Tästä alkaa nyt Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten ynnä heidän
molemminpuolisten liittolaistensa välinen sota. Tämän sodan kestäessä
he eivät airuetta olleet missäkään väleissä toistensa kanssa, vaan
taistelivat kerran aloitettuansa lakkaamatta. Olen järjestänyt
tapahtumat kesän ja talven mukaan.
Euboian valloittamisen jälkeen 30 vuodeksi solmittu rauha ei
kestänyt enempää kuin 14 vuotta. 15 vuonna, kun Krysis oli ollut
papittarena Argoksessa 40 vuotta, Aineesioksen ollessa eforina
Spartassa ja Pytodooroksen ollessa vielä neljä kuukautta arkontina
Ateenassa, kuudentena kuukautena Potidaian taistelun jälkeen,
tunkeutui alussa kevättä vähän enemmän kuin 300 Teebalaista
boiootarkkien Fyleidaksen pojan Pytangeloksen ja Oneetorideksen
pojan Diemporoksen johdolla yön tullessa aseilla varustettuina
Plataiaan, joka oli Ateenan liittolaiskaupunki. Naukleides ja
hänen puoluelaisensa olivat kutsuneet heidät ja aukaisivat heille
portit, tahtoen oman valtansa tähden surmata heitä vastustavat
kansalaiset ja jättää kaupungin Teebalaisille. He toimittivat tämän
sangen mahtavan Teebalaisen miehen, Leontiadeen pojan Eyrymakoksen
kautta. Sillä koska Teebalaiset näkivät, että sota oli tulossa,
tahtoivat he jo rauhan kestäessä, ennenkuin sota puhkeaisi ilmi,
valloittaa heille vihamielisen Plataian. Heidän oli sitä helpompi
salaa päästä kaupunkiin, kun ei ollut mitään vartijaväkeä asetettu.
He asettuivat torille, mutta eivät heti kutsujain yllytyksistä
huolimatta hyökänneet vihollisten taloihin, vaan koettivat sopivilla
ilmotuksilla mieluimmin saada kaupungin suostumaan sovintoon. Airut
ilmotti, että sen, joka halusi yhtyä heihin vanhan Boiootialais-tavan
mukaan, tulisi aseellisena liittyä heihin, sillä he arvelivat tällä
tavoin helposti saavansa kaupungin käsiinsä.
Kun Plataialaiset huomasivat Teebalaisten tunkeutuneen kaupunkiin
ja sen olevan heidän vallassaan, pelästyivät he, ja koska he yön
pimeydessä eivät nähneet, kuinka harvalukuisat Teebalaiset olivat,
suostuivat he sovintoon ja myöntyivät vastustuksetta ehdotuksiin,
semminkin kuin ei ketäkään vastaan käytetty väkivaltaa. Mutta
tuumiessansa tästä, huomasivat he Teebalaisten harvalukuisuuden ja
arvelivat vaivatta voivansa kukistaa heidät. Sillä Plataian kansa ei
tahtonut luopua Ateenasta. He päättivät siis ryhtyä hyökkäykseen.
Koska heidät olisi huomattu, jos he julkisesti olisivat kulkeneet
katuja myöten, repivät he talojen yhteiset väliseinät ja kokoontuivat
siten salaa toisiensa luo. He sulkivat kadut vaunuilla suojaksensa
ja toimivat kaikessa sopivimmalla tavalla. Kun kaikki valmistukset
olivat tehdyt, hyökkäsivät he yön kestäessä ennen auringon nousua
taloistansa Teebalaisten kimppuun. Päivällä olisivat nämät olleet
rohkeampia, eivätkä niin pulassa, kuin yöllä peloissansa heille
tuntemattomassa kaupungissa. Plataialaiset hyökkäsivät heidän
kimppuunsa ja ottelu syntyi heti.
Kun Teebalaiset huomasivat petoksen, asettuivat he sotariveihin
ja torjuivat parisen hyökkäystä. Mutta kun Plataialaiset suurella
melulla yhä vaan heitä ahdistivat, ja kun vaimot ja palvelijat
huutaen ja kiljuen myös heiteskelivät kiviä ja tiiliä, ja kun
päällepäätteeksi ankaraa rankkasadetta kesti kaiken yötä, niin
pelästyivät Teebalaiset ja pakenivat eri haaroille kaupunkia.
Useimmat heistä joutuivat perikatoon, koska lian ja pimeyden tähden
eivät tietäneet, mitä tietä he olisivat voineet pelastua, sillä oli
juuri alakuu, jota vastoin heidän takaa-ajajansa vallan hyvästi
tiesivät, miten estää heidän pakoansa. Joku Plataialainen oli keihään
varrella teljen asemesta sulkenut ainoan avonaisen portin, josta
viholliset olivat tunkeuneet kaupunkiin, niin etteivät siitäkään
enää päässeet ulos. Toiset pitkin kaupunkia takaa ajetuista nousivat
muurille, heittäytyivät ulkopuolelle ja suurin osa heistä sai siten
surmansa. Moniaat harvat pääsivät pakoon vartijattoman portin kautta,
hakattuansa poikki salvan kirveellä, jonka eräs nainen heille salaa
oli antanut, mutta tämä pian huomattiin; toiset taasen surmattiin
eri paikoilla kaupunkia. Suurin osa heistä, joka oli pysynyt koossa,
joutui suureen muuriin kuuluvaan rakennukseen, jonka läheisin
portti sattui olemaan auki, ja luuli sen johtavan läpi rakennuksen
ulos kaupungista. Kun Plataialaiset näkivät heidät suljettuina
rakennukseen, miettivät he, polttaisivatko he heidät, sytyttäen
rakennuksen, vai menettelisivätkö he toisin. Lopulta suostuivat nämät
ja muut kaupunkia kiertelevät Teebalaiset antautumaan Plataialaisten
armoille.
Täten päättyi tämä yritys Plataiaa vastaan. Toiset Teebalaiset,
joitten vielä samana yönä päävoimalla piti rientää hyökkääjille
avuksi, jos näille kävisi pahoin, kiiruhtivat kaikin voimin,
saatuansa matkalla tiedon tapahtumasta. Matka Teebasta Plataiaan on
70 stadiota, mutta yöllä satanut vesi hidastutti heidän kulkuansa.
Sillä Asoopos virta juoksi leveänä ja oli vaikea päästä sen yli.
Kulettuansa sateessa ja päästyänsä vaivalla joen yli, saapuivat
he vasta myöhemmin perille, kun osa heidän miehistänsä jo oli
surmattu ja eloon jääneet olivat vangitut. Kun Teebalaiset kuulivat
tämän, väijyivät he ulkopuolella kaupunkia olevia Plataialaisia,
sillä maaseudulla löytyi sekä ihmisiä että huonekaluja, koska he
eivät rauhan kestäessä peljänneet mitään odottamatonta vaaraa. He
väijyivät näitä, toivoen saavansa käsiinsä jonkun miehen, jonka he
voisivat käyttää lunnaaksi vangittujen kansalaistensa edestä. Tämä
oli Teebalaisten tarkoitus; mutta heidän vielä keskustellessansa
lähettivät Plataialaiset, aavistaen, että jotakin semmoista oli
tekeillä ja ollen peloissansa ulkopuolella kaupunkia asuvien
kansalaistensa tähden, airuen Teebalaisille sanomaan, että
nämät tekivät väärin, kun rauhan kestäessä koettivat valloittaa
kaupunkia, ja pyytämään, etteivät ahdistaisi heidän ulkopuolella
kaupunkia asuvia kansalaisiansa, muuten surmaisivat hekin heidän
käsiinsä joutuneet Teebalaiset, mutta päästäisivät ne vapaiksi, jos
Teebalaiset vetäytyisivät pois maasta. Teebalaiset sanovat heidän
vannoneen myöntyvänsä näihin ehtoihin; mutta Plataialaiset eivät
myönnä luvanneensa heti päästää vangit vapaiksi, vaan vasta, jos he
sopisivat keskusteltuansa asiasta, ja etteivät he ensinkään olleet
valalla sitoutuneet. Teebalaiset poistuivat maasta, loukkaamatta
ketään; mutta kiireesti korjattuansa kaikki omaisensa maaseudulta
kaupunkiin, surmasivat Plataialaiset heti vangitut viholliset.
