NELJÄS KIRJA.

Seuraavana kesänä viljan tehdessä tähkää, purjehti kymmenen

Syrakuusalaista ja yhtä monta Lokrilaista laivaa Messeeneeläisten

omasta pyynnöstä Messeeneeseen ja vallotti tämän kaupungin,

jonka jälestä Messeenee luopui Ateenalaisista. Näin toimivat

Syrakuusalaiset varsinkin sentähden, että arvelivat paikan sopivaksi

maihinastumiseen Sikeliaan, ja koska pelkäsivät, että Ateenalaiset

joskus sieltä voisivat suuremmalla sotajoukolla ahdistaa heitä.

Lokrilaiset taas, koska tahtoivat sekä meritse että maitse ahdistaa

Reegionilaisia vihollisiansa. Lokrilaiset olivat koko sotavoimallaan

hyökänneet Reegionilaisten maahan, jotteivät nämät voisi tulla

Messeeneeläisille avuksi, johon heidän luonansa oleskelevat

Reegionilaiset pakolaiset koettivat heitä kiivaasti yllyttää.

Reegionissa vallitsi jo kauan aikaa kapina, jonkatähden he eivät

kyenneet torjumaan Lokrilaisia pois, jotka näin ollen sitä kovemmin

ahdistivat heitä. Hävitettyänsä näitä seutuja, poistui Lokrilaisten

jalkaväki, mutta laivat jäivät pitämään Messeeneetä silmällä, ja

toisia valmistettiin, joiden tuli purjehtia Reegioniin vihollisuuksia

jatkamaan.

Samaan aikaan kevättä ennen viljan hedelmöimistä hyökkäsivät

Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan Lakedaimonilaisen

kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiksen johdolla ja hävittivät sen

aluetta leiriydyttyänsä. Kuten oli päätetty, lähettivät Ateenalaiset

nuo 40 laivaa Sikeliaan entisten päälliköiden Eyrymedoonin ja

Sofokleen johdolla: kolmas päällikkö, Pytodooros, oli jo ennen

heitä saapunut Sikeliaan. Heidän käskettiin purjehtiessaan saaren

ohitse pitää huolta kaupungissa oleskelevista Kerkyyralaisista,

joita vuoristossa olevat pakolaiset hätyyttivät. Sinne oli niinikään

purjehtinut 60 Peloponneesolaista laivaa avuksi vuoristolaisille,

ja koska kova nälänhätä vallitsi kaupungissa, arvelivat he

helposti saavansa sen haltuunsa. Deemosteneelle, joka palattuansa

Akarnaaniasta oleskeli yksityisenä henkilönä, sallittiin oikeus

käyttää näitä laivoja, jos hän tahtoisi purjehtia Peloponneesoksen

rannikoille.

Kun Ateenalaiset purjehtivat Lakoonikan vesillä, saivat he tiedon,

että Peloponneesolaiset laivat jo olivat saapuneet Kerkyyraan,

jonka tähden Eyrymedoon ja Sofoklees jouduttivat matkaansa sinne.

Mutta Deemostenees kehotti heitä ensin tulemaan Pylokseen, ja vasta

suoritettuansa toimensa siellä, jatkamaan matkaansa. Laivojen

päälliköt kyllä vastustivat tätä tuumaa, mutta juuri noussut myrsky

ajoi heidät Pylokseen. Deemostenees kehotti hetimiten ryhtymään tämän

paikan linnottamiseen, jonka takia hän olikin seurannut mukana.

Hän selitti, että siellä löytyi runsaasti puutavaraa ja kiviä,

ja että se jo luonnoltaan oli luja paikka ja suurimmaksi osaksi

autio. Se sijaitsee noin 1,400 stadionin päässä Spartasta entisessä

Messeenialaisessa maassa, jota Lakedaimonilaiset kutsuivat Koryfasion

nimellä. Laivojen päälliköt väittivät kyllä löytyvän runsaasti

autioita niemikallioita Peloponneesoksessa, jos hän haluaisi hankkia

valtiolle menoja. Mutta Deemosteneen mielestä oli tämä senkin

puolesta muita sopivampi, että lähellä oli satama, ja koska hän

tiesi, että hänen vanhat tuttavansa Messeenialaiset puhuivat samaa

murretta kuin Lakedaimonilaiset, jonka kautta he suuresti voisivat

vahingoittaa näitä ja tarkoin vartioida tätä paikkaa.

Kun hän ei voinut taivuttaa päälliköitä eikä ilmoitettuansa

ehdotuksensa taksiarkoille sotilaitakaan, luopui hän tuumistaan,

kunnes vastatuulen takia itse soturit, kyllästyneinä työttömyyteen,

halusivat linnoittaa paikkaa. He tekivät innolla työtä, ja kun ei

heillä ollut rautaisia kivenhakkuuaseita, kantelivat he sopivia

kiviä ja asettivat ne miten milloinkin sopi. Ja savea tarvittaessa

kantoivat he vasujen puutteessa sitä selässään kyyristyen, jotta

se pysyisi koossa, ja yhdistäen kädet takaa, jottei savi soluisi

maahan. He koettivat kaikin tavoin ennättää linnoittaa helpommin

ahdistettavia paikkoja, ennenkuin Lakedaimonilaiset ehtisivät rientää

apuun. Suurin osa tästä paikasta oli itsessään luja, joten sitä ei

tarvinnut linnoittaa.

Kun Lakedaimonilaiset, jotka juuri viettivät jotakin juhlaa, saivat

tiedon tästä, niin he eivät siitä paljoa välittäneet, arvellen,

että heti kun he vaan lähtisivät liikkeelle, Ateenalaiset joko

vetäytyisivät pois, tahi että ainakin olisi helppo tähän pakottaa,

katsoen siihen, että Lakedaimonilaisten sotajoukko vielä oli

Attikassa. Ateenalaiset jättivät, linnoitettuansa mannermaan kuudessa

päivässä, Deemosteneen sinne viidellä laivalla vartioimaan ja

kiiruhtivat useimmilla laivoilla Kerkyyraan ja Sikeliaan.

Kun Attikassa olevat Peloponneesolaiset kuulivat Pyloksen

vallottamisesta, palasivat he kiiruumman kautta kotia, koska

Lakedaimonilaiset ja heidän kuninkaansa Agis arvelivat Pyloksen

tapahtumien olevan heille vallan tärkeitä. Koska he olivat tehneet

hyökkäyksensä aikaisin keväällä, kun vilja vielä oli viheriä, puuttui

sotureilta ruokaa, ja koska vuoden aikaan katsoen kova kylmä rasitti

sotajoukkoa, niin he monesta syystä kiiruhtivat kotia, joten tämä oli

lyhytaikaisin hyökkäys; sillä he eivät viipyneet Attikassa kuin 15

päivää.

Tähän aikaan kokosi Ateenalaisten päällikkö Simoonidees vähäisen

joukon Ateenalaista vartioväkeä ja suuren paljouden sikäläisiä

liittolaisia, joiden johtajana hän kavaluuden avulla vallotti

Mendaialaisten Trakiassa löytyvän siirtokunnan Eejonin, joka kuului

Ateenalaisten vihollisiin. Mutta kun Kalkidilaiset ja Bottialaiset

kiiruhtivat apuun, ajoivat he hänen sieltä ulos, jolloin suuri joukko

hänen sotureistaan sai surmansa.

Peloponneesolaisten palattua Attikasta, valmistautuivat Spartiatit

itse sekä läheisimmät Perioikit hetimiten avustamaan Pylosta. Muut

Lakedaimonilaiset sitävastoin saapuivat myöhemmin, koska he juuri

olivat palanneet toiselta sotaretkeltä. Sana lähetettiin myöskin

pitkin Peloponneesosta, että mitä pikemmin oli riennettävä Pyloksen

avuksi, niinkuin myöskin Kerkyyran edustalla oleskeleville laivoille.

Lakedaimonilaisten onnistuikin Sakyntoksessa vartioitsevien

Ateenalaisten huomaamatta päästä Pylokseen, hinattuansa laivat

yli Leukaskannaksen, jonne myöskin jalkaväki saapui. Ennenkuin

Lakedaimonilaiset laivat olivat saapuneet perille, ehti Deemostenees

lähettää kaksi laivaa Eyrymedoonille ja Sakyntoksessa olevien

Ateenalaisten luo pyytämään, että kiiruhtaisivat Pylokseen, koska se

oli vaarassa, ja laivat lähtivätkin Deemosteneen määräyksen mukaan.

Lakedaimonilaiset taas valmistautuivat ahdistamaan linnoitusta sekä

maitse että meritse, arvellen helposti voivansa vallottaa sen,

koska se oli kiiruudessa rakennettu ja harvalukuisen sotajoukon

puolustama. Koska Ateenalaiset Sakyntoksesta olivat kiiruhtaneet

apuun, tuumivat Lakedaimonilaiset, jos he eivät ennen näitten

tuloa ehtisi saamaan linnoitusta haltuunsa, sulkea satamien suut,

jotteivät Ateenalaiset voisi ankkuroida laivojaan. Sillä Sfakteerian

saari, joka hyvin läheltä ulottuu pitkin satamaa, suojelee sitä

tuulilta ja tekee sen suut vallan ahtaiksi, niin että ainoastaan

kaksi laivaa vieritysten voi purjehtia Ateenalaisten linnoitukseen

ja Pylokseen käännetyn suun kautta, ja toisen suun kautta kahdeksan

tahi yhdeksän mannermaan toiselta puolelta. Asumattomuuden takia

oli tämä saari kokonaan metsää kasvava ja tietön sekä suuruudeltaan

noin 15 stadiota pitkä. Lakedaimonilaiset aikoivat sulkea salmen

suut laivoilla, keula ulospäin käännettynä. Koska he pelkäsivät,

että heitä vastaan voitaisiin hyökätä tältä saarelta, kuljettivat he

sinne raskasaseisia, asettaen toisia pitkin mannermaan rannikkoa.

Täten arvelivat he voivansa saada saaren puolustustilaan Ateenalaisia

vastaan ja mannermaan heiltä suljetuksi. Sillä koska Pyloksen rannat

ulkopuolella salmen suuta merelle päin olivat satamia vailla,

niin eivät Ateenalaiset täten löytäisi ankkuripaikkoja, joista

rientäisivät omaistensa avuksi, vaan Peloponneesolaiset arvelivat

taistelutta ja vaaratta voivansa vallottaa Pyloksen varsinkin kun se

oli jätetty vähille varoille. Tultuansa tähän päätökseen, kuljettivat

he saarelle arvan mukaan kaikista lokoista otettuja raskasaseisia.

