaisemme! Syntyvä tappelu
on meille kaikille samassa määrässä yhteinen. Siitä on riippuva
jokaiselle pelastus ja isänmaa yhtä paljon meille kuin
vihollisillekin, sillä jos me pääsemme voitolle, on meillä tilaisuus
nähdä kotikaupunkimme. Ei saa antautua epätoivoon eikä joutua
samaan tilaan, kuin nuo kokemattomat ihmiset, jotka, jouduttuansa
tappiolle ensimmäisissä taisteluissa, ainaiseksi ovat pelon alaisina,
aina luulevat olevansa onnettomuuden alaisina. Vaan muistakaa te
täällä läsnäolevat Ateenalaiset, joilla on kokemusta niin monesta
sodasta, ja te kaikki liittolaisemme, jotka meidän rinnallamme aina
olette sotineet, miten sodan vaiheet ovat odottamattomat, ja eläkää
toivossa, että onni on oleva meille suosiollinen, ja varustautukaa
taistelemaan teidän omaistenne muodostaman näin lukuisan sotajoukon
arvon mukaisesti, jonka täällä näette."
"Mitä hyödyllistä vaan olemme voineet keksiä estääksemme sataman
sulkemisesta johtuvaa laivojen tungosta, kuten myöskin vihollisten
varustuksia vastaan laivojen kansilta, joilla he meitä viimein
vahingoittivat, kaiken tämän olemme me, neuvoteltuamme perämiesten
kanssa, nykytarvetta varten panneet toimeen. Sillä suuri joukko
nuolenampujia ja keihäänheittäjiä on otettava laivoihin ja joukko
niitä, joita emme ennen ole käyttäneet tappelussa merellä, koska he
lisäämällä laivojen painoa olisivat olleet esteeksi liikunnoille,
on meille nyt oleva hyödyksi, kun meidän on pakko laivoilta
taistella kuten maalla. Me olemme keksineet vastustuskeinoja
laivoillemme, ja heidän tukevia keulojansa vastaan, joilla he meitä
enin vahingoittivat, olemme me hankkineet rautaiset kouran-koukut,
jotka tulevat estämään hyökkäävää laivaa palaamasta takaisin, jos
vaan miehet tekevät tehtävänsä. Sillä me olemme joutuneet siihen
tilaan, että meidän on laivoilla taisteltava maatappelu, ja näyttää
hyödyllisemmältä, etteivät omat laivamme voi vetäytyä takaisin, kuten
myöskin ettemme salli heidän laivainsa tehdä niin, varsinkin kun
maa on vihollinen paitsi sitä pientä aluetta, joka on jalkaväkemme
hallussa."
"Kiihoittakoon tämä aate teitä taistelemaan mitä voimakkaimmin,
sallimatta syöstä itseänne maihin, älkääkä, laivan törmättyä laivaa
vastaan, ennen päästäkö hyökkääjää, ennenkuin olette työntäneet
kaikki raskasaseiset viholliselta kannelta. Ja tähän minä kehoitan
yhtähyvin raskasaseisia kuin myöskin merimiehiäkin, koska tappelu
on tapahtuva suurimmaksi osaksi laivan kannelta, jota paitsi me
vielä tähän saakka enimmiten olemme päässeet voitolle maatappelussa.
Meriväelle minä erittäin painan mieleen, ettei sillä enää ole syytä
olla peloissaan tapahtuneiden onnettomuuksien johdosta, koska
heillä nyt on paremmat varustuskeinot kansilla ja useampia laivoja.
Teitä, jotka ette ole Ateenalaisia, vaan joita niin kutsutaan,
koska käyttämällä meidän murrettamme ja noudattamalla meidän
tapojamme olette kunnioitetut kautta koko Hellaan, ja joilla meidän
herruudestamme ei ole vähemmän hyötyä kuin itsellämmekään, vaan vielä
suurempi etu osallisuudesta siihen, koska teitä meidän alamaisina
peljätään eikä tohdita loukata, teitä kehotan miettimään, miten
arvokkaasti voisitte säilyttää tätä etua. Koska siis olette ainoat
vapaaehtoisesti osalliset valtaamme, ei teidän sovi sitä pettää, kun
se nyt on vaarassa, vaan, halveksien Korintolaisia, joita niin usein
olette voittaneet, ja Sikeliootteja, joista ei yksikään yrittänyt
nousta meitä vastaan, laivastomme vielä kukoistaessa, torjukaa heidät
takaisin ja osoittakaa, että heikkoudessakin ja onnettomuuksissa
teidän sotataitonne on suurempiarvoinen heidän onnen suomaa
väkevyyttänsä."