Näitä oli 180, niitten joukossa Eyrymakos, jonka välityksellä petos
oli toimitettu. Tästä he lähettivät sanan Ateenaan ja sallivat
Teebalaisten rauhassa korjata kuolleitten ruumiit sekä ryhtyivät
kaupungillensa välttämättömiin puollustustoimiin.
Ateenalaiset vangitsivat heti, kun olivat saaneet tietää, mitä
Plataiassa oli tapahtunut, kaikki Attikassa olevat Boiootialaiset ja
lähettivät airuen kautta sanan Plataiaan, etteivät ryhtyisi mihinkään
toimiin vangittuja Teebalaisia vastaan, ennenkuin Ateenalaiset
päättäisivät näistä; sillä Ateenalaisille ei oltu vielä ilmoitettu,
että vangit olivat surmatut. Heti kun Teebalaiset olivat tunkeutuneet
kaupunkiin, oli ensimmäinen sanansaattaja lähtenyt matkalle, mutta
toinen, kun he olivat voitetut ja vangitut, eivätkä Ateenalaiset siis
tietäneet mitään viimeisistä tapahtumista. Tietämättä niistä mitään
lähettivät Ateenalaiset siis sanansaattajan, mutta kun tämä saapui
perille, ei hän enää tavannut vankeja elossa. Ateenalaiset lähtivät
tämän jälkeen Plataiaan, veivät sinne muonaa, jättivät kaupunkiin
linnaväkeä ja veivät sieltä mukanaan vanhukset sekä naiset ja lapset.
Koska nyt Plataian tapahtuman kautta sopimukset päivän selvästi
olivat rikotut, varustautuivat Ateenalaiset sotaan niinkuin myös
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa. Molemmin puolin
lähettivät he sanansaattajia kuninkaan tykö ja muualle barbarien
luokse, josta vaan toivoivat saavansa apua, koettaen saada
puolellensa heidän valtansa ulkopuolella olevia kaupunkeja.
Paitse niitä Sikelian ja Italian liittolaisten laivoja, jotka jo
olivat Lakedaimonilaisten hallussa, käskivät Lakedaimonilaiset
rakentaa lisää laivoja, aina kaupunkien suuruuteen katsoen, niin
että laivojen luku kaikkiaan nousisi 500, ja määräsivät heidän
maksettavansa rahasumman. Muuten heidän tuli pysyä rauhassa eikä
sallia Ateenalaisten tulla heidän luokseen useammalla kuin yhdellä
laivalla kerrallaan, kunnes kaikki varustukset olisivat kunnossa.
Ateenalaiset puolestansa tarkastivat liittolaiskuntansa ja lähettivät
sanansaattajia semminkin Peloponneesoksen naapurikuntiin, Kerkyyraan,
Kefalleeniaan, Akarnaaniaan ja Sakyntokseen, tiedustelemaan, oliko
heidän ystävyyteensä luotettava, jolloin he huoleti voisivat sotia
missä tahansa Peloponneesoksessa.
Kumpaisellakin oli suuret aikeet mielessä ja he valmistautuivat
sotaan mitä innokkaimmin. Kaikkihan alussa uutterammin ryhtyvät
toimiin, ja tähän aikaan oli Peloponneesoksessa paljon nuorta kansaa,
ja paljon myöskin Ateenassa, joka, kokematon kun oli, mielihalulla
toivoi sotaa. Koko muu Hellas pysyi odottavalla kannalla näitten
etevimpien kaupunkien yhteen törmätessä. Paljo huhuja oli liikkeellä
ja paljon ennustuksia lauloivat loitsijat sekä sotaan aikovissa
kaupungeissa että myöskin muissa. Vähää ennen oli Deeloksessa
tapahtunut maanjäristys, eikä milloinkaan ennen miesmuistiin, ja
tämä sanottiin ja näkyikin ennustavan tulevia seikkoja, ja jos
jotakin muuta tämänkaltaista sattui tapahtumaan, niin sitä tarkoin
punnittiin. Ylipäätään oli ihmisten suosio verrattomasti enemmän
Lakedaimonilaisten puolella, erittäinkin koska he lupasivat vapauttaa
Hellaan. Sentähden pyrki jokainen sekä yksityinen että valtio sanoin
ja toimin avustamaan heitä; jokainen piti asian siinä tulleen
estetyksi, missä ei itse voinut olla läsnä. Siinä määrin kantoivat
useimmat vihaa Ateenalaisia kohtaan, toiset toivoen päästä heidän
valtansa alta, toiset pelosta joutua heidän hallittavikseen.
Tämänkaltaisilla varustuksilla ryhdyttiin siis innolla sotaan.
Kumpaisellakin kaupungilla oli seuraavat liittolaiset sodassa:
Lakedaimonilaisten puolella olivat kaikki Peloponneesolaiset
paitse Argolaiset ja Akaialaiset. Nämät olivat puolueettomia;
Akaialaisista ottivat ainoastaan Pelleeneeläiset osaa sotaan jo
alusta, myöhemmin kumminkin kaikki. Peloponneesoksen ulkopuolella
liittyivät Lakedaimonilaisiin Megaralaiset, Fookilaiset, Lokrilaiset,
Boiootialaiset, Amprakialaiset, Leykadialaiset ja Anaktorialaiset.
Näistä avustivat laivoilla Korintolaiset, Megaralaiset,
Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Aiolialaiset, Amprakialaiset ja
Leykadialaiset, hevosilla Boiootialaiset, Fookilaiset ja Lokrilaiset;
muut kaupungit asettivat jalkaväkeä.
Ateenalaisten puolella olivat Kiolaiset, Lesbolaiset, Plataialaiset,
Naupaktoksen Messeenialaiset, useimmat Akarnaanialaiset,
Kerkyyralaiset, Sakyntolaiset sekä muut alustalaiskaupungit eri
maissa, Kaarian rantamaa, Kaarialaisten naapurit Doorit, Ioonia,
Hellespontos, Trakian rantamaa, Peloponneesoksen ja Kreetan väliset
saaret ja kaikki muut Kykladit paitsi Meelos ja Teera. Näistä
avustivat laivoilla Kiolaiset, Lesbolaiset ja Kerkyyralaiset, muut
jalkaväellä ja rahalla.
Tämä oli nyt kummankin liittolaiskunta ja varustustoimi sotaa varten.
Välittömästi Plataiassa tapahtuneiden seikkojen jälestä käskivät
Lakedaimonilaiset sekä Peloponneesoksessa että sen ulkopuolella
olevia liittolaisiansa asettamaan sotajoukkonsa sotakuntoon ja
hankkimaan niille ulkosotaa varten tarpeelliset muonat, jotta
voisivat hyökätä Attikaan. Kun jokainen oli määräajalla valmis,
kokoontui kaksi kolmatta osaa väestä joka kaupungista kannakselle.
Kun koko sotajoukko oli kokoontunut, kutsui Lakedaimonilaisten
kuningas Arkidamos, joka oli tämän sotaretken ylipäällikkö,
kaikkien kaupunkien sotapäälliköt ja korkeimmat vallanpitäjät sekä
arvokkaimmat henkilöt kokoon ja puhui heille seuraavaan tapaan:
"Peloponneesoksen miehet ja liittolaiset! Meidän esi-isämme ovat
kyllä käyneet monta sotaa, niin hyvin itse Peloponneesoksessa kuin
ulkopuolellakin sitä, eivätkä vanhemmat meistä itsestämmekään ole
aivan kokemattomia sodassa, vaan emme me kuitenkaan milloinkaan ole
lähteneet sotaan suuremmalla joukolla. Mutta onkin huomattava, että
me nyt hyökkäämme mitä mahtavinta kaupunkia vastaan, jos kohtakin
meidän oma sotajoukkomme on vallan lukuisa ja uljas. Sentähden me
emme saa näyttäytyä esi-isiämme kelvottomammiksi emmekä mainettamme
kehnommiksi. Sillä koko Hellas seuraa jännityksellä meidän
yritystämme ja toivoo, vihaten Ateenalaisia, että pääsisimme tuumamme
perille."