Vuoroin saapuivat he sinne toinen toisensa perästä; viimeiset, jotka

sinne jäivätkin, olivat luvultaan 420, lukuun ottamatta heidän

palvelukseensa kuuluvia Heilootteja. Heitä johti Molobroksen poika

Epitadas.

Kun Deemostenees huomasi Lakedaimonilaisten aikovan hyökätä sekä

laivoilla että jalkaväellä, varustautui hänkin puolustukseen.

Hän veti ne kolmisoutu-laivat, jotka olivat annetut hänen

käytettäväksensä, linnoituksen alapuolelle etuvarustukseksi.

Laivamiehet varusti hän kelvottomilla enimmiten pajusta tehdyillä

kilvillä, sillä näillä autioilla seuduilla oli mahdoton hankkia

aseita. Mainitutkin aseet olivat he ottaneet Messeenialaisesta

kolmikymmen-airoisesta nopeakulkuisesta rosvolaivasta, joka sattui

kulkemaan näillä vesillä. Tämän Messeenialais-laivan miehistä oli

noin 40 raskasaseisia, joita Deemostenees liitti muihin sotureihinsa.

Suurimman osan näistä miehistä asetti hän mitkä aseellisina mitkä

aseettomina, lujimmasti linnoitetuille ja vaarattomille paikoille

mannermaan puolelle, käskien jalkaväen torjua pois viholliset, jos

he tekisivät hyökkäyksen. Itse valitsi Deemostenees joukosta 60

raskasaseista ja vähäisen joukon jousimiehiä, joiden seuraamana hän

lähti ulkopuolelle muuria merelle päin, arvellen vihollisten täällä

yrittävän astua maihin. Tämä merenpuolinen paikka oli kyllä karu ja

kivikkoinen; mutta koska se oli heikosti linnoitettu, arveli hän

vihollisten vetäytyvän sinne. Ateenalaiset eivät olleet linnoittaneet

tätä puolta lujasti, koskeivät luulleet milloinkaan joutuvansa

tappiolle merellä. Mutta koska hän myöskin ymmärsi, että viholliset

voisivat sen väkirynnäköllä vallottaa, niin hän asetti raskasaseiset

sinne, voidakseen torjua heidän hyökkäystään. Tässä tilaisuudessa

puhui hän sotureilleen seuraavasti:

"Te toverini tässä vaarassa, älköön kukaan teistä tässä pulassa

vitkastelko, arvellen voivansa määritellä kaikkia meitä ympäröiviä

vaikeuksia, vaan rynnätkää kaikki yksimielisesti vitkastelematta

vihollisia vastaan, luottaen siihen, että kyllä pelastumme tästäkin

vaarasta. Sillä kun asiat kerran ovat joutuneet niin kireälle, kuin

meidän nyt, niin on vaikeata laskea sattuman vaiheita, ja semmoinen

asema vaatii mitä nopeinta uskaliaisuutta. Minun mielestäni ovat

edut meidän puolellamme suurimmat, jos me vaan pysymme asemassamme,

emmekä peläten heidän paljouttansa hylkää niitä etuja, jotka ovat

meille tarjona. Se seikka, että maihin pääseminen tällä paikalla on

vaikea, tulee olemaan meille suureksi eduksi, jos me järkähtämättä

pysymme tässä, mutta vaikka kohtakin turvattu, niin on tämä paikka

kuitenkin helposti vallotettava, jos meidän luovuttuamme siitä, ei

kukaan ole vihollisia siitä estämässä. Ja jota vaikeampi heidän on

päästä takaisin laivoihinsa, sitä vaarallisempia vihollisia tulevat

he meille olemaan, jos me heitä silloin ahdistamme. Sillä niin

kauan, kuin he ovat laivoissa, on meidän helppo puolustautua heitä

vastaan; vaan jos he pääsevät maihin, ovat edut yhtäläiset. Heidän

paljouttansa taasen meidän ei tarvitse kovin pelätä, sillä valkamien

puutteesta täytyy vihollisten, vaikka kohtakin lukuisina, taistella

vähillä voimilla. Mutta täällä ei ole kysymys taistelusta maalla,

jossa edut ovat yhtäläiset, vaan he ovat laivoissaan, ja merellä ovat

onnen sattumat arvaamattomat. Minä siis pidän heidän voitettavansa

vastukset meidän vähälukuisuutemme vastapainona. Ja koska

Ateenalaisina kokemuksesta tiedämme, kuinka vaikea on astua maihin

toisten siitä estäessä, jotka järkähtämättöminä pysyvät paikallaan

pelkäämättä meren kuohinaa ja laivojen mahtavaa hyökkäystä, niin

kehotan minä teitä nytkin järkähtämättöminä torjumaan viholliset jo

rantakallioilta ja siten pelastamaan sekä itsenne että suojaanne

uskotun paikan".

Tästä Deemosteneen puheesta rohkaistuivat Ateenalaiset ja astuivat

alas rannalle, jossa he järjestyivät sota-asentoon. Lakedaimonilaiset

lähtivät liikkeelle ja hyökkäsivät linnoitusta vastaan sekä

maajoukollaan että Spartalaisen laivapäällikön Krateesikleen pojan

Trasymeelidaksen johtamalla 43 laivallansa. Laivasto hyökkäsi juuri

Deemosteneen arvaamalle paikalle. Ateenalaiset torjuivat sekä

maalta että mereltä tehdyn hyökkäyksen. Koska viholliset eivät

useammalla laivalla voineet päästä rantaan, jakaantuivat he ja

tekivät hyökkäyksiä vuorottain harvoilla laivoilla, osottaen suurta

urhoollisuutta ja kehoittaen toisiaan kovilla huudoilla, jotta he

voisivat tunkea läpi puolustajien rivien ja vallottaa linnoitusta.

Kaikista rohkein oli Brasidas. Jos hän vaan näki jonkun triarkin tahi

perämiehen pääsemättä rantaan säästävän laivaansa rikkoutumasta,

epäröiden missä hänestä olisi mahdollisinta päästä maihin, niin

huusi hän, ettei ollut sopivaa säästämällä muutamia lautoja sallia

vihollisten rakentaa linnoitusta heidän maahansa, vaan että oli

tunkeuminen maihin, jos kohtakin omat laivansa joutuivat perikatoon.

Myöskin liittolaisia kehoitti hän, suuria etuja nauttivina, tässä

tilaisuudessa uhraamaan laivansa Lakedaimonilaisten hyväksi, ja

sortuvilla laivoillaan kaikin tavoin koettamaan päästä rannalle ja

siten saattamaan valtaansa sekä miehet että paikan.

Täten kehoittaen muita ja pakoittaen oman laivansa perämiehen

laskemaan rantaan, astui hän laivaportaille; mutta kun hän täältä

koetti astua maihin, torjuivat hänen Ateenalaiset takaisin, jollon

hän vaarallisesti haavotettuna pyörtyi laivan keulaan ja hänen

kilpensä vyörähti mereen. Kun tämä sittemmin ajautui maihin,

korjasivat sen Ateenalaiset ja asettivat sen siihen voitonmerkkiin,

jonka he pystyttivät tämän hyökkäyksen johdosta. Muutkin kyllä

ponnistivat voimiansa, mutta eivät voineet päästä maihin sekä

karun maan takia että Ateenalaisten järkähtämättömästä pysymisestä

paikallaan. Siten oli siis onni muuttunut, että Ateenalaiset maalla,

ja vieläpä Lakooniassa, torjuivat päältään heitä vastaan purjehtivat

Lakedaimonilaiset, ja että Lakedaimonilaiset laivoillaan koettivat

nousta maihin omalla alueellaan Ateenalaisia vastaan. Siihen aikaan

oli nimittäin heidän suurin kunniansa käydä etevimmistä maasotilaista

ja Ateenalaisten käydä etevimmistä ja rohkeimmista meritaistelijoista.

Tehtyänsä hyökkäyksiä sen päivän ja osan seuraavaa päivää, luopuivat

Lakedaimonilaiset yrityksestä. Kolmantena päivänä lähettivät he

muutamia laivoja Asinaan hakemaan rakennuspuita piirityskoneita

varten, koska toivoivat saavansa valtaansa satamaan päin olevan osan

linnoituksesta, vaikkakin se oli korkea, siellä kun löytyi mukavia

valkamia. Tällä välin saapui Sakyntoksesta Ateenalaisten 50 laivaa.

Näitä avustivat muutamat Naupaktoksesta saapuneet vartiolaivat ja

neljä Kiolaista laivaa. Kun nämät näkivät mannermaan ja saaren

täynnänsä raskasaseisia ja laivojen pysyvän satamassa purjehtimatta

ulos, eivätkä tietäneet, missä heittää ankkuria, purjehtivat he

läheiseen autioon Prooteen saareen ja viettivät yönsä siellä.

Seuraavana päivänä purjehtivat he ulapalle ja varustautuivat

meritappeluun, jos viholliset haluaisivat purjehtia heitä vastaan

aavalle vedelle, muuten hyökkäisivät he itse vihollisten kimppuun.

Mutta viholliset eivät purjehtineet heitä vastaan, eivätkä liioin,

kuten olivat aikoneet, sulkeneet salmen suita, vaan pysyivät

liikkumatta maalla ja valmistautuivat, laittaen laivansa kuntoon,

meritappelua varten, jos vastustajat koettasivat purjehtia satamaan,

jossa kyllä oli tilaa taistelua varten.

Huomattuansa tämän, hyökkäsivät Ateenalaiset salmen kumpasestakin

suusta heitä vastaan ja ajoivat pakosalle useimmat ulapalla heitä

vastaan purjehtivat laivat. Tässä takaa-ajossa lävistivät he

ahtaalla vedellä monta laivaa ja vallottivat viisi, joista yhden

miehistöineen. He koettivat saavuttaa niitä, jotka olivat paenneet

rantaan. Osa laivoista sortui, ennenkuin olivat ehtineet täysin

miehitettyinä päästä rannasta. Toiset taas, joista miehistö oli

paennut, sitoivat Ateenalaiset laivoihinsa ja hinasivat mukaansa.