"Mutta teitä Ateenalaisia muistutan minä vielä kerran, etteivät
teidän laivasäiliöihin jättämänne laivat ole näitten vertaisia,
ja etteivät sinne jääneet raskasaseiset ole täydessä miehuuden
voimassa, vaan että, jos teille sattuisi tappio, tulevat täkäläiset
viholliset heti purjehtimaan heidän kimppuunsa, ja että meidän
sikäläiset kansalaisemme tulevat olemaan kelvottomia puolustautumaan
sekä sikäläisiä että täältä hyökkääviä vihollisia vastaan. Siinä
tapauksessa joudutte te täkäläiset Syrakuusalaisten valtaan ja
te itse kyllin tiedätte, millä tuumalla olette hyökänneet heitä
vastaan, kotimaassa asuvat taas Lakedaimonilaisten alamaisiksi. Kun
te siis tämän ainoan taistelun kautta ratkaisette näitten molempien
kohtalon, niin jännittäkää, jos jolloinkin, voimanne, ja painakaa
mieleenne kaikki kuin yksi mies, että te, astuessanne laivoihin,
olette Ateenalaisten koko jalkaväki ja laivat meidän vielä pystyssä
oleva kaupunkimme, sekä Ateenan mainehikas nimi, jonka edestä se,
joka on toista etevämpi taidossa tahi miehuudessa, ei milloinkaan
kohtaa toista tilaisuutta osottaakseen sitä, sekä tuottaakseen hyötyä
itselleen ja pelastusta kaikille."
Kehotettuansa sotilaitaan täten, käski Niikias heidän heti astua
laivoihin. Gylippokselle ja Syrakuusalaisille kävi selville,
kun he näkivät valmistukset, että Ateenalaiset aikoivat ryhtyä
laivataisteluun, jonka ohessa heille oli ilmotettu rautaisen kouran
heittämisestä. He varustautuivat sentähden sekä muissa suhteissa
että tätäkin varten. He peittivät keulat ja suuren osan laivasta
nahalla, jotta heitetty rautakoura luiskahtaisi, kun ei löytynyt
tartuntapaikkaa. Kun kaikki oli valmiina, rohkaisivat päälliköt
sotureita, ja Gylippos puhui seuraavasti:
"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat
olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä
loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette
niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy,
jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa.
Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin
Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta
ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman
vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette
laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla
he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä
pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä,
missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa
tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään
ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo
joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän
asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."
"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina
kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme
on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme
väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän
tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän
varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me
kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska
vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan
paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja
niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja
heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava
heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla,
häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule
auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei
ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri
joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin
on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa
nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme
ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on
pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa,
vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan
pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois,
jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse
vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan
tilaan."
"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo
ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni
jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä
oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan
kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset,
mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja
vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet
maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat
he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman
ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi
kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he
vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät
voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille,
rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle
sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme
kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta
tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."
Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet
soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat
Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia,
ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo
olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa
käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei
hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit
uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja
heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään
himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan
ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän
lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta
siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin
ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee
hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät
kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle
ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä
suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja
Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät
heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen
murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan
aukon läpi.
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat
purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin
taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri
koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten
kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat
laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos
ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset,
Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat
ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut
laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja
liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei
käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli
sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat
suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet
suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat,
etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista
takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä
etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui
yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä
pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut
tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten
rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset
laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa.
Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä,
nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat
soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin,
että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi
useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten
täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa
saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen
törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki
mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin
puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja
keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten
rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan;
Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta
estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti
lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta,
jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat
tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he
sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana,
kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas,
pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti
kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.
Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla
seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan
asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata,
hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan,
kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo
tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden
suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat
taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla.
Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta
paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla,
rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät
riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion,
vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän
mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät
taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan,
olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa
pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä
Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon,
yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja
valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa
sotajoukossa voi kuulla.
Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän
liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla
hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla
huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki
merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin,
mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää
yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat
huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille
apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä,
mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin
suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet
kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat
saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat
miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää
toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri
paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja
liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja
laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta
Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden
takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat
heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti
Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos
mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta,
koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin
vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa,
vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän
tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä
eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan
tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle.
Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.
Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena,
jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa
johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän
vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta
yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien
Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan
tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen
tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että
olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset
iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin
kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit,
ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat
nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin
heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä
ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma
näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut
taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon.
Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa
ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun
alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät
ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen
muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat
Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät
heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois,
koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi
ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja
kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.
Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät
sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet
liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit
voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki
muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja
ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset
ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita
myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien
ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista
sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät
Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten
Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he
kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.
Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi
varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun
tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään,
kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien
toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet
vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia,
jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki
hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli
pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja
heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin
kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen
ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen;
ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat
he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa
vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja
kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat
lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia,
niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen
epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta
maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi
kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja
halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta
kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän,
kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä
kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten
tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden
puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri
joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan
kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus
enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden
osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut
lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta
alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä
suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä
sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta
jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään
samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen
kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana,
jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin
laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin
heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.
Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen,
niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin
paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen
äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:
"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo
säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista,
kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien
onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin,
vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi,
näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan
puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole
viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja
kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja
olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta.
Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä
onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin
olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja
joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin
olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet
toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät
jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä
jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet
surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten
ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä,
niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja
ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne
käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet.
Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä
kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa
ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät,
sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain
ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille
uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo
käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla
sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä
kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos
olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin
te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset
saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan.
Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä
laivat".
Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan
näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän
kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista
miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan
joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset
ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät
Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita
Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan,
ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat
heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät
heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät
he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he
aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte
he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa
taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten
myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan
eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset
saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion
Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli
jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea
eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja
keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä,
heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään.
Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin
leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän
saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä
niitä hakemaan.
Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat
aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään
yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen
miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät
linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät
jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata
vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä,
vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään
tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan
syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin,
arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän
pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset
osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he
olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston
väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko
sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä
pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän
kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä.
Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos
he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin
jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa
pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset
tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle
päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset
vetäytyivät heistä pois leiriinsä.
Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta,
ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli
haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää
mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa
tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota
Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa
Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan
sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin
kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä
liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista
on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan
yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui
häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin
koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta
väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen.
Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat
niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat
Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He
toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli
lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin
Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä
sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle
Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat
johtaneet.
Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat
Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että
hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei
ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat
Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan
aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka
kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli
joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten
kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät
heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon.
Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä
hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä
tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että
oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun
ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska
viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi,
että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti
jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa
voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen
hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan,
jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko
öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin.
Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä
taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon
joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän
edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa
väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he
myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät
voitettuina käsiinsä.
Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja
heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun
ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos
ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten
saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin
yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat
kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin
kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät
aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen
tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000
soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he
kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä
kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui
sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän
sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.
Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat
he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat
häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat
he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa
ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan
Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten
puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat
Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota
vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa
lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille
panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos
yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin,
vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään
illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken
muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta,
jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan
Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän
hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa,
paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja
yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.
Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta
Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten,
ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat
päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten
ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos
pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen
kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen
ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli,
ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä
pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa
päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen
keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas
virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja
kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka
suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat
toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja
surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin
juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.
Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun
toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän
matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias
vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen,
kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia
menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan
surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset
elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja
näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat
läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni.
Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset
heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka
eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen
johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo
oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa
lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat
kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina.
Näitten turvapaikaksi tuli Katana.
Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa
mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset
ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät
he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina
säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat
he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen
loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut
tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen
heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies
saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas
oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti
koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien
Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta
suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe
hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle.
Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että
hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen
kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän
mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että
hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun,
ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät
liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista
syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi
ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan
oli noudattanut hyveen vaatimuksia.
Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia
vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu
pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin
ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin
syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä
ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa
ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä
lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he
haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä,
ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä
ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan
kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään
kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan
heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina;
sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja
niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden
puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa
on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus
tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa
Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja
voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin
tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä,
menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä,
laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta
palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.