"Mutta jos kohtakin me suuremman sotajoukkomme takia voimme olla
jokseenkin varmat, että vihollisemme eivät ryhdy taisteluun meidän
kanssamme, emme kuitenkaan saa olla varomattomia kulkiessamme, vaan
jokaisen kaupungin päällikön ja sotamiehen tulee olla varuillansa
häntä väijyvää vaaraa vastaan. Sillä sodan vaiheet ovat epävarmat,
ja useimmiten ovat hyökkäykset arvaamattomia ja pikaisia. Usein on
varuillaan oleva pienempi joukko torjunut päältään suuremman, tämän
ollessa ylenkatseesta varomaton. Pitää aina sodassa olla rohkea
mielessänsä, mutta varovainen toimeen varustautuessansa. Silloin käy
urhoollisuudella vihollista vastaan ja voi taistella varmuudella."
"Käymme nyt kaupunkia vastaan, joka ei suinkaan ole voimaton
puollustautumaan, vaan joka päinvastoin on mitä paraiten varustettu
kaikin puolin, jonkatakia varmaan luultava on, että se antautuu
taisteluun; ja jos kohtakaan se ei ole lähtenyt liikkeelle meidän
ollessamme etäämpänä, niin se kaiketi niin tekee, kun huomaavat
meidän polttavan ja hävittävän heidän aluettaan. Sillä jokaisen, joka
omin silmin näkee kärsivänsä jotakin tavatonta pahaa, valtaa viha, ja
silloin hän miettimättä suurimmalla innolla ryhtyy toimiin. Luulisi
Ateenalaisten ennemmin kuin muitten näin toimivan, he kun ovat
tottuneempia hallitsemaan muita ja käymään polttamassa naapuriensa
aluetta, kuin näkemään omaa aluettansa hävitettävän."
"Koska siis käymme semmoista kaupunkia vastaan, ja kun sekä oma että
esi-isäimme maine riippuu tämän retken onnistumisesta, niin käykää,
mihin teitä johdetaan, pysykää hyvässä järjestyksessä ja kuunnelkaa
tarkoin käskyjä; sillä ei nähdä kauniimpaa ja turvallisempaa, kuin
suurta sotajoukkoa, joka pysyy järjestyksessä".
Sanottuansa tämän, hajotti Arkidamos kokouksen ja lähetti
Ateenalaisten luo ensin Spartalaisen miehen, Diakritoksen pojan
Melesippoksen, tiedustelemaan, eivätkö Ateenalaiset nyt, kun näkivät
heidät tulossa, tahtoisi myöntyä heidän vaatimuksiinsa. Mutta nämät
eivät päästäneet häntä edes kaupunkiin, saati sitten julkiseen
kokoukseen. Perikleen mielipide oli näet jo päässyt voitolle, ettei
otettaisi vastaan mitään Lakedaimonilaista sanansaattajaa eikä
lähetystöä, näitten ollessa sotaretkellä. Kuulematta lähettivät
he lähettilään pois ja käskivät hänen samana päivänä poistua maan
rajojen ulkopuolelle, lisäten, että, jos Lakedaimonilaiset tahtoivat
keskustella heidän kanssansa, he voisivat sen tehdä, palattuansa
omaan maahansa. He lähettivät saattajia seuraamaan Melesipposta
yli rajan, jottei hän olisi tilaisuudessa keskustelemaan kenenkään
kanssa. Kun tämä rajalla oli jättämäisillänsä seuraajansa, lausui
hän mennessänsä: "Tämä päivä on tuottava Helleeneille suuria
onnettomuuksia". Kun Melesippos tuli leiriin ja Arkidamos kuuli,
etteivät Ateenalaiset suostuneet mihinkään, niin hyökkäsi hän
heti sotajoukkoineen heidän maahansa. Boiootialaiset antoivat
sotaosinkonsa ja jättivät ratsumiehensä sotimaan yhdessä
Peloponneesolaisten kanssa; muulla sotajoukollansa marssivat he
Plataiaan ja hävittivät heidän aluettansa.
Kun Peloponneesolaiset vielä kokoontuivat kannakselle ja ennenkuin
he olivat hyökänneet Attikaan, aavisti Xantippoksen poika,
Perikles, joka oli yksi Ateenalaisten kymmenestä päälliköstä,
saatuansa tiedon aiotusta hyökkäyksestä, että Arkidamos, joka oli
hänen kestiystävänsä, joko suosiosta häntä kohtaan säästäisi eikä
hävittäisi hänen maatilojansa, tahi tekisi näin Lakedaimonilaisten
käskystä, jotta heräisi epäluuloa häntä kohtaan, kuten he ennen
hänen tähtensä olivat vaatineet ajamaan maanpakoon pyhänhäväisijät.
Hän lausui sentähden Ateenalaisille kokouksessa, että, vaikka
kylläkin Arkidamos oli hänen kestiystävänsä, tästä ei kuitenkaan
koituisi mitään pahaa kaupungille, sillä hän lahjoittaisi valtiolle
maatilansa ja talonsa, jos viholliset eivät niitä hävittäisi,
ettei häntä kohtaan näitten takia syntyisi mitään epäluuloa. Kuten
ennenkin kehotti hän heitä nytkin varustautumaan sotaan ja korjaamaan
maaseudulta omaisuutensa, varoitti heitä antautumasta taisteluun,
mutta neuvoi heitä vetäytymään kaupunkiin puollustaaksensa sitä mitä
huolellisimmin, varustamaan laivastonsa, josta juuri heidän valtansa
riippui, ja pitämään tarkasti silmällä liittolaisia, lausuen, että
Ateenalaisten valta perustui juuri näitten maksamiin veroihin, ja
että sodassa oli pääasia ymmärtäväisyys ja rahojen runsaus. Tässä
suhteessa ei ollut mitään hätää, sanoi hän, koska kaupungilla oli,
paitse liittolaisten noin 600 talenttiin nousevaa vuotuisesti
maksettavaa veroa, muitakin tuloja, ja vielä lisäksi 6,000
talenttia leimattua hopeaa linnassa. Näitä rahavaroja oli niiden
korkeimmillansa ollessa löytynyt 9,700 talenttia, mutta niistä oli
maksettu linnan propylaiat ja muita rakennuksia kuten myös Potidaian
piiritys. Sitäpaitsi nousi leimaamaton kulta ja hopea yhteisissä
ja yksityisissä uhrilahjoissa sekä juhlasaatoissa ja kilpailuissa
käytännössä olevat pyhät astiat niinkuin myös Meedialainen saalis ja
muut senkaltaiset tavarat ainakin 500 talenttiin. Näitten lisäksi
tulisivat vielä muista pyhäköistä aika suuret varat, jotka olivat
heidän käytettävinään, ja jos kaikki muut varat loppuisivat, olisi
heillä jumalattaren kultainen puku, jonka arvo hänen laskunsa mukaan
nousi 40 talenttiin ja jonka voi kokonaan irroittaa; mutta kun hätä
olisi ohitse, tulisi korvata se yhtä arvokkaalla puvulla.
Täten tyynnytti Perikles kansalaisiansa varojen suhteen. Sotilaita
ilmoitti hän heillä olevan 13,000 raskasaseista, lukuunottamatta
niitä 16,000, jotka olivat majoitetut linnoihin ja vartioivat
muureja. Sillä niin monta miestä oli vartioimassa ensin vihollisten
hyökätessä maahan, ja tämän varustusväen muodostivat vanhukset ja
nuorukaiset sekä raskasaseisina palvelevat metoikit. Faleerolaisen
muurin pituus kaupungin kehysmuuriin saakka oli 35 stadiota ja
itse tätä kehysmuuria oli 43 stadiota vartioituna, jota vastoin
pitkän muurin ja Faleerolaismuurien välinen osa oli jätetty ilman
vartioväkeä. Pitkät muurit ulottuivat 40 stadionin pituudelta
Peiraieykseen, joista vaan ulommainen oli vartioitu. Peiraieyksen
koko kehys, Munykia siihen laskettuna, oli 60 stadiota, josta puolet
oli vartioitu. Ratsumiehiä väitti Perikles heillä olevan 1,200,
ratsujousimiehet niihin luettuina, ja 600 jalkajousimiestä sekä
300 merenkestävää kolmisoutulaivaa. Kaikki tämä oli Ateenalaisilla
käytettävänä, joka ei suinkaan ollut vähä, kun Peloponneesolaiset
ensi kerran hyökkäsivät Attikaan ja aloittivat sodan. Paljon muutakin
lausui Perikles, kuten hänellä oli tapana, kun hän tahtoi osottaa,
että Ateenalaiset pääsisivät voitolle sodassa.