Nähdessään tämän, joutuivat Lakedaimonilaiset epätoivoon, koska

heitä sen kautta kohtasi suuri onnettomuus, kun heidän saarella

olevat miehensä tykkönään suljettiin muista. Kiiruhtaen apuun,

astuivat he aseineen mereen, tarttuivat laivoihin ja koettivat

vetää ne puoleensa. Jokainen arveli asiain olevan pilalla, ellei

hän itse ottanut osaa työhön. Tästä syntyi laivojen ympärillä

sekasorto, ja kumpasetkin muuttivat taistelutapaa: sillä

Lakedaimonilaiset innossaan ja hämmästyksissään ikäänkuin taistelivat

meritaistelua maalta, jotavastoin Ateenalaiset, ollen voitolla,

ja koettaen saavuttaa mitä suurinta etua, laivoistaan taistelivat

maatappelua. Saatettuansa toisilleen suuria vaurioita, jolloin

suuri joukko sotureita haavoittui, erosivat taistelijat toisistaan.

Lakedaimonilaiset pelastivat tyhjät laivansa paitsi tappelun alussa

vihollisen vallottamia. Kun kumpasetkin olivat vetäytyneet leiriinsä,

pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, luovuttivat kaatuneet ja

korjasivat laivanhylyt. He purjehtivat heti saaren ympäri, ja

vartioivat sitä sinne suljetuiden miesten takia. Peloponneesolaiset

mannermaalla ja heille kaikkialta saapuneet apujoukot pysyivät

asennossaan Pyloksessa.

Kun Spartaan saapui tieto tapahtumista Pyloksen edustalla, päättivät

Lakedaimonilaiset, että vallanpitäjät, kuten suuren onnettomuuden

tapahduttua, lähtisivät leiriin omin silmin tarkastamaan asian

laitaa ja päättääksensä, mitä olisi tehtävä. Kun nämät huomasivat

mahdottomaksi auttaa miehiä eivätkä tahtoneet, että he nälän tahi

vihollisten paljouden pakottamina antautuisivat, päättivät he

Pyloksen seikoista tehdä aselevon Ateenalaisten päälliköiden kanssa,

jos nämät siihen suostuisivat, ja toimittaa lähettiläitä Ateenaan

rauhansopimuksesta sekä koettaa mitä pikemmin saada soturinsa

takaisin.

Ateenalaisten päälliköiden suostuttua ehdotukseen, tehtiin

seuraava sopimus: Lakedaimonilaisten tuli tuoda Pylokseen ja

jättää Ateenalaisille ne laivat, joilla he olivat taistelleet

meritappelussa, ja kaikki Lakoonikassa olevat pitkät laivansa,

eivätkä saisi tehdä hyökkäyksiä Ateenalaisten linnoitusta vastaan,

enemmän maitse kuin meritsekään. Ateenalaiset puolestaan sallisivat

Lakedaimonilaisten mannermaalta tuoda saarella oleville miehilleen

joka miestä kohti kaksi Attikalaista koiniksia jauhoja, kaksi kotylaa

viiniä ja lihaa sekä palvelijoille puolet mainitusta määrästä. Kaikki

tämä oli tehtävä Ateenalaisten tieten, eikä mitään heiltä salaa.

Ateenalaiset kyllä vartioisivat saarta, mutta eivät astuisi maihin

sinne. Ateenalaiset eivät ahdistaisi Peloponneesolaisia maitse eikä

meritse. Jos kummaltakaan puolelta rikottaisiin vähintäkään näitä

sopimuksia, niin olivat ne puretut. Nämät sopimukset kestäisivät,

kunnes Lakedaimonilaisten lähettiläät palaisivat Ateenasta. Näitä

lähettiläitä kuljettaisivat Ateenalaiset kolmisoutulaivallaan sekä

Ateenaan että sieltä takaisin. Lähettiläiden palattua Ateenasta

olisivat nämät sopimukset lakanneet, ja Ateenalaisten tuli silloin

jättää takaisin laivat siinä tilassa, kuin olivat heidän saadessaan

ne haltuunsa. Näillä ehdoilla solmittiin sopimukset, ja laivat,

luvultaan noin 60, jätettiin Ateenalaisille. Lähettiläät lähtivät

matkalle ja saavuttuansa Ateenaan, puhuivat he seuraavaan tapaan:

"Lakedaimonilaiset ovat meidät lähettäneet teidän luoksenne,

Ateenalaiset miehet, keskustelemaan saareen suljetuista miehistämme,

mikä teille olisi edullisinta, ja samalla saamaan teitä suostumaan

ehtoihin, jotka nykyisessä onnettomuudessamme olisivat vähin

loukkaavia kunniaamme. Joskin me nyt puhumme hiukan pitemmältä, niin

emme me silti poikkee tavastamme: sillä me emme tuhlaa sanoja, missä

vähillä tullaan toimeen, mutta me puhumme pitemmältä, missä tahdomme

osottaa, mitä hetki vaatii. Älkää panko pahaksi sanojamme, luullen

meidän puhuvan, arvellen teidän käsittämättömyydestä tarvitsevanne

neuvojamme, vaan pitäkää sanojamme ainoasti kehoituksena teille

tekemään viisasta päätöstä, vaikka kohtakin sen itse ymmärrätte.

Sillä teillä on nyt tilaisuus kunniakkaasti lujittaa nykyistä

onneanne, koska saatte säilyttää, mitä vallassanne on, ja vieläpä

siihen lisätä kunnian ja maineen. Teidän ei tule toimia kuten ne

ihmiset, joille onni on jotakin harvinaista; sillä heitä kiihottaa

aina toivo saada yhä enemmän, koska heille onnensattuma on jotakin

tykkänään odottamatonta. Mutta ne, jotka ennen usein ovat kokeneet

onnen vaiheet, eivät liioin luota onnen kestäväisyyteen; ja siinä

suhteessa on meidän kaupungillamme ja teillä mitä suurin kokemus".

"Tämän te kyllä käsitätte, jos otatte huomioon, miten me, joilla on

ollut suurin arvo Helleenien kesken, nyt tulemme teidän luoksenne,

me, jotka itse ennen olemme voineet myöntyä siihen, mitä teiltä

pyytämään nyt olemme tulleet. Tähän pulaan me emme kuitenkaan ole

joutuneet valtamme heikontumisesta emmekä liiallisesta ylvästymisestä

lisätystä vallastamme, vaan koska olemme erehtyneet tuumissamme,

jossa tapauksessa kenelle tahansa voi käydä samoin. Sentähden ei

ole kohtuullista, että te kaupunkinne nykyisen voiman tähden tahi

saavutetuiden etujenne johdosta arvelette onnen aina pysyvän teille

suosiollisena. Viisaat miehet tietävät, että onni on vaihtelevainen,

ja he ovat sentähden maltillisia, jos onni heitä pettää. He

ymmärtävät, ettei voi edeltäkäsin määrätä, mikä heidän kohtalonsa

sodassa on oleva, vaan että onnen oikku määrää sodan vaiheet. Ja

koska he eivät koskaan luottamuksesta onneensa joudu röyhkeiksi, niin

heitä onnettomuuskaan ei tykkänään masenna, jonka tähden he myöskin

onnen suosimina mielellään suostuvat sovintoon. Teille, Ateenan

miehet, sopii nyt erinomaisesti toimia täten meitä kohtaan, jottei

teidän, jos ette nyt suostu pyyntöömme, joskus jouduttuanne itse

ahdinkoon, mikä ei ensinkään ole mahdotonta, sanottaisi saavuttaneen

nykyistä onneanne ainoasti sattuman kautta, kun teidän vallassanne on

jättää jälkimaailmalle nuhteeton maine voimastanne ja maltistanne".

"Lakedaimonilaiset kehottavat teitä sopimukseen ja lakkaamaan

sodasta. He tarjoavat teille rauhaa, liittoa ja hartainta ystävyyttä

ja yksimielisyyttä, pyytäen teiltä puolestaan saareen suljetut

miehensä. He katsovat etuisammaksi sekä meille että teille, ettei

jouduta siihen vaaraan, että vangit joko saavat tilaisuuden väkisten

paeta tahi että he kovin rasitettuina antautuvat teille. Sillä

me arvelemme, että kovimmat vihamielisyydet lienevät varmimmin

poistettavat siten, että voittaja ei kostonhimosta pakota vastustajia

kohtuuttomiin lupauksiin, vaan jos hän, vaikkakin voisi päinvastoin

menetellä, saavutettuansa voiton urhoollisuudellaan, vasten voitetun

toivoa tekee sopimuksen kohtuullisilla ehdoilla. Sillä voitettu

vihollinen, joka ei ole pakotettu tekemään vastarintaa äärimmäisiin,

vaan joka tunnustaa vastustajan jalomielisyyttä, on häveliäisyydestä

taipuvainen lupauksissaan; ihmiset ovat tähän menettelyyn

taipuvaisemmat katkerimpia vihollisiaan kohtaan, kuin niitä kohtaan,

joitten kanssa he vähäpätöisemmissä asioissa ovat erimielisiä.

Ihmisen luonnossa on taipumus mielellään suostumaan kohtuullisiin

ehtoihin, mutta heittäytyä äärimmäisiin vaaroihin, vastustaaksensa

röyhkeätä vihollista".

"Nyt jos koskaan sopii meille molemmille sovinto, ennenkuin joku

korjaamaton vahinko astuu väliimme, joka meissä välttämättömästi

herättää sekä yleistä että yksityistä vihaa teitä kohtaan, ja

joka teiltä riistää meidän nyt tarjoamamme edut. Kun taistelu

vielä on ratkaisematon, niin sopikaamme, kun teidän puolellanne on

kunnia ja tilaisuus saavuttaa meidän ystävyytemme, ja ennenkuin

meidän osaksemme on tullut häpeä kovan onnettomuuden johdosta

tämän vähäpätöisen onnettomuuden asemesta. Valitkaamme rauha

lopettamalla sodan ja lakkauttakaamme siten toisiltakin Helleeneiltä

onnettomuudet, joihin he pitävät teitä syypäänä. Nyt he taistelevat

tietämättänsä varmaan, kumpi meistä on alottanut sodan; mutta jos

tehdään rauha, joka etupäässä on teistä riippuva, niin tulevat he

olemaan siitä teille kiitollisia. Jos te siis käsitätte, että teillä

nyt on tilaisuus saada Lakedaimonilaiset uskollisiksi ystäviksenne

heidän omasta pyynnöstään myönnytyksillä eikä väkivallalla, niin

miettikää, mitä kaikkia etuja teille tästä voi koitua. Sillä jos te

ja me olemme yksimielisiä, niin muu Hellas kyllä, koska se on meitä

paljoa heikompi, tulee kunnioittamaan tätä ylivoimien päätöstä".