Kun Ateenalaiset olivat kuulleet hänen puheensa, seurasivat he
hänen neuvoansa ja korjasivat maalta vaimot ja lapset sekä kaiken
omaisuuden, ja veivät mukanaan myöskin talojen kehät; lampaat ja
juhtaeläimet lähettivät he Euboiaan ja läheisiin saariin. Vaikealta
tuntui heistä kuitenkin tämä muutto, koska useimmat heistä olivat
tottuneet asumaan maalla.
Ateenalaisilla oli näet aikaisemmilta ajoilta paljoa suuremmassa
määrässä kuin muilla heimokunnilla ollut tapana asua maalla.
Kekropsin ja ensimmäisten kuninkaitten aikoina aina Teeseyksen
aikoihin saakka asuivat he kyläkunnissa, jokaisessa oma kokoustalo ja
omat neuvosmiehet. He kokoontuivat kuninkaan luokse neuvottelemaan
ainoastaan sodan uhatessa, mutta jokainen näistä hallitsi ja
neuvotteli erikseen omin päin, ja moniaat heistä kävivät sotaakin
kuningasta vastaan, kuten Eleysiläiset Eumolpoksen johdolla
Erekteystä vastaan. Mutta kun Teeseys, joka oli sekä viisas että
mahtava, tuli kuninkaaksi, niin hän monella lailla paransi maan
oloja. Hän hajoitti muitten paikkakuntien neuvos- ja virkakunnat ja
muutti kaikki maan asukkaat nykyiseen kaupunkiin, määräten heille
yhteisen neuvoskunnan ja kokoustalon. Ateenalaiset saivat kuten
ennenkin viljellä maatilojansa, mutta Teeseys pakotti heidät asumaan
tässä yhdessä kaupungissa, ja koska kaikki Attikan väestö asettui
sinne, jätti Teeseys sen jo aika suurena jälkeläisillensä. Muistoksi
tästä viettävät Ateenalaiset vielä nyt jumalattaren kunniaksi yleistä
yhteenmuuttojuhlaa. Ennenmuinoin oli kaupunkina ainoastaan linna ja
sen alapuolelle rakennettu eteläinen osa. Tätä todistaa sekin, että
linnassa ja mainitussa osassa kaupunkia sijaitsevat useimmat jumalien
pyhäköt, kuten Olympialaisen Zeyksen, Pyytialaisen Apolloonin, Gaian
ja Limnailaisen Dionyysoksen pyhäköt, jonka viimemainitun kunniaksi
vietetään noita ikivanhoja Dionyysos-juhlia Antesteerionkuun
12 päivänä, kuten vielä nytkin on tapana Ateenasta lähteneiden
Joonialaisten kesken. Täällä löytyy myöskin muita vanhoja pyhäköitä.
Siellä on myös se suihkulähde, jota muinoin peittämättömänä
kutsuttiin Kallirroeeksi (kauniiksi lähteeksi), mutta jota nykyään
nimitetään Enneakruunos (yhdeksänputkinen) -nimellä tyrannien
laitosten johdosta. Koska se oli lähellä, käytettiin sen vettä
useimpiin pyhiin menoihin, ja vanhan tavan mukaan käytetään sitä
nytkin vielä häissä sekä muissa juhlissa. Täällä ikivanhoista ajoista
olleen asutuksen takia kutsutaan linnaa nytkin vielä Ateenalaisten
kesken "kaupungiksi".
Täten asuivat Ateenalaiset kauan riippumattomina maaseudulla ja
vielä yhteenmuuton jälkeenkin asuivat he perheineen vanhan tavan
mukaan maalla tähän sotaan asti. Sentähden tuntui muutto vaikealta,
semminkin kuin he Meedialais-sodan loputtua olivat uudestaan saaneet
taloutensa kuntoon. He jättivät mielipahalla monta sukupolvea perityt
talot ja pyhäköt, ja tuntui ikäänkuin jokainen heistä olisi jättävä
syntymäkaupunkinsa.
Kun he tulivat kaupunkiin, saivat ainoastansa harvat suojaa
ystävien taloissa, jotavastoin suurin osa heistä asettui kaupungin
rakentamattomiin paikkoihin sekä jumalien ja uroitten pyhäkköihin,
paitse linnaan, Eleysiinioniin ja niihin rakennuksiin, jotka olivat
lujasti suljetut. He asettuivat niinikään linnan alla sijaitsevalle
Pelasgikon nimiselle tasangolle, joka oli jätetty kyntämättömäksi ja
autioksi, koska Delfoin orakeli oli kieltänyt sen asuttamisen lausuen:
"Paras on jättää Pelasgikon viljelemättä."
Minusta näyttää orakelivastaus toteutuneen aivan toisin kuin
luultiin. Sillä ei laiton asutus tuottanut onnettomuuksia
kaupungille, vaan sodan aiheuttama asutuksen pakko, jota sotaa
mainitsematta orakeli ennusti, että tämän paikan asutus tietäisi
kaupungille pahoja aikoja. Monet majoutuivat muurien torneihin,
mihin milläkin oli tilaisuutta. Sillä kaupungissa ei enää ollut
tilaa kaikille tulijoille, vaan vähitellen jakoivat he keskenänsä
asunnoiksi pitkät muurit ja suurimman osan Peiraieysta. Tällä välin
valmistautuivat Ateenalaiset sotaan, kokosivat liittolaisensa ja
varustivat 100 laivaa purjehtiaksensa Peloponneesokseen.
Ateenalaisten tätä valmistaessa, eteni Peloponneesolainen sotajoukko
ja saapui ensin Oinoeeseen Attikan sille kohdalle, jossa se aikoi
hyökätä maahan. Kun he olivat leiriytyneet, valmistautuivat he
tekemään hyökkäyksiä muureja vastaan koneilla ja muilla keinoin.
Sillä koska Oinoee sijaitsee Attikan ja Boiootian rajalla, oli
se linnoitettu, ja Ateenalaiset käyttivät sitä sodan aikana
vartiopaikkana. Lakedaimonilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin
ja kuluttivat turhaan aikaa tämän kaupungin piiritykseen. Tästä
sai Arkidamos paljon syytöksiä osaksensa, semminkin kuin hän jo
sotaa hankittaessa oli vitkastellut Ateenalaisten hyödyksi eikä
innokkaasti ollut yllyttänyt sotaan. Häntä syytettiin myöskin siitä,
että hän, vaikka sotajoukko jo oli koossa, viipyi kannaksella ja
muutenkin hitaasti kulki eteenpäin, vaan varsinkin että hän viipyi
Oinoeen ympäristössä. Sillä tällä ajalla korjasivat Ateenalaiset
tavaransa kaupunkiin; mutta jos Peloponneesolaiset olisivat
kiireesti rynnänneet maahan, olisivat he, jollei Arkidamos olisi
vitkastellut, saaneet käsiinsä kaiken ulkopuolella kaupunkia olevan
omaisuuden. Täten kantoivat sotilaat nurjaa mieltä Arkidamosta
kohtaan piirityksen kestäessä. Mutta hän vain pysyi liikkumatta,
toivoen, että Ateenalaiset myöntyisivät, kun heidän maansa vielä oli
tuhoamatta, eivätkä sallisi, että se joutuisi häviöön.
Kun Lakedaimonilaiset olivat tehneet ryntäyksen Oinoeeta vastaan
eivätkä millään keinoin voineet sitä valloittaa, eivätkä
Ateenalaisetkaan liioin lähettäneet mitään airutta, niin he kesällä
viljan hedelmöidessä lähtivät liikkeelle sieltä ja hyökkäsivät
Attikaan 80 päivänä Teebalaisten tunkeutumisen jälkeen Plataiaan.
Tätä hyökkäystä johti Lakedaimonilaisten kuningas Tseuksidamoksen
poika Arkidamos. He pysähtyivät ensin Eleysikseen, hävittäen
sen seudut ja Triasion-tasangon, sekä saivat vähäisen voiton
Ateenalaisesta ratsujoukosta lähellä Reitoi nimisiä järviä. Sitten
kulkivat he Aigaleoon-vuoren vasemmalta puolelta Kroopiain läpi,
kunnes saapuivat Akarnaihin, joka oli suurin laajuudeltaan Attikan
deemoksista. Tänne he leiriytyivät ja hävittivät pitkän aikaa näitä
maan seutuja.
Arkidamoksen sanotaan viipyneen sota-asennossa Akarnain ympäristössä
eikä hyökännyt tasangolle siinä toivossa, että Ateenalaiset, joilla
oli lukuisa nuoriso, ja jotka olivat täysin varustetut sotaan,
ainakin nyt hyökkäisivät ulos kaupungista eivätkä olisi väliä
pitämättä, että heidän maataan hävitettiin. Kun eivät viholliset
käyneet häntä vastaan Eleysiksessä eivätkä Triasion-tasangolla,
koetti hän, eivätkö he hyökkäisi esiin hänen asetuttuansa Akarnain
ympäristöön. Sitäpaitsi oli tämä hänestä erinomattain sopiva
leiripaikka. Hän arveli niinikään, etteivät Akarnailaiset, jotka
olivat suurena osana kaupungin sotajoukosta, sillä he varustivat
3,000 raskasaseista, tyynin mielin näkisi maatansa hävityksen
alaisena, vain lähtisivät joka mies taisteluun. Jolleivät
Ateenalaiset sittenkään ryntäisi ulos, niin voisi hän jo sen jälkeen
vaaratta hävittää tasankoa ja vihdoin ahdistaa itse kaupunkiakin. Hän
arveli myöskin, etteivät Akarnailaiset, menetettyänsä omaisuutensa,
enää samalla innolla antautuisi vaaraan toisten etujen takia, vaan
että tästä syntyisi eripuraisuutta, ja sentähden hän viipyi Akarnain
ympäristössä.
Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon
ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi
lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas
Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten
sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14
vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin
tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta
Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu
peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain
ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset
enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti
hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä
iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti
hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli
rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön.
He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun
toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia
ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin.
Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa
jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän
maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä
ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä
kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö,
johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän
kärsimistänsä onnettomuuksista.
Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja
ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa
minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa
oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset
vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan
koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa.
Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia
tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia
peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa
yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon
ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja
Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli
avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin
kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat
he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät
seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon
saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat
Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset,
Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus
Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka
kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.
Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät
Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes
ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä
ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100
laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja
40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos,
Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät
lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset
puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti
ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta
eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen
sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset
Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat
he kukin omaan kaupunkiinsa.
Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja
merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa
säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta
toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit
muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin
rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia
laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin
hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita
100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja
saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä
mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.
Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin
purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista
laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä
sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella,
ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja
ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas,
joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä,
100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin,
näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen
menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin.
Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai
kiitoslauseen Spartassa.
Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat
maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi
päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta
Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä
nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia,
pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat
Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja
moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse
ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä
välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä
suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset
purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.
Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle
suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos.
Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja
valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat
lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.
Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen
ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan.
Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä
epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun
ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat
Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi,
sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin
kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja
Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan
rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne
asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.
Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa
tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi
auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.
Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja
kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka
sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa
tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena,
mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian
kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli
ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului
suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.
Tämä Teeres ei suinkaan ole sama kuin tuo Teereys, jolla oli vaimona
Ateenalaisen Pandiioonin tytär Prokne, eivätkä he edes olleet
samasta Trakiasta, vaan viimeksimainittu Teereys asui Dauliassa
nykyisessä Fookis nimisessä maakunnassa, jonka asukkaat siihen
aikaan olivat Trakialaisia. Täällä naiset tekivät tuon ilkityön
Itykselle, jonkatähden useat runoilijat kutsuvat satakieltä Daulian
linnuksi. Luonnollista onkin, että Pandiioon hankki tyttärellensä
miehen mieluummin läheisyydestä, jotta heillä molemmin puolin olisi
toisistaan apua tarvittaessa, kuin Odrysaista, monen päivän matkan
päässä sijaitsevasta maasta.
Teeres, jolla ei ollut edes sama nimi, kuin Teereyksellä, oli siis
ensimmäinen Odrysain mahtava kuningas. Hänen poikansa Sitalkeen
hankkivat Ateenalaiset itsellensä liittolaiseksi, jotta hän auttaisi
heitä voittamaan Trakian rantakaupungit ja Perdikkaan. Nymfodooros
saapuikin Ateenaan ja sai aikaan liiton Sitalkeen kanssa, toimitti
hänen poikansa Sadokoksen Ateenalaiseksi kansalaiseksi ja lupasi
tehdä lopun Trakialais-sodasta, kehottamalla Sitalkesta lähettämään
Ateenalaisille Trakialaisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä. Hän sovitti
myöskin Perdikkaan Ateenalaisten kanssa heidän luovutettuansa
hänelle Termeen. Välittömästi tämän jälkeen teki Perdikkas
Ateenalaisten ja Formioonin kanssa sotaretken Kalkidilaisia
vastaan. Täten joutui Trakialaisten kuningas Teereen poika Sitalkes
Ateenalaisten liittolaiseksi, kuten myöskin Makedonialaisten kuningas
Aleksandroksen poika Perdikkas.
Ateenalaiset purjehtivat ennen mainituissa 100 laivassa yhä vielä
Peloponneesoksen rannikoita pitkin. He valloittivat Korintolaisen
Sollion nimisen linnoituksen, ja antoivat sen maaseutuineen
yksinomaan Akarnaanialaisten Palairolaisille asuttavaksi ja
viljeltäväksi. Väkirynnäköllä ottivat he myöskin Astakoksen, josta he
karkottivat sen hallitsijan Euarkoksen ja ottivat tämän paikkakunnan
liittoonsa. Sitten purjehtivat he Kefalleenian saareen, jonka he
taistelutta saivat haltuunsa. Kefalleenia sijaitsee Akarnaanian ja
Leykaan edustalla ja saarella on neljä kaupunkia: Paleelaisten,
Kraniolaisten, Samaiolaisten ja Pronnaiein kaupungit. Vähän tämän
jälkeen palasivat laivat Ateenaan.
Tämän kesän syyspuolella hyökkäsivät Ateenalaiset koko
sotajoukollansa, he itse ja metoikit, Megarikseen Ksantippoksen pojan
Perikleen johdolla. Kun Peloponneesoksen rannikkoa 100 laivalla
purjehtivat Ateenalaiset, jotka paluumatkallansa sattuivat olemaan
Aiginan edustalla, saivat tietää, että koko Ateenan sotaväki oli
hyökännyt Megarikseen, purjehtivat he näitten luo. Tätä suurempaa
sotajoukkoa ei Ateenalaisilla koskaan ole ollut koossa. Kaupunki
olikin tällöin korkeimmassa kukoistuksessansa eikä ollut vielä
kärsinyt ruton rasituksesta: ei vähemmän kuin 10,000 raskasaseista
oli varsinaisia Ateenalaisia, lukuun ottamatta niitä 3,000, jotka
piirittivät Potidaiaa, ja metoikit asettivat 3,000 raskasaseista,
jotapaitsi löytyi melkoinen joukko muita keveästi varustettuja
sotureja. Hävitettyänsä suuren osan maata, palasivat Ateenalaiset
kotia. Mutta sodan kestäessä hyökkäsivät Ateenalaiset joka vuosi
Megarikseen, kunnes he valloittivat Nisaian.
Lopulla tätä kesää linnoittivat Ateenalaiset Atalanteen,
Opuntilais-Lokrilaisten maan edustalla sijaitsevan, tätä ennen aution
saaren, estääksensä Opuntilaisia ja muita lokrilaisia merirosvoja
hävittämästä Euboiaa. Tämä tapahtui kesällä, kun Peloponneesolaiset
olivat poistuneet Attikasta.