Täten puhuivat Lakedaimonilaiset, arvellen, että Ateenalaiset, jotka

ennen olivat halunneet rauhaa, jonka solmimisen Lakedaimonilaiset

silloin vastustamisellaan olivat estäneet, nyt mielellään

suostuisivat tarjoomukseen ja päästäisivät vangit vapaiksi. Mutta

nämät, jotka arvelivat voivansa tehdä rauhan, milloin vaan halusivat,

koska heillä oli vallassaan miehet saarella, esittivät yhä suurempia

vaatimuksia. Kiihkeimmin heidät tähän kehoitti Kleainetoksen

poika Kleoon, äärettömästi kansanvaltainen ja tähän aikaan kansan

erinomaisessa suosiossa oleva mies. Hän sai kansan vastaamaan,

että saareen suljetuiden Lakedaimonilaisten ensin tuli jättää

aseensa ja itsensä Ateenaan vietäviksi, ja että Lakedaimonilaisten

tämän tapahduttua tulisi luovuttaa Ateenalaisille Nisaia, Peegai,

Troitseena ja Akaia, joita he eivät olleet valloittaneet sodassa,

vaan saaneet Ateenalaisten suostumuksella, koska viimeksimainitut

siihen aikaan kärsimiensä onnettomuuksien takia suuresti

olivat rauhan tarpeessa. Näitä ehtoja suoritettuansa saisivat

Lakedaimonilaiset miehensä takaisin, ja rauha solmittaisiin niin

kauaksi aikaa, kuin molemmille näkyisi sopivaksi.

Tähän lähettiläät eivät vastanneet mitään, vaan kehottivat

Ateenalaisia valitsemaan neuvottelijoita, jotka, lausuttuansa

mielipiteensä ja kuultuansa heidän ajatuksensa näistä asioista,

tyyneesti sopisivat kyseessä olevista ehdotuksista, joista pääsisivät

yksimielisyyteen. Mutta tätä Kleoon vastusti suurella innolla,

sanoen jo ennen huomanneensa, ettei vihollisilla ollut mitään

hyvää mielessään, ja että tämä nyt selvästi kävi ilmi, koskeivät

he tahtoneet keskustella kansan edessä, vaan halusivat neuvotella

moniaitten miesten kanssa. Jos heillä oli jokin hyödyllinen

ehdotus tehtävänä, kehotti hän heitä ilmottamaan sen kansalle.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat, etteivät he, jos kohtakin

onnettomuutensa takia olivat suostuvaisia myönnytyksiin, voineet

puhua tästä kansankokouksessa joutumatta epäluulon alaisiksi

liittolaisten silmissä, kuten myöskin etteivät Ateenalaiset tyytyisi

kohtuullisiin ehtoihin, lähtivät he tyhjin toimin Ateenasta.

Lähettiläiden palattua, purettiin välittömästi Pyloksessa solmittu

aselepo, ja Lakedaimonilaiset vaativat, kuten oli sovittu, laivansa

takaisin. Mutta Ateenalaiset eivät luovuttaneet niitä, selittäen

syyksi sopimusta vastaan linnoitusta vastaan tehdyn hyökkäyksen ja

muita vähäpätöisiä seikkoja, sekä vedoten sopimuksien sanoihin, että

aselepo olisi rikottu, jos sopimusta hiukkasenkaan loukattaisiin.

Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät vastaan, sanoen laivojen

pidättämistä ilmi vääryydeksi ja varustautuivat poistuttuansa

sotakuntoon.

Nyt leimahti sota Pyloksen ympäristössä ilmituleen. Päivällä

purjehtivat Ateenalaiset kahdella vastakkain kulkevalla laivalla

saaren ympäri; yöllä sitä vastoin kulki koko heidän laivastonsa

sen ympäri, paitsi meren puolella, kun oli kova tuuli. Ateenasta

tuli heille lisää 20 laivaa, joten heillä siis oli 70 alusta.

Peloponneesolaiset leiriytyivät sillävälin mannermaalle, tehden

hyökkäyksiä linnoitusta vastaan ja väijyen tilaisuutta soturiensa

pelastamiseen.

Tähän aikaan liittivät Sikeliassa Syrakuusalaiset ja heidän

liittolaisensa koko täydellisesti miehitetyn laivastonsa Messeeneen

edustalla vartioiviin laivoihinsa, ja jatkoivat sotaa tästä

kaupungista lähtien. Kiihkeimpiä olivat Lokrilaiset vihasta

Reegionilaisia vastaan, ja hyökkäsivät koko sotavoimallaan

näitten maahan. He tahtoivat ryhtyä meritappeluun, koska näkivät

Ateenalaisilla olevan ainoasti vähälukuisen laivaston, mutta olivat

saaneet tietää, että Ateenalaiset nyt piirittivät saarta suurella

laivastolla, jolla he vastedes aikoivat hyökätä heidän kimppuunsa.

Jos he pääsisivät voitolle meritaistelussa, toivoivat he helposti

voivansa vallottaa Reegionin ahdistamalla sitä sekä mereltä että

maalta, joten varmistaisivat asemansa. Koska Italian ja Sikelian

äärimmäiset kaupungit, Reegion ja Messeenee, sijaitsevat vallan

lähellä toisiaan, niin Ateenalaiset eivät voisi purjehtia salmeen

eikä siis pitää sitä hallussaan. Tämän salmen muodostaa Reegionin

ja Messeeneen välinen vesi sillä paikalla, missä Sikelia on lähinnä

mannermaata, ja tämä on niin kutsuttu Karybdis, jonka ohitse Odysseun

sanotaan purjehtineen. Koska kahden suuren meren, Sikelian ja

Tyrseeniläisen, vedet voimakkaasti virtaavat tähän salmeen, pidetään

sitä kapeutensa takia syystä vallan vaarallisena.

Tässä salmessa täytyi Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa

vähän useammalla kuin 30:llä laivalla myöhään illalla läpipyrkivän

aluksen tähden ryhtyä tappeluun 16 Ateenalaista ja kahdeksaa

Reegionilaista laivaa vastaan. Ateenalaisten voittamina purjehtivat

he, menetettyänsä yhden laivan, kiiruumman kautta kukin omaan

leiriinsä, toiset Messeeneeseen, toiset Reegioniin, taistelun

kestettyä pimeään yöhön saakka. Tämän jälkeen lähtivät Lokrilaiset

Reegionilaisten alueelta, mutta Syrakuusalaisten ja heidän

liittolaistensa laivat kokoontuivat Messeeneen Pelooriin ja

ankkuroivat siellä, missä heidän maaväkensä oli. Sinne purjehtivat

Ateenalaiset ja Reegionilaiset, ja kun näkivät laivat tyhjinä,

hyökkäsivät he vallottamaan niitä, mutta viholliset ottivat heiltä

kaappaus-haan avulla aluksen, jonka miehistö kuitenkin uimalla

pääsi pakoon. Tämän jälkeen astuivat Syrakuusalaiset laivoihinsa ja

hinasivat ne köysillä Messeeneeseen. Kun Ateenalaiset uudistivat

hyökkäyksensä, purjehti vihollinen ulapalle ja hyökkäsi heidän

kimppuunsa, jolloin Ateenalaiset menettivät toisen laivansa. Täten

purjehtivat Syrakuusalaiset Messeeneen satamaan, pidettyänsä puolensa

sekä purjehtimisessa että tämäntapaisessa taistelussa.

Ateenalaiset purjehtivat Kamarinaan, kun he saivat tiedon,

että Arkias ja hänen puoluelaisensa olivat luovuttaneet tämän

kaupungin Syrakuusalaisille. Silloin hyökkäsivät Messeeneeläiset

koko sotavoimallaan, sekä meritse että maitse, Kalkidilaista

naapurikaupunkiaan Naksosta vastaan. Ensi päivänä sulkivat he

Naksolaiset heidän kaupunkiinsa, hävittäen kaupungin ympäristöjä.

Seuraavana päivänä purjehtivat he Akesinee-joelle, ja hävittivät

sikäläiset seudut, tehden jalkaväellään hyökkäyksiä kaupunkia

vastaan. Sillä välin tuli suuri joukko Sikelialaisia vuorten

yli Naksolaisten avuksi Messeeneeläisiä vastaan. Tämän nähtyään

rohkaistuivat Naksolaiset, yllyttäen toisiaan, koska arvelivat

Leontinilaisten ja muitten Helleenien rientävän heidän avuksensa.

He tekivät äkkiä hyökkäyksen kaupungistaan Messeeneeläisiä vastaan,

ja ajoivat heidät pakosalle, surmaten yli 1,000 vihollista, jonka

jälkeen eloon jääneet vaivoin pelastuivat kotiinsa, sillä barbarit

ahdistivat heitä matkalla ja surmasivat heitä suurimmaksi osaksi.

Laivasto palasi Messeeneeseen, ja laivat purjehtivat myöhemmin kukin

kotiinsa.

Leontinilaiset tekivät liittolaisineen kohta Ateenalaisten kanssa

sotaretken Messeeneeläisiä vastaan, koska tämä kaupunki oli kovassa

pulassa, ja Ateenalaiset koettivat laivoillaan hyökätä kaupungin

satamaan ja jalkaväki itse kaupunkiin. Mutta Messeeneeläiset ja

joukko Lokrilaisia Deemosteneen johdolla, jotka tappion jälkeen

olivat jääneet kaupunkiin vartijoiksi, ryntäsivät äkkiä ulos

kaupungista, karkottivat Leontinilaiset ja surmasivat suuren osan

heistä. Kun Ateenalaiset tämän näkivät, lähtivät he laivoista apuun

ja ajoivat epäjärjestykseen joutuneet Messeeneeläiset, hyökäten

heidän kimppuunsa, kaupunkiin takaisin. Pystytettyänsä voitonmerkin,

palasivat Ateenalaiset Reegioniin. Tästä lähtien taistelivat Sikelian

Helleenit keskenään, Ateenalaisten ottamatta osaa taisteluun.