Seuraavana talvena sai Akarnaanialainen Euarkos, joka pyrki takaisin
Astakokseen, Korintolaiset auttamaan häntä tässä yrityksessään 40
laivalla ja 1,500 raskasaseisella, joitten lisäksi hän itse pestasi
vähäisen sotajoukon. Näitä sotilaita johtivat Aristonymoksen poika
Eufamidas, Timokrateen poika Timoksenos ja Krysiksen poika Eumakos.
He purjehtivatkin ja asettivat Euarkoksen uudelleen hallitsijaksi,
mutta palasivat pian kotia, turhaan koetettuansa valloittaa myöskin
moniaita muita rannikkokaupunkeja. Purjehtiessansa astuivat he maihin
Kraniolaisten maassa. Mutta kun nämät äkkiarvaamatta hyökkäsivät
heidän kimppuunsa vasten sopimusta, niin he olivat pakotetut
lähtemään kotia, menetettyänsä muutamia miehiä.
Tänä talvena toimittivat Ateenalaiset isiltä perityn tavan mukaan
julkiset hautaukset niille kansalaisille, jotka ensimmäisinä olivat
kaatuneet tässä sodassa, seuraavalla tavalla. Vainajien luut pannaan
kolme päivää ennen juhlaa näytteille tätä varten tehtyyn telttaan,
ja ken tahtoo saa omaisillensa tuoda lahjojaan. Juhlasaaton alkaessa
kuljettavat vaunut kypressistä tehtyjä arkkuja, yhden kutakin heimoa
kohti; näissä makaavat kunkin heimon kaatuneitten luut. Niinikään
kannetaan tyhjiä liinoilla peitettyjä paaria _"näkymättömien"_
kunniaksi, joita, ruumiita korjattaessa, ei ollut löydetty. Ken
vaan haluaa, kansalainen tai vieras, saa ottaa osaa kulkueeseen, ja
naissukulaiset saapuvat haudalle valittamaan. Ruumisarkut asetetaan
julkiselle hautauspaikalle, joka on kauniimmassa esikaupungissa;
tänne haudataan aina sodassa kaatuneet paitsi Maratonin tappelussa
kaatuneet: näitten viimemainittujen katsottiin erinomaisen
urhoollisuutensa takia ansainneen hautaa itse taistelutantereella.
Kun luut ovat maan peitossa, pitää kaupungin valitsema mies, joka
sekä älynsä että arvonsa vuoksi pidetään tähän sopivana, puheen
kaatuneitten kunniaksi, jonka jälkeen saattoväki poistuu. Täten
hautaavat Ateenalaiset kaatuneitaan, ja koko tämän sodan kestäessä
noudattivat he tätä tapaa, kun vaan siihen oli tilaisuutta. Näitten
ensin kaatuneitten kunniaksi valittiin Ksantippoksen poika Perikles
puhumaan. Kun oli aika alottaa, astui tämä hautakummulta korkealle
lavalle, jotta hänen äänensä kuuluisi mitä kauimmaksi ihmisjoukkoon,
ja puhui seuraavin sanoin.
"Useimmat, jotka ennen minua ovat puhuneet tältä lavalta, ovat
ylistäneet sitä kansalaista, joka laiksi on korottanut sodassa
kaatuneitten kunniaksi pidettävän hautauspuheen. Minusta näyttää
olevan kylliksi, että kunnon miesten teolle kunniaa osotetaan teolla,
kuten sen tässä näette tapahtuvan tämän valtion puolesta toimitetun
hautausjuhlan kautta, ja ettei monen miehen kunniaa uskottaisi yhden
miehen paremmasta tahi huonommasta puhelahjasta riippumaan. Vaikeaa
on näet puhua täsmälleen seikasta, jossa mielipide totuudesta vaivoin
on vakaantunut. Sillä asiata tunteva ja suopea kuulija piankin katsoo
puheen sanovan vähemmän, kuin hän olisi suonut, ja kuin hänestä olisi
pitänyt esille tuoda; asioita tuntematon sitävastoin kateudesta
luulee, että liioitellaan, jos kuulee jotakin yli hänen voimiensa
käyvää kerrottavan. Sillä muista lausutut kiitokset ovat niihin
määrin siedettävissä, kuin luulee itse voivansa tehdä sen, mitä
kuulee lausuttavan, mutta kateudesta ei uskota sitä, joka ylistää
harvinaista avua. Koska muinaisista ajoista tätä pidetään kauniina
tapana, täytyy minunkin kuitenkin noudattaen tätä lakia voimieni
mukaan koettaa tyydyttää teidän toivoanne ja vaatimuksianne."
"Alotan ensin puheeni esi-isistämme; sillä oikein ja sopivaa on
tässä tilaisuudessa ensisijassa muistuttaa heistä kunnioituksella.
He ovat sukupolvesta sukupolveen keskeyttämättä asuneet tässä maassa
ja urhoollisuudellansa säilyttäneet sen tähän aikaan saakka vapaana
perintönä jälkeläisilleen. Nämät ovat siis suuresti ansainneet
ylistystämme. Mutta vielä suuremmassa määrässä ovat isämme sen
ansainneet. He ovat lisänä perintöönsä jättäneet meille suurilla
ponnistuksilla hankitun nykyisen valtamme. Mutta enimmän olemme me
kuitenkin itse, miehuuden ijässä olevat kansalaiset, lisänneet tätä
valtaa, hankkimalla kaupungille kaikki välttämättömät takeet sekä
sotaa että rauhaa varten."
"Ne sotatoimet, joilla osaksi me itse osaksi isämme barbarien ja
vihollisten Helleenien hyökkäysten urhoollisella torjumisella olemme
hankkineet kaupungille kaikki nämät edut, jätän minä mainitsematta,
koska en tahdo väsyttää teitä tunnetuilla seikoilla. Mutta millä
huolenpidolla, millä valtioviisaudella ja millä tavoin me olemme
saavuttaneet tämän suuruuden, sitä minä ensin käyn selittämään,
ennenkuin ryhdyn puhumaan näitten kunniaksi, koska pidän sen sopivana
nykyhetkellä sekä olevan hyödyllistä kuulijakunnalleni, niin
kansalaisille kuin vieraille."
"Meidän valtiojärjestyksemme ei ensinkään ole muitten kansojen
järjestysten jäljittelyä, vaan se kelpaa ennemmin esikuvaksi
muille. Sen nimenä on kansanvalta, koska kansan enemmistö siinä on
määräämässä, eivätkä moniaat harvat henkilöt. Yksityisseikoissa on
meillä kaikilla samat oikeudet, mutta valtiollisissa toimissa riippuu
kunkin arvo hänen ansioistansa kaupunkiin nähden, eikä säätyluokasta:
ei köyhyys eikä alhainen asema estä ketään voimiensa mukaan
toimimasta kaupungin hyväksi."
"Vapaamielisinä olemme julkisessa elämässämme, emmekä me liioin
myöskään luulevaisella uteliaisuudella urki kansalaistemme yksityistä
elämää; me emme heitä moiti, joskin joku heistä hankkii itsellensä
hupeja mielensä mukaan, emmekä me häntä katso karsain silmin, josta
hän voisi loukkautua, jos kohtakaan häntä ei rangaista."
"Yksityisesti elämme ystävyydessä emmekä varsinkaan häveliäisyydestä
julkisessa elämässä tee vääryyttä; tottelemme lakeja ja esivaltaa, ja
semminkin niitä lakeja, jotka suojelevat loukatuita, ja jotka, jos
kohtakin kirjoittamattomina, tuottavat julkista häpeää niille, jotka
niitä loukkaavat."
"Me olemme hankkineet sielulle suuren määrän virvoituksia, sekä
kilpailuja että vuotisia juhlia; yksityiset huoneemme ovat
sievästi sisustetut, joten jokapäiväinen hauskuus karkottaa
huolet. Kaupunkimme suuruuden takia tulvii siihen kaiken maailman
tavaroita ja me saamme nauttia ulkomaan tuotteita yhtä helposti kuin
omiammekin."
"Me eroamme sotatoimissa vihollisista seuraavissa seikoissa:
Kaupunkimme on kaikille avoinna, emmekä vieraitten karkoittamisella
estä ketään tiedustelemasta tahi näkemästä, mitä vain haluaa,
jos kohtakin vihollisille siitä olisi hyötyä, koska me enemmän
luotamme urhoollisuuteemme, kuin mihinkään petollisiin kujeisiin.
Jo lapsuudesta pitäen koettavat vastustajamme vaivaloisilla
harjoituksilla saavuttaa miehuutta; me sitävastoin, vaikka
vietämmekin hauskempaa elämää, emme silti vähemmällä urhoollisuudella
mene taisteluun. Todisteena tähän on, etteivät Lakedaimonilaiset
milloinkaan yksinänsä käy meitä vastaan, vaan aina kaikkine
liittolaisineen; me taasen, vaikkakin omin päin hyökkäämme vieraaseen
maahan ja sodimme omaa kotiansa puollustavia vastaan, pääsemme
kuitenkin useimmiten voitolle."
"Ei mikään vihollinen ole koskaan sotinut meidän koko sotavoimaamme
vastaan, koska osa siitä aina on laivastossa, osa taasen eri toimissa
maalla. Jos nyt vihollisemme taistelevat jotakin sotaväkemme osastoa
vastaan, niin he, voittaessansa taistelussa osaston, kehuvat
voittaneensa sen kokonansa, ja joutuessaan tappiolle, väittävät he,
että koko meidän sotaväkemme on heidät voittanut."
"Jos me ennemmin ilomielin kuin vaivaloisella ponnistuksella
haluamme harjoittautua urhoollisuuteen emmekä lakien käskeminä, vaan
noudattamalla yleistä tapaa, niin on meillä se etu, ettemme ainakaan
kammolla kuvittele mielessämme mahdollisesti tapahtuvia vaaroja,
vaan, jouduttuamme taisteluun, olemme yhtä urhokkaita, kuin nuo,
jotka alati vaivaavat itseänsä."
"Monessa muussakin suhteessa, eikä ainoastaan tässä, ansaitsee
kaupunkimme huomiota. Me rakastamme kauneutta ilman prameutta ja
tiedettä ilman velttoutta. Me käytämme rikkauttamme toimeen emmekä
kerskailemiseen, emme katso köyhyyttä häpeäksi, mutta suureksi
häpeäksi, jos ei pyri pääsemään siitä työllänsä. Samat miehet
hoitavat omaa talouttaan ja valtion asioita, ja ammattilaisemme
tuntevat aika hyvin viimeksimainituita seikkoja; sillä me yksin
katsomme kelvottomaksi sitä miestä, joka ei ota osaa näihin, emmekä
ainoastaan toimettomaksi. Niinikään me yhteisesti mietimme ja
päätämme asioita, emmekä arvele, että keskustelut olisivat haitaksi
toimelle, vaan toimiminen keskustelematta on meistä haitallista.
Myöskin siinä on meillä etu, että me sekä perusteellisesti mietimme
asioita, että kumminkin olemme uskaliaita toimessa, jotavastoin
muilla rohkeus johtuu ajattelemattomuudesta, mutta miettiminen
synnyttää epäilyä. Aivan varmaan ovat ne pidettävät urhoollisimpina,
jotka, vaikka kyllä tuntevat rauhan suloudet, kuitenkaan eivät vältä
sodan vaaroja."
"Myöskin jalomielisyydessä eroamme useimmista muista kansoista,
sillä me emme hanki ystäviä nauttimalla, vaan osottamalla hyvyyttä.
Tietenpä hyväntekijä ystävänä on varmempi, hänellä kun on hyöty
siitä, etteivät hänelle tulevan kiitollisuuden hedelmät mene hukkaan,
jotavastoin suosiota nauttinut on laimeampi, koska hän tietää,
että hänen osottamansa apu ennemmin katsotaan osotetuksi suosion
korvaukseksi kuin ansioksi."
"Sanalla sanoen: meidän kaupunkimme kelpaa kokonaisuudessansa opiksi
koko Hellaalle; ja yksityiskohtaisesti katsottuna ymmärtää jokainen
kansalaisistamme esiintyä missä tilaisuudessa tahansa ymmärtäväisesti
ja taidolla."
"Ja etteivät sanani ole ainoastaan tilapäistä kerskailemista, vaan
toimiemme vahvistamaa totuutta, sen osottaa kaupunkimme nykyinen
valta, jonka näitä tapoja noudattamalla olemme saavuttaneet. Ainoana
nykyisistä kaupungeista pysyy se tutustumisenkin jälkeen mainettansa
suurempana, ja ainoasti meidän kaupunkimme ei voittajien etevyyden
takia herätä sortuvassa vihollisessa mielenkarvautta, eivätkä
alamaiset valita, että heitä hallitsisivat arvottomat miehet."
"Tämä meidän kaupunkimme maine on tunnustettu loistavimmilla
todistuksilla, jotka tuottavat meille niin hyvin jälkimaailman
kuin nykyajan kunnioituksen. Me emme tarvitse mitäkään Homeeroksen
tahi jonkun muun runoilijan mairittelevia ylistyslauseita, jotka
sotivat tosiasioita vastaan. Me olemme pakottaneet kaikki maat ja
meret antamaan jalansijaa urhoollisuudellemme. Kaikkialla olemme me
pystyttäneet ikuisia uljuutemme muistomerkkejä."
"Tämänkaltaisen kaupungin edestä ovat nyt nämät kaatuneet uljaasti
taistellessaan saaneet surmansa, ennemmin kuin olisivat sallineet
sen joutua toisen orjaksi, ja kuolemansa kautta kehottaneet jokaista
jälkeenjääneistä niinikään taistelemaan tämän kotikaupunkinsa
puolesta."
"Laajasti olen kyllä puhunut kaupunkimme etevyydestä, mutta olen
sen tehnyt, osottaakseni, että meidän taistelumme on peräti
toisenkaltainen, kuin niitten, joilla ei ole näitä etuja, ja
tukeakseni selvillä todistuksilla niitten ylistystä, joiden kunniaksi
nyt puhun."
"Olen nyt tässä oikeastaan sanottavani sanonut. Sillä sitä mitä olen
maininnut kaupungin kunniaksi, kaunistavat suuresti näitten ja heidän
vertaistensa avut, eikä monelle Helleeneistä tule osaksi, niinkuin
näille, että kiitos ei näytä liioittelevan tekoja. Ei mikään ole niin
omiaan osottamaan miehen ansiota kuin kunniakas loppu, joka on hänen
urhoollisuutensa sekä ilmaisu että myöskin päätodistus."
"Oikeudenmukaista on, että valtion puollustuksessa osotettu
urhoollisuus on luettava niittenkin hyväksi, jotka muissa toimissansa
eivät ole olleet kykeneviä kunnostamaan itseänsä; sillä hyveellänsä
ovat he hyödyttäneet valtiota enemmän, kuin he yksityisasioissa ovat
saaneet aikaan vahinkoa. Ei yksikään näistä miehistä ole rikkauden
viehättämänä esiintynyt pelkurina tahi toivosta päästä köyhyydestänsä
ja tulla varakkaaksi koettanut lykätä uhkaavaa vaaraa tuonnemmaksi.
He ovat päinvastoin halusta kostaa vihollisille, uhraamalla kaiken
tämän, katsoneet taistelun itsellensä mitä kunniakkaimmaksi ja
urhoollisesti rynnänneet sotaan, luottaen onnettaren suosioon,
mutta koettaen uljuudellansa ansaita tämän suosion. Katsoen
etuisammaksi puollustautua ja kuolla, kuin paeta ja pelastautua,
ovat he karttaneet rumaa jälkimainetta tappelussa kestäen, kunnes he
äkkiarvaamatta kunniansa kukkulalla pelotta ovat saaneet surmansa."