Pyloksessa piirittivät Ateenalaiset yhä saareen suljetuita

Lakedaimonilaisia, Peloponneesolaisten sotajoukon mannermaalla

pysyessä paikaltaan liikkumatta. Vaivaloista oli Ateenalaisten

vartioiminen ravinnon ja veden puutteen tähden. Sillä tällä seudulla

ei löytynyt kuin yksi ainoa lähde, ja tämäkin pienellainen ja

Pyloksen linnassa, jonka tähden useimmat joivat vettä, jota he

hankkivat kaivamalla ylös someroa meren rannalta, ja arvaahan

sen, kummoista se oli. Myöskin vaivasi heitä suuri ahtaus, kun

sotaväki oli majoitettu pienelle alalle. Koska laivoilla ei ollut

kunnollisia ankkuroimis-paikkoja, niin toiset niistä vuorostaan

hankkivat ravintoa, toiset pysyskelivät aavalla merellä. Suurimman

alakuloisuuden aiheutti kuitenkin arvaamattomasti pitkä piiritys,

koska he olivat arvelleet muutamien päivien piirityksellä voivansa

saada haltuunsa autioon saareen suljetut miehet, joilla ei ollut

muuta juotavana, kuin suolaista vettä. Syy tähän oli, että

Lakedaimonilaiset olivat sille, joka kulettaisi saarelle jauhettua

viljaa, juustoa tahi joitakin piiritetyille tarpeellisia ruokavaroja,

luvanneet siitä suuren palkinnon, ja sille Heilootille, joka

sen teki, vapauden. Sekä muut että varsinkin Heilootit lähtivät

uhkarohkeasti mikä mistäkin Peloponneesoksen paikkakunnasta ja

purjehtivat yön kestäessä saaren merenpuoliselle rannalle. Varsinkin

koettivat he tuulen avulla päästä rannalle; sillä he helpommin

välttivät vartioivien laivojen huomion, kun tuuli puhalsi mereltä,

koska Ateenalaisten laivat eivät silloin voineet laskea rantaan,

jota vastoin Lakedaimonilaiset säästämättä laivojaan jatkoivat

purjehdustaan. Jos heidän aluksensa sortui, tiesivät he siitä

saavansa korvauksen. Raskasaseisia seisoi pitkin rantoja, jotka

ottivat kiinni tyvenellä ilmalla purjehtivia. Itse veden alitsekin

ui sukeltajia saarelle, vetäen köysillä perässään hunajansekaisella

unikolla ja muserretuilla liinan-siemenillä täytetyitä säkkejä.

Alussa kävi tämä toimi huomaamatta, mutta vihdoin tuli se ilmi.

Kumpaisellakin puolella koettivat kaikenlaisia keinoja, toiset

viedäkseen saarelle muonaa, toiset estääkseen tätä kuljetusta.

Kun tieto tuli Ateenaan, että sotaväki kärsi hätää, ja että ravintoa

kuljetettiin saarelle, jouduttiin siellä neuvottomuuteen ja

pelättiin, että talvi ehkä yllättäisi vartioväen, koska arveltiin

talvella olevan mahdotonta viedä ruokavaroja purjehtimalla

Peloponneesoksen ympäri, varsinkin kun seutu oli autio, eivätkä

he edes kesällä olleet voineet lähettää sinne kylliksi ravintoa,

ja eivät he voineet ankkuroida laivojaan, koskei siellä löytynyt

valkamia laivoja varten. Jos he taasen vähentäisivät vartioväkensä,

niin saisivat piiritetyt paremmin tilaisuutta hankkia tarpeita,

tahi pääsisivät ehkä myrskyn avulla pakoon niillä aluksilla,

jotka toivat ravintoa saarelle. Enimmän he kuitenkin pelkäsivät,

että Lakedaimonilaiset olisivat varmat voitostaan, kun eivät enää

lähettäneet airuita sovintoa hieromaan, jonka johdosta he jo alkoivat

katua, että olivat hyljänneet tarjotut sovinnonehdot.

Mutta Kleoon, joka huomasi kansalaistensa olevan hänelle harmissaan,

koska hän oli estänyt sopimuksen solmimista, väitti lähettiläiden

valehtelevan. Kun nämät kehottivat lähettämään joitakuita miehiä

tarkastamaan, koska heitä ei uskottu, valittiin tähän toimeen Kleoon

itse ja Teagenos. Mutta koska hän ymmärsi, että hänen täytyisi joko

sanoa samaa kuin vastaväittäjänsä, tahi vastustaa heitä julkisella

valheella, kehotti hän Ateenalaisia olemaan lähettämättä tarkastajia,

koska hän näki heidän haluavan sotia; ei muka olisi soveliasta

viivytellä, vaan jos uskoivat lähettiläitä, kehotti hän heitä heti

lähettämään laivaston ahdistamaan piiritetyitä. Haluten antaa

letkauksen vihollisellensa ja vastustajallensa, Nikeeratoksen pojalle

Nikiakselle, joka oli päällikkönä Pyloksessa, sanoi hän olevan

helpon niin suuren sotaväen päälliköille, jos olivat kunnon miehiä,

purjehtia ja ottaa miehet vangiksi, lisäten, että hän sen kyllä

tekisi, jos hän olisi sikäläisen sotajoukon johtaja.

Äissään Kleoonille, kysyivät Ateenalaiset häneltä miksi hän ei siis

paikalla purjehtinut Pylokseen, jos sota siellä näytti hänestä niin

helpolta, ja Nikias kehotti häntä, joka yhä vaan soimasi häntä,

koettamaan hyökkäystä piiritetyitä vastaan, johon yritykseen Nikias

salli hänen ottaa niin suuren sotavoiman, kuin vaan halusi. Kleoon

luuli aluksi Nikiaan vaan puheissaan luopuvan päällikkyydestä, mutta

kun hän huomasi tämän luopumis-aikeen olevan todenperäisen, niin

peräytyi hän, lausuen, ettei hänen, vaan Nikiaan, tulisi johtaa

sotajoukkoa, koska hän rupesi pelkäämään, vaikkei tätä ensin ollut

uskonut, että Nikias tahtoisi luovuttaa päällikkyyttä hänelle.

Mutta Nikias yhä vaan kehotti häntä tähän ja otti Ateenalaiset

todistajikseen, että hän todellakin luopui päällikkyydestä. Jota

enemmän Kleoon kieltäytyi purjehtimasta, peräytyen sanoistaan, sitä

enemmän kansa, kuten rahvaalla on tapana tehdä, kehotti Nikiasta

luopumaan päällikkyydestä ja huusi, että Kleoon lähtisi matkalle.

Kun Kleoonia ei enää sanoistaan luopuminen auttanut, niin astui hän

esiin ja sanoi, ettei hän suinkaan peljännyt Lakedaimonilaisia,

ja että hän purjehtisi, ottamatta mukaansa yhtään ainoata

kaupunkilaista, vaan ainoastaan saapuvilla olevat Lemnolaiset ja

Imbrolaiset sekä Ainoksesta avuksi tulleet kevytaseiset kuten

myöskin muualta saapuneet 400 keihäänheittäjää. Näillä ja Pyloksessa

olevilla sotilailla lupasi hän 20 päivän kuluessa tuoda piiritetyt

Lakedaimonilaiset vankeina Ateenaan tahi surmata heidät siellä.

Ateenalaisista tuntui tämä kerskailu naurettavalta, mutta järkevät

ihmiset olivat kuitenkin hyvillään tästä, arvellen toisen tahi toisen

tapahtuvan, että nimittäin joko pääsisivät Kleoonista, tahi että hän

todellakin toimittaisi Lakedaimonilaiset heidän haltuunsa.

Kun hän kansankokouksessa oli saanut kaikki järjestetyksi, ja koska

Ateenalaiset olivat äänestäneet, että Kleoonin tuli purjehtia, niin

hän kiiruhti lähtöänsä, valiten ainoastaan yhden Pyloksessa olevista

päälliköistä avukseen, nimittäin Deemosteneen. Tämän valitsi hän,

saatuansa tiedon, että hänkin oli tuumissa astua maihin saarelle.

Koska sotilaat kärsivät paljon kurjuutta paikan karuuden tähden, ja

milteivät olleet mieluummin piiritettyjä, kuin piirittäjiä, halusivat

he innolla päästä taisteluun. Deemostenestä itseään rohkaisi

suuresti saarta hävittävä tulipalo. Sillä kun se tähän saakka oli

ollut suurimmaksi osaksi metsän peittämänä ja tietönnä autiuutensa

tähden, niin hän oli peljännyt tunkeutua sen sisäpaikkoihin. Hän oli

pitänyt saaren silloisen tilan edullisena vihollisille, koska nämät,

syöksyen esille tiheästä metsästä, suuresti saattoivat vahingoittaa

kulkevaa sotajoukkoa. Luonnollisesti eivät Ateenalaiset, tiheän

metsän estäessä, yhtä hyvin voineet huomata vihollisten varustuksia

ja erehdyksiä, kuin viholliset heidän sotaväkensä kaikki erehdykset,

joten vastustajat, milloin vaan halusivat, olivat tilaisuudessa

äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa. Vihollisen vallassa oli

siis hyökkääminen. Jos he nyt pakotettaisiin ryhtymään taisteluun

tiheässä metsässä, niin harvalukuinen sotajoukko, joka tunsi paikat,

kykeni Deemosteneen mielestä voittamaan suuremman sotavoiman, jolle

paikat olivat tuntemattomat, ja hänen suuri sotajoukkonsa joutuisi

täten tappiolle, kun ei olisi voitu nähdä, missä apua tarvittaisiin.

Tämän hänen mielipiteensä aiheutti suuresti hänen Aitooliassa

kärsimänsä tappio, joka osaksi johtui metsästä. Kun paikan ahtaus

nyt pakotti sotureita vartioväen suojassa aterioitsemaan saaren

rannalla, niin joku heistä vahingossa sytytti metsän, ja kovan

tuulen puhaltaessa paloi suurin osa siitä. Kun Deemostenees nyt

näki Lakedaimonilaiset lukuisemmiksi, kuin hän ravinnontuonnista

oli arvannut, ja kun hän huomasi pääsön saarelle aika helpoksi,

niin hän varustautui hyökkäykseen, ja arvellen, että Ateenalaisten

tulisi tarmokkaammin ajaa piiritystä, lähetti hän vaatimaan sotureita

lähimmiltä liittolaisilta, järjestäen muutkin toimet. Tällä välin

saapui Kleoon sotajoukkonsa seuraamana Pylokseen, lähetettyänsä

edeltäkäsin sanan tulostansa. Yhdestä tuumin lähettivät molemmat

päälliköt ensin airuen vihollisten mannermaalla olevaan leiriin

kehotuksella, että he lähettäisivät käskyn saarella oleville

sotureilleen, että nämät taistelutta antautuisivat aseineen

Ateenalaisille, ja lupasivat pitää heitä lieveässä vankeudessa,

kunnes lopullisesti sopimukset solmittaisiin.

Kun näitä ehdotuksia ei hyväksytty, odottivat Ateenalaiset päivän.

Mutta seuraavana päivänä astuivat he, vietyänsä edellisenä yönä

kaikki raskasaseiset muutamiin aluksiin, vähää ennen auringon nousua

saaren kumpaiseltakin puolelta maihin, sekä meren että sataman

puolelta, noin 800:lla raskasaseisella, jotka juosten karkasivat

saareen asetetun etummaisen vartijakunnan kimppuun. Lakedaimonilaiset

olivat järjestetyt seuraavasti: mainittu etummainen vartijakunta

käsitti 30 raskasaseista, keskustan tasangolla lähellä rantaa

muodosti sotajoukon enemmistö päällikkö Epitadaksen johdolla ja

pienoinen joukko puolusti saaren Pyloksen puolista rantaa, joka

äkkijyrkkänä kohoaa merestä ja jota mannermaan puolelta oli mahdoton

vallottaa. Siellä löytyi vanhastaan suurista kivimöhkäleistä

rakennettu linnoitus, jota Lakedaimonilaiset katsoivat

turvapaikakseen, jos heidän olisi pakko peräytyä taistelussa. Näin he

olivat järjestetyt.

Ateenalaiset surmasivat heti etuvartijat, joiden kimppuun he

juoksujalan olivat hyökänneet, näitten vielä ollessa vuoteissaan, ja

tarttuessa aseisiin. Ateenalaiset olivat astuneet maihin niin salaa,

että viholliset olivat luulleet heidän laivainsa tapansa mukaan

purjehtivan yövartioimiseensa. Aamun koittaessa astui myöskin koko

muu sotajoukko aseissaan laivoista maihin, joita oli vähän enemmän

kuin 70, paitsi soutajat alimmaisella kannella. Maihin nousseita

oli 800 keihäänheittäjää ja ainakin yhtä monta kevytaseista, sekä

Messeenialainen apujoukko ja kaikki Pyloksen ympäristössä majailevat

soturit, paitsi muurilla olevaa vartioväkeä. Deemostenees järjesti

heidät kukkuloille 500 miehen suuruisiin joukkoihin, toisiin enemmän,

toisiin vähemmän, jotta vihollinen, kaikkialta ympäröitynä, joutuisi

mitä suurimpaan neuvottomuuteen, ja epäröisi mihin vain kääntyisi,

vihollisen heitä ahdistaessa takaa, jos hyökkäisivät eteenpäin, ja

jos taasen kääntyisivät syrjään, niin olisi vihollinen aina heidän

toisella puolellaan. Mihin vaan kulkisivat, ahdistaisivat heitä

kaukaa kevytaseiset keihäillä, lingoilla ja kivillä, ollen itse

suojassa, jota vastoin heitä oli mahdoton ahdistaa; sillä paetenkin

he olivat voitolla, ja ahdistivat vihollisia näitten paetessa. Täten

oli Deemostenees alkuaan suunnitellut maihinnousua, ja niin hän sen

myöskin pani toimeen.

Kun Epitadaksen johtamat soturit, jotka muodostivat enemmistön,

näkivät, että etuvartijakunta oli surmattu, ja että vihollinen

hyökkäsi heitä vastaan, niin he asettuivat sota-asentoon ja

karkasivat Ateenalaisten raskasaseisia vastaan, päästäksensä

käsikähmään näitten kanssa. Nämät seisoivat nimittäin heitä vastaan,

mutta kevytaseiset heidän sivullansa ja takanansa. He eivät

kuitenkaan päässeet taisteluun raskasaseisten kanssa, niin että

olisivat voineet käyttää hyväkseen sotataitoansa. Sillä kevytaseiset

estivät heitä tästä, heittäen heitä molemmin puolin aseillansa, jota

paitsi raskasaseiset eivät käyneet heitä vastaan, vaan pysyivät

levollisesti paikallaan. Lakedaimonilaiset kyllä karkottivat

kevytaseiset, missä he enin ahdistivat, mutta paeten torjuivat nämät

ryntääjät päältään. Koska heillä oli keveät aseet, niin he helposti

pääsivät pakoon epätasaisilla ja viljelemättömyyden takia karuilla

seuduilla, joilla raskasaseelliset Lakedaimonilaiset eivät voineet

heitä saavuttaa.

Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun

Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja

kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin

he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia

monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä

olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat

pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he

vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen

ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan

heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai

käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät

tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon

myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva

tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten

heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat

Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit

eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän

vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet

erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet

kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei

heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.

Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään

yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa

vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä,

vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset

vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne

Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä.

Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja

asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla,

missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat

Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta

eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he

kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä

pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat

kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen

rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta,

toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi

puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.

Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin

ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat

itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä

ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään

ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä

miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren

kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella

vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle

linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät

ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle

vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä

odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat

äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa

mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat

he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain

taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään,

surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten

laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät

he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen

suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina,

täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen

sisäänkäytävät.

Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos

he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun

taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä

piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan

vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa.

He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja

antautumaan Ateenalaisille.

Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat

nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen.

Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja

Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika

Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas

oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä

elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti

määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma,

sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää

airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään,

mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet

ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden,

kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen

Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset

kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään

häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen

Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä

Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset

voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen

vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset

korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden

ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle

saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui

taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista

kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty

taistelu.

Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta

saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72

päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat

matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta

senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli

saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin

ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän,

kuin varat olisivat myöntäneet.

Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin

Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui

täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen

suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.

Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille

odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että

Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina

jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä

kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa

samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista

pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa

olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin

oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa,

että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.

Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes

sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset

hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän

toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat

sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin

oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä

Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat

samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja

täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti,

varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi

heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten

salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa

vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada

heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset

yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka

tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat

Pyloksen tapahtumat.

Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80

laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä,

joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken

korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen

Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen

pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät

liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja

Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä

kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat,

sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä

on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset

laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja

kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta

ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo

kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet

kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa

Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia

Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät

maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset

puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä

karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta

vihollista vastaan.

Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä

taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan

Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli

Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin

hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun,

heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin

joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan.

Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea

siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä

Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään.

Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle,

josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä

sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä

vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli

vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven

peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka.

Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia

vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot

keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea

siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset

pyrkisivät Solygeian kylään.

Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan,

mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta,

peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään

astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa.

Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden

muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa

vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä,

ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet

taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat

kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.

Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät

Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion

vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven

ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti

apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui

tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan

apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien

tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin,

vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he

eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he

lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten

suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet.

Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan

vähemmän kuin 50 miestä.

Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä

Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka

pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät

näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat

he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat

sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he

vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee

sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he

ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle.

Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.

Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees

Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan.

Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten

seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan,

jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka

harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa

joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen

väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina

ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän

jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään

saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät

heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin

Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen

yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena.

Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset

mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa

lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he

muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen

vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta,

ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen

Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran

väestön käsiin.

Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet

heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin

kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin

Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa

määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun

kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille,

koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden

tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat

Sikeliaan.

Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he

nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos,

20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen

raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät,

varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla

seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.

Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista

miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle.

Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että

Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää

tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää

sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset

eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan

nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät

suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään,

miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt

nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he

punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja

mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä,

sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat

surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden

aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset

järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki

linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi

Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava

kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä

enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty,

Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.

Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät

yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista

kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja

vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset,

ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset

sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi

Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat

lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa

Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän

Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan,

käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä

ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei

kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka

monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut

puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä

Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa.

Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja

hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto,

että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen

elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.

Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat

muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä

vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat

saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan

harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs

vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui

auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä

ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle

mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta

maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin

2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa.

Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin

he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli

vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat

Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista

enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli

sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa,

ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita

tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa

lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia

Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.

Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000

raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista

Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan,

Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen

johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista

rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia

Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta

virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään

aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta

huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien

jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti

vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta

mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan

meriin.

Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10

laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla

sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla

astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat

Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä

he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi,

jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten

pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja

toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat

määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias

oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa,

josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten

olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he

olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen

jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian

kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he

Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa

maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva,

hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen

Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän

alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia

vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille

maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja

olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku

valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman

ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja

Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat

tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten

tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä

enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista

sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia

vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä

he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät

heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet

aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat

yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä

lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään,

mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä

ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet

vastoinkäymiseen.

Vaikka Ateenalaiset hävittivät maata, eivät viholliset heitä

ahdistaneet, vaan vartijaväki pysyi levollisena sielläkin, missä

he astuivat maihin, koska sekä pitivät itsensä vähälukuisempina

että myöskin olivat niin oudossa asemassa. Kuitenkin pelotti yksi

vartijakunta, joka suojeli Kotyrtaa ja Afroditiaa, hyökkäyksellään

kevytaseisten hajallaan olevan joukon pakosalle; mutta kun

raskasaseiset asettuivat heitä vastaan, niin he vetäytyivät takaisin,

menettäen muutamia miehiä, joiden aseet joutuivat vihollisten

haltuun. Pystytettyänsä voitonmerkin, purjehtivat Ateenalaiset

Kyteeraan. Täältä purjehtivat he niemen ympäri Epidaurokseen,

joka kutsutaan liikanimellä Limeera, ja saapuivat, hävitettyänsä

osan maata, Tyreaan, joka sijaitsee Kynosuuria nimisessä maassa,

Argeian ja Lakoonikeen maan rajalla. Tämä maa oli Lakedaimonilaisten

hallussa, mutta he olivat antaneet sen asuinpaikaksi karkoitetuille

Aiginalaisille palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jolla

Aiginalaiset olivat heitä kohdelleet, kun maanjäristys heitä kohtasi,

ja kun Heilootit nousivat kapinaan, ja koska, vaikkakin olivat

Ateenalaisten alamaisia, aina olivat asettuneet heidän puolellensa.

Ateenalaisten vielä purjehtiessa, jättivät Aiginalaiset linnoituksen,

jota he parastaikaa rakensivat rannalle, ja lähtivät sisämaassa

sijaitsevaan asuin-kaupunkiinsa, josta rannalle on noin 10 stadiota.

He kehottivat myöskin yhden Lakedaimonilaisista vartijakunnista

näillä seuduilla, joka oli auttanut heitä linnoituksen

rakentamisessa, seuraamaan heitä linnoitukseen; mutta nämät eivät

suostuneet tähän, koska heistä näytti vaaralliselta sulkeutua

linnoitukseen. Aiginalaiset lähtivät siis ylängölle, koska eivät

pitäneet itseään kyllin voimakkaina vastustamaan vihollista, ja

pysyivät siellä rauhassa. Tällä välin saapuivat Ateenalaiset ja

anastivat Tyrean kaupungin, pannen heti koko sotavoimansa liikkeelle.

He ryöstivät sen autioksi ja polttivat sen. Ne Aiginalaiset, jotka

eivät kaatuneet taistelussa, veivät he mukanaan Ateenaan, kuten

myöskin Tyreassa olevan Lakedaimonilaisten päällikön, Patrokleen

pojan Tantaloksen, jonka he haavoitettuna olivat elävänä saaneet

käsiinsä. He veivät mukanaan myöskin muutamia harvoja miehiä

Kyteerasta, jotka heidän mielestänsä varmuuden vuoksi olivat

sijoitettavat muualle. Nämät päättivät Ateenalaiset lähettää

saarille, mutta muut Kyteeralaiset saivat viljellä kotimaatansa,

maksaen neljän talentin veron. Aiginalaiset päättivät he surmata

kaikki, jotka he olivat saaneet käsiinsä, heidän alituisen

vihamielisyytensä takia; Tantaloksen he taas lähettivät vankeuteen

yhteen muitten Sfakteriassa vangittujen Lakedaimonilaisten kanssa.

Samana kesänä tekivät ensin Sikelian Kamarinalaiset ja Geloolaiset

sovinnon keskenään. Myöhemmin kokoontui myöskin lähettiläitä kaikista

Sikelioottain kaupungeista neuvottelemaan keskinäisestä sovinnosta.

Molemmin puolin lausuttiin täällä monta eriävää mielipidettä ja

tehtiin vaatimuksia, kun joku katsoi itsensä loukatuksi. Mutta

enimmän vaikutti keskinäiseen sovintoon Hermokratees, Hermoonin

poika, Syrakuusalainen, joka huomautti yleisestä hyödystä seuraavin

sanoin:

"Kunnioitetut Sikeliootat! Minä, joka en ole juuri pienimmästä

kaupungista, enkä kaupungista, joka enin on kärsinyt sodan kautta,

minä aion nyt esittää, mikä minusta näyttää olevan koko Sikelialle

yleisimmäksi hyödyksi. Teille, jotka sen kyllin tiedätte, en pitkälti

tahdo puhua, kuinka vaikeaa on esittää sodan kaikki vaivat. Sillä

ei kukaan ajattelemattomuudesta siihen ryhdy, eikä kukaan liioin

pelosta sitä karta, jos vaan luulee sillä saavansa etuja: toisista

näyttää voitto olevan vaaroja suurempi, toiset taas tahtovat kestää

vaaroja, jotteivät mitään menettäisi siitä, mitä heillä on. Mutta

jos eivät kummatkaan ryhdy toimeen oikealla hetkellä, niin ovat

kehoitukset sovintoon varsin paikallaan. Nykyhetkellä on meille

suurimmasta arvosta, että tämän ymmärrämme; sillä sotamme alkusyy

on ollut se, että jokainen on tahtonut asettaa asiansa parahimmalle

kannalle. Ja nyt me sananvaihtelulla koetamme päästä sovintoon; mutta

jos ei jokaisen onnistu päästä vaatimuksiensa perille, niin me taas

turvaudumme sotaan".

"Kuitenkin pitäisi meidän käsittää, jos viisaasti punnitsemme asiata,

ettei tämä kokous ole yhtynyt ainoastaan yksityisiä asioita varten,

vaan minun ymmärrykseni mukaan keskusteluksemme siitä, voisimmeko

vielä pelastaa koko Sikelian Ateenalaisten vainoa vastaan. Ja

tässä pidän minä itse Ateenalaisia paljoa pätevämpinä sovittajina,

kuin minun sanani. He, näette, jotka ovat mahtavimmat kaikista

Helleeneistä, saapuvat tänne muutamilla laivoilla, vaaniaksensa

meidän erehdyksiä, ja esittävät koristellen vihamielisiä vehkeitään

hyödyllisen liiton oikeuden nimellä. Sillä meidän ollessamme

sodassa keskenämme ja kutsuessamme heitä, noita miehiä, jotka

kyllä kutsumattammekin olisivat saapuneet, karkaamaan kimppuumme,

korvatessamme itse omilla kustannuksillamme heidän väkivaltansa meitä

kohtaan ja meidän raivatessamme tietä heidän vallallensa, tulevat

he vastaisuudessa luonnollisesti, kun huomaavat meidät riitojen

raatelemina, suuremmalla sotajoukolla koettaaksensa saada haltuunsa

koko tämän maan".

"Jos viisaasti menettelemme, tulee meidän jokaisen hankkia semmoisia

liittolaisia, jotka tuottavat omalle kaupungillemme uusia etuja,

mieluummin kuin vahingottavat sitä, mitä meidän on, ja sitä varten

antautua vaaroihin sekä pitää erimielisyyden olevan kaupunkimme

ja Sikelian perikadon pääsyynä, Sikelian, jonka kaikki kaupungit

ovat keskinäisessä riidassa, vaikka me kaikki sen asukkaat olemme

väijytysten alaisina. Tämä on meidän ymmärrettävä ja sopia

tulee yksityisen yksityisen kanssa, kaupungin kaupungin kanssa,

koettaaksemme yhteisesti pelastaa koko Sikelian saaren. Älköön

kukaan kuvitelko, että Ateenalaiset meitä kohtelevat vihollisina sen

tähden, että olemme Doorilaisia, ja että Kalkidilaiset Joonialaisen

sukuperänsä takia olisivat turvatut. Eivät Ateenalaiset meitä ahdista

sen takia, että he meitä vihaavat, koska olemme eri heimokuntaa, vaan

koska tavottelevat Sikelian rikkauksia, tuota yhteistä omaisuuttamme.

Sehän näkyi selvästi Kalkidilaisen heimon kutsuessa heitä avukseen;

sillä vaikka nämät eivät koskaan olleet liiton mukaan saapuneet

apuun, niin esiintyivät he kuitenkin suosiollisemmin, kuin mitkään

sopimukset olisivat vaatineet. Tämä Ateenalaisten saaliinhimo on

kuitenkin annettava anteeksi, sillä ei vallantavoittelijoita voi

moittia, vaan niitä, jotka ovat valmiit heitä tottelemaan. Aina on

ihmisissä ollut taipumus hallitsemaan väistyviä, mutta varoa itseään

hyökkääjiltä. Kun me tämän tiedämme, niin tekisimme suuren virheen,

jos emme koettaisi tätä estää, ja jos emme pitäisi meidän kaikkien

tärkeimpänä velvollisuutena torjua yhteistä vaaraa. Parahimmin me

sen torjumme, jos sovimme keskenämme. Sillä Ateenalaiset eivät meitä

ahdista omasta maastaan, vaan niitten maasta, jotka heidät tänne

ovat kutsuneet. Täten ei sota sotaa lakkauta, vaan erimielisyydet

sovitetaan levollisesti rauhan kautta, ja nuot kauniilla tekosyillä

tänne kutsutut epärehelliset avustajat saavat, niinkuin ovatkin

ansainneet, lähteä täältä tyhjin toimin".

"Ateenalaisten suhteen on meillä oleva näin suuret edut, jos

viisaasti menettelemme. Kun nyt kaikki myöntävät rauhan olevan

suurimman edun, miten meidän ei myöskään keskenämme pitäisi koettaa

saavuttaa sitä! Eikö teistä näytä, jos joku pääsee voitolle tai

päinvastoin tulee tappiolle, että rauha mieluummin kuin sota on

kumpaisellekin sekä voitolle päässeelle että tappiolle joutuneelle

eduksi, koska se tekee lopun tappioista ja toiselta puolen tekee

voiton edut varmoiksi, ja koska rauhan vallitessa kunnianosoitukset

ja arvonosoitukset ovat turvallisemmat, jota paitse se suopi meille

monta muutakin etua, yhtä vaikeat luetella kuin sodan aiheuttamat

vauriot? Ottakaa siis sanani huomioon tarkasti, älkääpä niitä

halveksiko, vaan koettakaa niistä saada neuvoa pelastukseksenne. Jos

joku teistä luulee varmasti voivansa joko oikeudella tai väkivallalla

päästä tuumiensa perille, niin varokoon, ettei hän suuresti pety.

Tiettyhän on, että moni, joka on koettanut kostaa vääryyden

tekijälle, kaukana siitä, että olisi saanut korvausta, itse on

joutunut perikatoon; kuten myöskin, että moni valtio, tavoitellessaan

laajempaa valtaa, on menettänyt senkin, mikä sillä ennestään oli.

Kostaminen näet ei tule loukatun osaksi; samaten kuin valta ei ole

varma tuki, jos kohtakin toivoa täynnä. Tulevaisuus on ylipäätään

huikentelevainen, mutta vaikka se onkin kaikista epävarmin, on se

meille kuitenkin väliin vallan hyödyllinen; sillä koska kumpaisetkin

riitapuolet pelkäävät tulevaisuuden epävarmuutta, niin he ovat enemmän

varovaisia karkaamaan toistensa kimppuun".

"Nyt kun kahdenkertainen hätä meitä ahdistaa: sekä hämärä pelko

tuntemattoman tulevaisuuden suhteen, että Ateenalaisten meille

niin pelottava läsnä-olo, ja kun ymmärrämme, että sanotut seikat

ovat meitä estäneet toimittamasta, mitä kukin meistä on halunnut,

niin karkottakaamme hyökkäävät viholliset maastamme, lykäten ellei

ainiaaksi, ainakin toistaiseksi yksityiset erimielisyytemme. Lyhyesti

sanoen: jos seuraatte neuvojani, tulee jokainen meistä asumaan

vapaassa kaupungissa, jossa meidän vallassamme on ansionsa mukaan

kostaa yhtä hyvin hyväntekijälle kuin pahantekijälle. Mutta jos,

luottamatta minuun, noudatatte muunsuuntaisia neuvoja, niin ei

ole enää kysymys kostamisesta, vaan jos hyvin käy, niin joudumme

verivihollistemme ystäviksi, mutta niitten vihollisiksi, joita

kohtaan emme pakostakaan saisi olla nurjamielisiä".

"Minä puolestani, vaikka, kuten jo alussa sanoin, olen mitä

suurimmasta kaupungista kotoisin, jonka ei suinkaan tarvitse

hankkia puolustajia, vaan mieluummin voi hyökätä minkä kaupungin

kimppuun tahansa, minä ajattelen, että meidän varovaisuudesta tulee

väistyä vaarojen pakottamina. Emme saa siihen määrin pahoin pidellä

vastustajiamme, että siitä vielä suuremmin itse vahingoitumme. Enkä

minä ole kyllin tyhmän ylpeä, pitääkseni oman ajatukseni onnen

sattuman määrääjänä, jonka yli minulla ei ensinkään ole valtaa,

vaan minä teen myönnytyksiä niin paljon, kuin kohtuullista on.

Samaa pyydän teitä muitakin tekemään vapaasta tahdosta, ennenkuin

viholliset teitä siihen pakottavat. Sillä ei ole ensinkään

häpeällistä, jos kansalainen tekee myönnytyksiä kansalaiselle.

Doorilainen Doorilaiselle tai Kalkidilainen naapurillensa, sanalla

sanoen, jos naapurit yhteisellä nimellä Sikeliooteiksi kutsutut,

saman veden ympäröivän yhteisen maan asukkaat, tekevät myönnytyksiä

toisilleen. Me kylläkin sodimme, kun niin sattuu, ja sovimme

taasen yhteisesti keskusteltuamme. Mutta torjukaamme yhdistetyin

voimin vierasheimolaiset, viisauden neuvomina, koska yksityisen

loukkaaminen kaikille on vaarallinen, älkäämmekä milloinkaan enää

kutsuko ulkomaalaisia liittolaisiksemme tai välittäjiksemme. Jos me

niin toimimme, pelastamme me Sikelian kahdesta nyt vallitsevasta

pahasta, karkottaen Ateenalaiset maastamme ja lakkauttaen kotoisen

sodan, ja vastaisuudessa tulemme me sitä omaksi hyödyksemme vapaina

viljelemään, jonka ohessa muut vieraat kansat sitä tulevat vähemmän

väijymään".

Hermokrateen näin puhuttua, olivat Sikeliootat yksimieliset siitä,

että keskinäinen sota oli lakkautettava ehdoilla, että jokainen

saisi pitää, mitä hänen omansa oli, ja että Kamarinalaiset saisivat

Morgantineen maksamalla Syrakuusalaisille määrätyn rahasumman.

Ateenalaistenkin liittolaiset kutsuivat näiden päälliköt puheilleen

ja sanoivat, että hekin halusivat sopia ja päästä liittoon.

Nämät suostuivat heidän pyyntöönsä, ja sopimus solmittiin, jonka

jälkeen Ateenalaisten laivat purjehtivat pois Sikeliasta. Mutta

kun Ateenalaiset päälliköt saapuivat kotia, rangaistiin Pytodooros

ja Sofoklees maanpaolla, jota vastoin kolmas päällikkö Eyrymedoon

tuomittiin rahasakkoon, koska heitä syytettiin lähteneen pois

lahjoittamina, vaikka olisivat voineet vallottaa Sikelian saaren.

Siihenastisen menestyksensä sokaisemina arvelivat Ateenalaiset,

ettei kukaan voinut heitä vastustaa, vaan että mahdollinen yhtähyvin

kuin mahdoton, olipa heillä suuri tai vaillinainen varustus, oli

heidän saavutettavissaan. Siihen oli syypää heidän aavistamaton

menestyksensä useimmissa yrityksissään, joka heissä herätti vakavan

luulon heidän jokaisen toiveensa toteutumisesta.

Koska Ateenalaiset ahdistivat Megaran kaupungin asukkaita

sodalla, hyökäten kaksi kertaa vuodessa heidän alueellensa, ja

kun heidän omat pakolaisensa, jotka kansa heidän kapinan tehtyä

oli karkottanut, Peegaista rasittivat heitä ryöstöretkillä, niin

tuumivat Megaralaiset sinä kesänä, että pakolaiset olivat laskettavat

kaupunkiin, jottei kaupunki kahden puolin olisi vainon alaisena.

Kun pakolaisten ystävät saivat vihiä tästä keskustelusta, niin he

selvemmin kuin ennen vaativat, että tämä tuuma toteutuisi. Mutta

kun kansanmielisten johtajat saivat tästä tiedon, niin pelkäsivät

he, ettei kansa tämänkaltaisten vaivojen rasittamana pysyisi heidän

johdettavanansa, ja sopivat Ateenalaisten päälliköiden, Arifroonin

pojan Hippokrateen ja Alkisteneen pojan Deemosteneen kanssa, että

jättäisivät kaupungin näitten haltuun, koska pitivät itselleen

vähempänä vaarana, jos kaupunki joutuisi Ateenalaisten haltuun, kuin

jos heidän neuvostansa karkotetut kansalaiset palaisivat kaupunkiin.

He sopivat siitä, että Ateenalaiset ensin repisivät pitkät muurit,

jotka kaupungista kulkivat noin kahdeksan stadionin matkan Nisaiaan,

jotta Peloponneesolaiset eivät pääsisi apuun Nisaiasta, jossa he

yksin vartioivat, ollaksensa varmat Megarasta; sitten koettaisivat

he myöskin jättää yläkaupungin Ateenalaisten haltuun. Kun tämä oli

tehty, antautuisivat heidän mielestänsä myöskin yläkaupunkilaiset

helposti.

Kun molemmin puolin olivat sekä sanoin että toimin valmistautuneet,

purjehtivat Ateenalaiset yön aikana 600 raskasaseisella, joiden

johtaja oli Hippokratees, Minooas nimiseen, Megaralaiseen saareen

ja piiloutuivat lähellä kaupunkia olevaan hautaan, josta otettiin

tiilejä muurin rakentamiseen. Toisen päällikön, Deemosteneen,

johtamat kevytaseiset Plataialaiset ja muut peripolot asettuivat

väijyksiin Enyalionin temppeliin, joka on vähän lähempänä. Ainoat,

jotka huomasivat heidät, olivat ne miehet, joilla oli tieto

tästä yöllisestä yllätyksestä. Kun aamu koitti, menettelivät

Megaralaiset seuraavalla tavalla: Jotta porttien aukaiseminen

olisi heidän vallassaan, olivat he jo paljoa ennen päälliköltä

hankkineet itselleen luvan yön aikana lähteä ryöstöretkelle merelle

pariairoisella aluksella, jota heillä oli tapana kuljettaa vaunuilla

ojaa myöten, ja ennen päivän tuloa taasen tuoda takaisin portista

muurien sisäpuolelle, jotta Minooaassa Ateenalaiset huomaisivat

heidän valvomisensa, vaikka ei yhtään alusta näkynyt satamassa.

Kun nyt vaunut jo olivat portilla, ja nämät tavan mukaan avattiin

alukselle, niin Ateenalaiset, kuten oli määrätty, tämän nähtyään,

hyökkäsivät juoksujalassa väijyksistään, ehtiäkseen porteille,

ennenkuin ne suljettaisiin, ja kun vaunut vielä olivat porttien

suussa esteenä sen sulkemiselle. Hyökkääjät ynnä myötävaikuttavat

Megaralaiset surmasivat portin vartijat, jonka jälkeen Deemosteneen

johtamat Plataialaiset ja peripolot ensimmäisinä tunkeutuivat

sisään siinä, missä nyt seisoo voitonmerkki. Heti sisäpuolella

portteja syntyi tappelu, sillä lähimmäiset Peloponneesolaiset

olivat huomanneet tapahtuman, jolloin Plataialaiset saivat voiton

apuun rientävistä ja aukaisivat portit hyökkääville Ateenalaisille

raskasaseisille.

Nyt riensivät Ateenalaiset muurille sitä myöten, kuin he pääsivät

sisään. Harvalukuinen Peloponneesolainen vartijaväki pysyi ensin

paikallaan puolustautuen, jolloin muutamia heistä kaatui, mutta

useimmat turvautuivat pakoon, peläten yön aikana hyökkääviä

vihollisia ja heitä ahdistavia Megaralaisia kavaltajia, koska

he päälle päätteeksi arvelivat, että kaikki Megaralaiset olivat

nousseet heitä vastaan. Sattuipa Ateenalaisten airut omin luvin

ilmoittamaan, että se Megaralainen, joka niin halusi, saisi liittyä

Ateenalaisiin, kun vaan jättäisi aseensa. Kun Peloponneesolaiset

tämän kuulivat, niin he eivät enää puolustautuneet, koska arvelivat

kaikkien yhdistetyin voimin taistelevan heitä vastaan, vaan

pakenivat Nisaiaan. Kun aamu koitti, olivat portit jo vihollisten

käsissä, ja kun tästä syntyi suuri häiriö Megaran kaupungissa,

vaativat kavaltajat ja muu joukko, joka tästä tiesi, että portit

avattaisiin ja hyökättäisiin ulos Ateenalaisia vastaan taisteluun.

Välipuhe oli semmoinen, että Ateenalaiset heti porttien avattua

hyökkäisivät sisään. Kavaltajat voitelisivat itseään öljyllä, jotta

heitä ei portteja avatessa ahdistettaisi. Muuten heillä ei ollut

mitään vaaraa porttien avaamisessa, sillä sopimuksen mukaan saapuisi

4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 600 ratsumiestä Eleysiksesta,

yön aikana kuljettuansa. Kun salaliittolaiset jo olivat öljynneet

itsensä ja seisoivat porteilla, ilmoitti joku heistä tuuman toisille.

Nämät kokoontuivat nyt ja sanoivat, ettei saisi hyökätä ulos, jota

eivät milloinkaan ennen lukuisempinakaan olleet tehneet, eikä

saattaa kaupunkia vaaraan, ja että he väkisten estäisivät sitä,

joka koettaisi niin tehdä. He eivät ensinkään olleet huomaavinaan

kavaltajien petosta, vaan muka toimivinaan yleisen hyödyn hyväksi,

pysyivät he järkähtämättöminä vartioimassa portteja, niin etteivät

kavaltajat voineet toteuttaa vehkeitään.