"Täten ovat siis nämät miehet taistelussa kaatuen kunnostaneet
syntymäkaupunkiaan. Olisi kyllä toivottava, että me jälkeenjääneet
saisimme osaksemme rauhallisempia aikoja, mutta ei kuitenkaan
mielemme sovi muuttua toisellaiseksi vihollisia vastaan, koska
sanoista yksin ei ole mitään apua. Pitkittä puheittakin on
selvää, että aina tulee miettiä, miten voisimme torjua vihollisten
hyökkäykset, ja saadaksemme siihen intoa, pitäkää aina silmällä tämän
teidän syntymäkaupunkinne loistavaa valtaa; ja kun se teidän mielessä
esiintyy suuremmoisena, niin älkää unhottako, että se semmoiseksi on
kohonnut näitten miesten uljuuden, älyn ja rakkauden kautta, jotka,
vaikkakin nurja onni heitä kohtasi, eivät kuitenkaan ole katsoneet
oikeaksi vetäytyä pois taistelusta, jossa oli kysymyksessä kaupungin
etu, vaan sille tarjonneet kauniimman uhrin. Antaen henkensä yhteisen
hyväksi, ovat he yksityisesti saavuttaneet ikuisen ylistyksen ja
mainehikkaan haudan, eivät sitä, jossa he makaavat, vaan sen,
jonka heidän tekojensa maine kaikiksi ajoiksi on kaivanut ihmisten
sydämeen. Sillä koko maailma on mainioitten miesten hauta, eikä
ainoastaan patsas kotimaassa ilmoita heidän nimeänsä, vaan myöskin
vieraassa maassa pystyttää maine heidän urotyöstänsä heille jokaisen
sydämeen muistopatsaan ilman kirjoitusta."
"Ottakaa siis nämät esimerkiksenne, ja koska ei löydy onnea
ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta, niin älkää karttako
sodan vaaroja. Eivät siis ne, joilla ei enää ole mitään hyvää
odotettavissa, ole enemmän velvollisia panemaan henkeänsä alttiiksi,
kuin ja vielä suuremmalla syyllä ne, joilta nurja onni voi riistää
tämän maailman hyvän. Kunnon miehelle on pelkuruudesta koituva
halveksiminen paljoa alentavampi kuin äkkinäinen kuolema, kun tämä
kohtaa yhteisen toivon elähyttämää taistelijaa."
"Sentähden minä en teitä, näitten miesten läsnäolevia vanhempia,
liioin surkuttele, vaan ennemmin onnittelen. Se, joka on kokenut
kaikenlaisia elämänvaiheita, kuten te, tietää hyvin, että se on
onnellinen, joka, kuten nämät, on saanut kauniin kuoleman, tahi,
kuten te, ylevän surun, ja varsinkin se, joka elettyänsä onnellisena
niinikään saa osakseen onnellisen lopun."
"Tiedän hyvin, että on vaikeata saada teitä uskomaan tätä, koska
muitten onni teitä myötäänsä muistuttaa menettämästänne onnesta;
sillä ei kukaan kaipaa sitä onnea, jota hän ei ole kokenut; vaan
jos häneltä ryöstetään onni, johon hän on tottunut, niin se häneen
kovasti koskee. Toivo toisten lasten syntymisestä olkoon lohdutuksena
niille, jotka vielä ovat siinä iässä; sillä yksityiselämässä
saavat jälestäpäin syntyneet lapset teidät unhottamaan ne, joita
ei enää ole olemassa, ja valtiolle on siitä kaksinkertainen hyöty,
nimittäin siten, että väkiluku ei vähene, ja että sille siitä
koituu turvallisuutta. Sillä ei ole luultavaa, että lapsettomat
miehet päättävät yleishyödyllisistä asioista samalla innolla ja
isänmaanrakkaudella kuin ne, jotka panevat lapsensa sodan vaaralle
alttiiksi."
"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä
aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne
saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo,
eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät,
vaan kunnioituksesta."
"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä
suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole
olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä
urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan
asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi
heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta
kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos
minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa
tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä
luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne,
ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."
"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut
sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet
kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan
heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän
taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa
sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan
uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."
"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."
Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven
päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa
hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän
liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan.
Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen
johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.
Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti
Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen
monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut
esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona
kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät
ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he
kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut.
Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli
turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta
ponnistuksesta.
Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin
eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä
suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto
äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden
he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet
myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä
suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin,
jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.
Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee
ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa
ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa,
minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan
esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä
omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni
muitakin sen rasittamina.
Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut
kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui
täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä
vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja
tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi
ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen
ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan
rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä
pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla
kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat
tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat
kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta
kauemman aikaa kärsittyänsä.
Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava,
sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta
sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta
vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi
heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa
vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa
paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.
Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut,
vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että
useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin
voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät
yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen
siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat
heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen
päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä
äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja
varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä
silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he
parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.
Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi
hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta,
osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka
tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet
joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä
maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä
löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä
paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten
seurassa.
Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen
ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut
tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi
muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset
huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä
lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen.
Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin
rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä
huolellisin.
Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka
tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti
vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään
vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain
kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut
mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä
sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli
kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä
hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse,
kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin,
yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat
ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa
vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen
toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin
elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.
Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen
kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska
nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana
ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja
kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä
kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt,
joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat
kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää
kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja
ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli
tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat
hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja;
moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja
sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen
heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja
poistuivat.
Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt
uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut,
kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat,
ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa
haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään,
pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan
vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt,
eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta
mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää,
se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä
ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä,
kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta
sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi
kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty
paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes
hiukkasen elämästä.
Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset
kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa
muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun
seuraavan ennustuksen:
"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri
mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto)
vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi
silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien
mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen
vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta,
jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat
Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala
vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan,
oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut
auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä
orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten
hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti
Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin
muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton
laita.
Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat
he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa
Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta
vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa
ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin
niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia
taisteluun menemästä.
Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat
kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen
purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti
hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista
raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla,
joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista.
Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla.
Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset
yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen
Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua
ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei
heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät
Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat
Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin,
joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä
valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat
Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin
olivat lähteneet.
Peloponneesolaisten ollessa Attikassa ja Ateenalaisten ollessa
sotaretkellä laivoillansa, raivosi rutto lakkaamatta sekä
Ateenalaisten sotajoukossa että kaupungissa. Sanottiinpa
Peloponneesolaisten, peläten tautia, koska karkureilta olivat
saaneet siitä tiedon ja huomanneet lukuisat hautajaiset kaupungissa,
kiireimmin lähteneen pois maasta. Tämä Peloponneesolaisten hyökkäys
Attikaan kesti 40 päivää ja oli siis pisin kaikista ja tuhoa tuottava
koko maalle.
Samana päivänä tekivät Perikleen alapäälliköt, Nikiaan poika
Hagnoon ja Kleiniaan poika Kleopompos, sotajoukolla, jota Perikles
oli johtanut, sotaretken Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia
vastaan ja Potidaiaan, jota yhä vielä piiritettiin. Saavuttuansa
perille asettivat he piirityskoneita Potidaiaa vastaan ja koettivat
kaikin tavoin saada tämän kaupungin haltuunsa, mutta tämä ei heille
onnistunut, yhtä vähän kuin mikään muukaan tämmöistä varustaumista
vastaava yritys. Sillä täällä vaivasi tauti kovasti Ateenalaisia,
raivoten sotajoukossa, niin että myöskin heidän tähän saakka terveet
soturinsa Hagnoonin johtamien sotilaitten tartuttamina sairastuivat.
Mutta koska Formioon 1,600 miehensä kanssa ei enää ollut Kalkidikeen
seuduilla, palasi Hagnoon 100 laivallansa Ateenaan, menetettyänsä
tautiin 4,000 raskasaseisestaan 1,500 noin 40 päivän kuluessa.
Entinen sotajoukko jäi piirittämään Potidaiaa.
Peloponneesolaisten toisen hyökkäyksen jälkeen muuttivat
Ateenalaiset, kun heidän maataan toistamiseen hävitettiin, ja koska
sekä tauti että sota heitä rasitti, tykkänään mieltä, syyttäen
Periklestä kaikesta onnettomuudestaan, koska hän oli kehottanut heitä
sotaan. He halusivat sopia Lakedaimonilaisten kanssa ja toimittivat
sitä varten lähettiläitä heidän luoksensa, mutta turhaan. Kaikin
puolin neuvottomina ahdistivat he Periklestä. Kun hän nyt näki heidät
vihoissaan silloisen aseman johdosta, ja että he tekivät, kuten hän
oli pelännyt, niin hän, koska hän oli vielä päällikkönä, kutsui
kansan kokoukseen, tahtoen rauhoittaa ja lepyttää mieliä ja puhui
kokoontuneelle kansalle seuraavin sanoin: