"Tässä näin onnellisessa asiain ratkaisussa, josta Hellaan

puollustus riippui, oli meidän ansioksemme luettava kolme

vaikuttavaa seikkaa: laivojemme suurin lukumäärä, päällikkömme

viisaus ja meidän horjumaton urhoollisuutemme. Sillä noista 400

laivasta oli meidän melkein kaksi kolmas osaa ja ylipäällikkönä oli

Temistokles, jolla on suurin ansio meritappelun suorittamisesta

mainitussa salmessa, joka taistelu epäilemättä pelasti maamme.

Tämän tähdenhän tekin kunnioititte Temistoklesta enimmän kaikista

teidän luoksenne tulleista vierasystävistä. Niinikään osotimme me

suurinta kestäväisyyttä, kun me, koskei kukaan meitä maalla auttanut,

sentähden että muut jo olivat kukistetut, jätettyämme kaupunkimme

ja hävitettyämme omaisuutemme, emme kumminkaan katsoneet voivamme

jättää muita liittolaisia oman onnensa nojaan tahi hajaantuneina

olla heitä hyödyttämättä, vaan nousimme laivoihin ja antauduimme

vaaroihin tuntematta mitään katkeruutta teitä kohtaan, vaikkette

aikaisemmin meitä auttaneet, niin että me hyvällä syyllä voimme

sanoa, ettemme me suinkaan ole vähemmän auttaneet teitä kuin te

meitä. Sillä te autoitte meitä pelastaaksenne kaupunkinne, jotta te

niissä voisitte vastaisuudessakin asua, ja olitte pelossanne enemmän

itsenne kuin meidän tähden. Niinkauan kuin me emme vielä olleet

turmiossa, ei teitä näkynyt. Mutta kaupungista, jota ei enää ollut

olemassa, kiiruhdimme me teitä auttamaan, ja antauduimme vaaroihin

maan puolesta, jonka takaisin saamisesta oli hyvin vähän toiveita,

sekä pelastimme itsemme ohessa myöskin teidät. Jos me alussa olisimme

pelastaaksemme maamme hävityksestä antautuneet vihollisille, kuten

muut tekivät, ja jos sittemmin emme olisi uskaltaneet nousta

laivoihin, kuten jo perikatoon joutuneet, niin ette te riittävän

laivaston puutteessa olisi voineet meritappelua ajatellakaan, vaan

vihollinen olisi saanut estämättä toimia mielensä mukaan."

"Lakedaimonin miehet! Emmekö silloin osotetun urhoollisuutemme

ja viisaan menettelymme tähden ansaitse sitä valta-asemaa, joka

meillä Helleenien kesken on, kenenkään meitä sentähden vihaamatta

ja kadehtimatta? Emmehän me ole väkivallalla tätä itsellemme

anastaneet, vaan suostuimme siihen, koskette te tahtoneet puollustaa

sitä vähästä, mitä barbarit olivat jättäneet jälelle, ja koska

liittolaiset kääntyivät meidän puoleemme pyynnöllä, että me

rupeaisimme heidän johtajaksensa. Itse asian laita pakotti meitä

mitä pontevimmin tukemaan valtamme oman turvallisuutemme, mutta

myöskin kunnian ja vihdoin hyödyn tähden. Sillä meidän mielestämme

tuli meidän kaikin voimin puollustaa valtaamme, koska useat meitä

vihasivat ja monet jo luopuivat meistä, vaikka kohtakin he taas

kukistettiin, ja koska te ette enää olleet yhtä ystävällisiä

kuin ennen, vaan sen sijaan välillemme ilmaantui epäluuloa ja

eripuraisuutta. Muutenhan olisivat kapinoitsijat kääntyneet teidän

puoleenne. Lieneehän jokaisella niin vaarallisissa oloissa oikeus

järjestää asiansa, miten paraaksi näkee, vihaa herättämättä."

"Lakedaimonin miehet! Järjestättehän tekin asiat johdossanne olevissa

Peloponneesoksen kaupungeissa teille edullisimmalla tavalla. Jos

te silloin ajan pitkään ollen päällikkyydessä olisitte joutuneet

vihatuiksi kuten me nyt, niin olemme varmat siitä, että te olisitte

olleet yhtä ankaroita liittolaisianne kohtaan, niinkuin te myös

olisitte olleet pakotetut joko hallitsemaan ankaruudella tahi

panemaan oman etunne vaaran alaiseksi. Me emme siis ole tehneet

mitään harvinaista tai ihmistavoista poikkeavaa, jos me otettuamme

vastaan meille tarjotun johto-aseman emme päästä sitä käsistämme,

mitä tärkeimpien seikkojen, kuten kunnian, pelon ja oman hyödyn

pakottaessa sitä säilyttämään. Emme ole ensimmäiset, jotka näin

toimivat, vaan onhan aina käynyt niin, että heikompi kuuluu

väkevämmän vallan alle. Me itse kuten myöskin te olemme pitäneet

meitä oikeutettuina tähän valta-asemaan, kunnes teidän oma etunne

nyt saa teidät puhumaan kohtuudesta, jota kumminkaan ei kukaan ole

milloinkaan huomioon ottanut, jos hän vaan voimiensa puolesta kykenee

lisäämään etujansa valloituksella. Kiitosta ansaitsevat ainoastaan

ne, jotka seuraten ihmisluonteen halua hallita toisia toimivat

oikeudenmukaisemmin, kuin he valtansa nojalla voisivat tehdä.

Tulisivatpa muut meidän asemaamme, niin luulen, että pian saataisiin

nähdä, olemmeko me toimineet maltillisesti! Me sitävastoin olemme

kohtuullisesti meneteltyämme saaneet osaksemme enemmän oikeudetonta

moitetta kuin kiitosta."

"Vaikka me olemme vaatineet liittolaisiltamme vähemmän, kuin

liittosopimusten mukaan olisimme voineet vaatia, ja heillä on

samat oikeudet kuin meillä itsellämme, niin meitä kuitenkin

pidetään riidanhaluisina. Kukaan ei heistä ajattele, minkätähden

ei muualla olla tyytymättömiä valta-asemassa oleviin, vaikka

kohtelevat alustalaisiansa paljon ankarammin kuin me. Asianlaita

on se, että se, joka taitaa käyttää valtaansa, ei juuri välitä

oikeudenkäyntirettelöistä. Ja koska liittolaisemme ovat tottuneet

pitämään meitä vertaisinaan, niin he, jos joku asia ei käy heidän

mielensä mukaan, tahi jos heidän jossakin tapauksessa täytyy

mukaantua meidän valta-asemamme tähden, eivät ensinkään ole

kiitollisia siitä, ettei heiltä ole riistetty enempää, vaan ovat

sen vähäisen tähden, jonka ovat menettäneet, kärsimättömämpiä, kuin

jos alusta alkaen olisimme poistaneet kaikki lait ja julkisesti

kohdelleet heitä alustalaisinamme valtamme mukaisesti. Jos me näin

olisimme menetelleet, niin eivät he itsekään väittäisi, ettei

heikomman tulisi väistyä voimakkaamman edestä. Ihmiset näkyvät

enemmän suuttuvan, jos muka heidän oikeuksiansa loukataan, kuin

jos heitä kohdellaan väkivaltaisesti. Sillä edellistä harjottavat

heidän mielestänsä yhdenvertaiset, mutta väkivaltaa sitävastoin

voimakkaammat viholliset. Itse asiassa saivat he Meedialaisilta

kärsiä paljoa ankarampaa kohtelua, mutta he kärsivät tämän kuitenkin.

Meidän herruutemme taas tuntuu heistä rasitukselta, ja tämähän

on aivan luonnollista! Alamaisista tuntuvat aina olevat olot

sietämättömiltä. Jos te nyt kukistamalla meidät hankitte itsellenne

johto-aseman ja menettelette samaten kuin Meedialaissodan kestäessä,

hallitessanne vaan lyhyen ajan, niin te pian menettäisitte sen

suosion, jonka te meitä pelätessä olette saavuttaneet. Sillä teidän

kotimaiset tapanne ovat aivan erilaiset kuin meidän, eikä kukaan

teistä tultuansa muualle noudata niitä, yhtävähän kuin muidenkaan

Hellaan tapoja."

"Neuvotelkaa siis tarkoin, ettette vieraitten vaikuttimien ja

vaikutuksien yllyttäminä saata itsellenne harmia ja rasituksia.

Miettikää ennenkuin sotaan ryhdytte, miten turmiolliset ovat sen

seuraukset. Sodan pitkittyessä sattuu usein paljon arvaamattomia

seikkoja, jotka tekevät voiton kummallekin puolelle yhtä epävarmaksi.

Sillä sotaan ryhtyessään tekevät ihmiset tavallisesti aluksi sitä,

mikä vasta myöhemmin olisi tehtävä, ja ajattelevat vasta sitten,

kun ovat joutuneet ahtaalle. Kun sellaista vikaa ei meillä eikä

teilläkään ole, niin me kehotamme teitä, koska päätösvalta on

vielä kumpaisenkin vallassa, miettimään, jottette te riko rauhaa

ja valaanne, vaan sallimaan oikeuden ratkaista riitaisuudet, kuten

sopimusehdoissa on määrätty. Muuten koetamme me, otettuamme jumalat

valojen todistajiksi, puollustautua sodan alkajia vastaan samaten

kuin te olette menetelleet."

Näin puhuivat Ateenalaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet

liittolaisten Ateenalaisia vastaan tekemät valitukset, ja

Ateenalaisten tämän johdosta esittämät vastaukset, kehottivat he

kaikkia poistumaan ja ryhtyivät neuvotteluihin. Useimmat olivat sitä

mieltä, että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin, ja että mitä

pikemmin pitäisi ryhtyä sotaan heitä vastaan. Silloin astui esiin

heidän kuninkaansa, Arkidamos, jota yleensä pidettiin viisaana ja

älykkäänä miehenä, ja puhui seuraavaan tapaan:

"Lakedaimonin miehet! Minä itse olen ottanut osaa moneen sotaan

ja näen teidän joukossanne monta yhdenikäistä, joista ei kukaan

kokemattomuudesta kuten suuri enemmistö halua sotaa jotain taattua

hyötyä tuottavana asiana. Jos tarkasti mietitte sitä sotaa, josta nyt

keskustelemme, niin se ei tule olemaan niinkään vähäpätöinen. Meidän

sotavoimamme riittävät kyllä Peloponneesolaisia ja naapurejamme

vastaan, koska me täältä voimme nopeasti saapua mihin paikkaan

tahansa. Mutta kuinka voisimme me kevytmielisesti alkaa sodan ja

mihin luottaen varustautumatta käydä sellaisia miehiä vastaan,

jotka asuvat kaukana meistä, jotka ovat mitä taitavimpia merimiehiä

sekä paraiten varustettuina kaikilla muilla tarpeilla, joiden niin

hyvin yksityiset kuin valtio ovat sangen varakkaita ja joilla on

laivoja, hevosia, aseita ja kansaa enemmän kuin missään muussa

Hellaan seudussa, sekä tämän lisäksi suuri joukko veroa maksavia

liittolaisia? Laivoihinko? Mutta siinä suhteessahan me olemme paljon

vähäväkisempiä. Jos me taas tahdomme varustaa itsellemme laivaston,

niin siihen tarvitaan aikaa. Tahi ehkäpä varallisuuteemme? Mutta

tässä suhteessa me olemme vielä enemmän takapajulla, eikä valtiomme

rahasto ole riittävä, emmekä me taas omista varoistamme ole

halukkaita maksamaan sotakulunkeja."

"Ehkä joku luottaa siihen, että sotajoukkomme on paremmin varustettu,

niin että me voimme hyökkäyksillä hävittää heidän aluettansa. Mutta

heillähän on hallussaan paljon muita maita ja meritse voivat he

kuljettaa, mitä he tarvitsevat. Jos me taas koettaisimme yllyttää

heidän liittolaisiansa kapinaan, niin pitäisi meidän auttaa heitä

laivoilla, koska he suureksi osaksi ovat saarelaisia. Millainen

siis tulisi tämä sota meille olemaan? Sillä jos emme voittaisi

heitä merellä emmekä voisi riistää heiltä tulolähteitä, joilla he

ylläpitävät laivastonsa, niin olisimme aivan hukassa. Ja sellaisissa

oloissa emme me voisi saada rauhaa aikaan kohtuullisilla ehdoilla,

varsinkaan kun meitä pidettäisiin riitaisuuksien alkuunpanijoina.

Älkäämme myöskään lohduttako itseämme sillä toivolla, että sota

loppuisi pian, jos me vaan hävittäisimme heidän maataan. Minä

pikemmin pelkään, että se jäisi perinnöksi lapsillemme. Sillä

todennäköisesti eivät Ateenalaiset maansa tähden tulisi alistumaan

eivätkä pelkäisi sotaa, he kun ovat siihen tottuneet."

"Minä en suinkaan tällä tarkota, että me väliäpitämättä antaisimme

heidän tehdä liittolaisillemme vääryyttä, tahi ettemme tarkoin

pitäisi heidän vehkeitänsä silmällä, kun emme vielä tartu

aseisiin, vaan esittäisimme heille valituksemme lähetystön kautta,

sotaa suoraan julistamatta, ja että toiselta puolen selvästi

huomauttaisimme, ettemme enää voisi rauhallisesti katsoa heidän

menettelyänsä. Sillä välin tulisi meidän panna sotavarustuksemme

asianomaiseen kuntoon, hankkimalla itsellemme liittolaisia niin

hyvin Helleenien kuin barbarien keskuudesta, miten vaan voisimme

lisätä laivastoamme ja varojamme. Meitä ei voi moittia siitä,

ettemme koeta puollustautua ainoastaan Helleenien vaan myöskin

barbarien avulla, kun meitä väijyy sellainen vihollinen kuin

Ateena. Tällä ajalla voisimme me laittaa myöskin omat varustuksemme

kuntoon. Jos he ottavat huomioon lähettilästemme valitukset, niin

on kaikki hyvä; mutta jolleivät, niin me kahden tahi kolmen vuoden

perästä, milloin katsomme paraaksi, hyökkäämme heidän kimppuunsa

paremmin varustettuina. Ehkäpä he myöntyvät, kun huomaavat meidän

varustuksemme, ja että toimimme puheemme mukaan, koska he näkevät

maansa vielä hävittämättömänä ja voivat vielä tehdä päätöksensä,

heidän etujensa vielä ollen loukkaamatta. Heidän maataan meidän

ei tule pitää muuna kuin vakuutena, ja vielä sitä enemmän, kuta

paremmin se on viljelty. Meidän tulee siis säästää sitä niin

paljon kuin mahdollista, ettemme saattaisi heitä epätoivoon

ja siten mahdottomiksi kukistaa. Sillä jos me liittolaistemme

valitusten yllyttäminä nyt äkillisesti hävitämme Attikan ollessamme

varustaumattomina, niin varokaa vaan, ettemme saata sellaisen

menettelyn kautta Peloponneesosta mitä suurimpaan hätään ja häpeään.

Yksityisten henkilöiden ja eri valtioiden kesken voi kyllä tehdä

valituksia; mutta yleistä sotaa, jota aletaan yksityisten etujen

tähden, ja josta ei voi sanoa, minkälaisen käänteen se tulee saamaan,

on vaikea kunnialla lopettaa."

"Älköön kukaan ajatelko, että näyttää pelkurimaiselta, jos niin

lukuisa sotajoukko empii hyökätä yksityisen kaupungin kimppuun.

Sillä Ateenalaisillahan on paljon liittolaisia, jotka auttavat

heitä rahalla, eikä sodassa ole pääasia yksistään aseiden paljous,

vaan myöskin riittävä määrä rahaa, joka antaa aseille tukea,

etenkin mannervallan ja merivallan välisessä sodassa. Hankkikaamme

sentähden itsellemme kaikella mokomin varoja, älkäämmekä ennen

ryhtykö sotaan liittolaisten puheiden kiihottamina. Koska meillä on

suurin vastuunalaisuus, miten tahansa käyneekin, niin tulee meidän

edeltäkäsin tarkoin ja maltillisesti miettiä asiaa."

"Älkää hävetkö, jos nuot moittivat meitä hitaudesta ja

vitkailemisesta; sillä jos te menettelette hätäisesti, niin on

teidän hyvin vaikea tehdä rauhaa, jos te kerran olette varustamatta

ryhtyneet sotaan. Meidän valtiomme on aina ollut vapaamielinen

ja arvossa pidetty; itse asiassa onkin tämä varovaisuutemme

sangen viisasta menettelyä. Sentähden olemmekin me ainoat, jotka

eivät ylpeile menestyksestämme, emmekä vastoinkäymisessä menetä

rohkeuttamme. Yhtävähän kuin me annamme toisten kiitoksen houkutella

itseämme vaaroihin vastoin meidän parempaa tietoamme, yhtävähän me

annamme toisten parjauksen aikaansaaman suuttumuksen houkutella meitä

tekemään ajattelemattomuuksia. Meidän säädyllinen menettelytapamme

tekee meidät sotaisiksi ja varovaisiksi; sotaisiksi sentähden, että

kunniantunto on likeisessä yhteydessä kohtuuden kanssa, samoinkuin

urhoollisuus kunnianhimon kanssa; varovaisiksi sentähden, että me

olemme liian yksinkertaisesti kasvatetuita, voidaksemme halveksia

lakeja, sekä liian ankarasti totutetut kohtuuteen ollaksemme niitä

noudattamatta. Meillä ei ole taitoa kauneilla puheilla moittia

vihollistemme varustuksia voimatta myöskin toimia sanojemme mukaan,

mutta me ymmärrämme pitää muitten tuumia omiemme vertaisina ja

tajuamme, etteivät onnelliset tapahtumat ole puheista riippuvia.

Me varustaudumme todenteolla kohtaamaan vihollistamme, otaksuen

vihollisen toimivan sangen tarkasti tehdyn suunnitelman mukaan.

Ei tule koskaan perustaa toivoansa vihollisen tekemistä virheistä

johtuviin etuihin, vaan edeltäpäin tehtyjen omien suunnitelmien

varmuuteen. Ei saa luulla, että ihmisten välillä on suuria

eroavaisuuksia. Parasta kuitenkin on, että on saanut ankarimman

kasvatuksen."

"Älkäämme siis luopuko tästä menettelytavastamme, jonka olemme

isiltämme perineet, ja jota me itse menestyksellä olemme

noudattaneet. Älkäämme tehkö hätäisesti yhden päivän lyhyessä

keskustelussa päätöstä monien ihmisten, omaisuuksien, kaupunkien ja

kunniamme kohtalosta, vaan punnitkaamme asiaa tyyneesti ja viisaasti.

Me voimme sen tehdä paremmin kuin muut sotakuntomme perusteella.

Lähettäkää lähetystö Ateenaan puhumaan Potidaian asiasta ja niistä

valituksista, jotka liittolaiset ovat täällä esittäneet, koska he

itsekin ovat taipuvaisia ratkaisemaan riitaisuuden oikeudessa. Sitä

ennen on kohtuutonta hyökätä heidän kimppuunsa, ikäänkuin he olisivat

rikollisia, ikäänkuin heitä olisi jo julistettu rikollisiksi. Sillä

aikaa tehkää valmiiksi sotaa varten tarpeelliset varustukset. Täten

teette te itsellenne hyödyllisimmän ja vihollisille pelottavimman

päätöksen."

Täten puhui Arkidamos. Mutta Stenelaidas, yksi silloisista eforeista,

astui silloin esiin ja puhui seuraavaan tapaan:

"Minä en voi oikein käsittää, mitä Ateenalaiset noilla pitkillä

puheillansa tarkottavat: sillä samalla kuin he ovat itseänsä

kiitelleet, eivät he suinkaan ole kieltäneet tehneensä vääryyttä

liittolaisillemme sekä Peloponneesolaisille. Jos he muinoin

Meedialaisia vastaan käyttäytyivät kiitettävästi ja nyt tekevät

meille vääryyttä, niin ansaitsevat he kaksinkertaisen rangaistuksen,

koska he kunnon miehistä ovat muuttuneet vilpillisiksi. Me

sitävastoin olemme samankaltaiset kuin silloinkin, ja jos

esiinnymme viisaasti, niin emme saa sallia heidän tehdä vääryyttä

liittolaisillemme tahi vitkastella auttaa näitä, sillä eivät

Ateenalaisetkaan väärinkäyttelyssä viivyttele. Toisilla on paljon

laivoja, varoja ja hevosia, mutta meillä on kelpo liittolaiset,

joita me emme saa jättää Ateenalaisten mielivaltaan. Eikä tämä asia

ole oikeudenkäynnillä ja sanoilla ratkaistava, vaan meidän pitää

rangaista nopeasti ja kaikin voimin. Älköön nyt kukaan neuvoko meitä,

miten meidän tulee tehdä päätöksemme, koska meille kerran tehdään

vääryyttä, vaan miettikööt siitä kauan aikaa net, jotka aikovat tehdä

vääryyttä. Äänestäkää siis, Lakedaimonin miehet, Spartan kunnian

mukaisesti, älkääkä salliko Ateenalaisten tulla mahtavimmiksi;

älkää hyljätkö liittolaisia, vaan käykäämme jumalien avulla

vääryydentekijöitä vastaan."

Tämän sanottuaan antoi hän eforina Lakedaimonilaisten kansankokouksen

ryhtyä äänestämään. Koska heillä on tapana käyttää huuto- eikä

kiviliuskaäänestystä, niin selitti Stenelaidas, ettei hän voinut

erottaa, kummallako puolella enemmistö oli, ja tahtoen julkisen

äänestyksen kautta vielä enemmän kiihottaa heitä sotaan, sanoi hän:

"Lakedaimonin miehet! Se teistä, joka katsoo Ateenalaisten rikkoneen

sopimukset ja harjottaneen vääryyttä, astukoon tälle puolelle",

osottaen samalla määrätyn paikan, "mutta se, joka on toista mieltä,

menköön toiselle puolelle!" He nousivat nyt seisomaan ja menivät eri

haaroille. Niitä, jotka pitivät sopimukset rikottuina, oli enemmistö.

Tämän jälkeen kutsuttiin liittolaiset saapuville ja ilmottivat

heille, että Lakedaimonilaisten mielestä Ateenalaiset olivat

harjottaneet vääryyttä, mutta että he tahtoivat kutsua liittolaiset

äänestämään heidän kanssansa, jonka jälestä he alottaisivat sodan

yhteisen päätöksen mukaan, jos liittolaiset myöskin äänestäisivät

sotaa. Tämän toimituksen jälkeen lähtivät liittolaiset kotiinsa, niin

ikään palasivat Ateenalaiset lähettiläät, toimitettuansa tehtävänsä,

kotiinsa. Tämä kansankokouksen tekemä päätös sopimusten rikkomisesta

tehtiin neljäntenätoista vuonna Euboian sodan jälkeen, jolloin rauha

solmittiin kestämään kolmekymmentä vuotta.

Mutta Lakedaimonilaiset äänestivät rauhan rikotuksi, ja että oli

välttämätöntä ryhtyä sotaan, koska he pelkäsivät Ateenalaisten

paisuvan liian mahtaviksi, kun suuri osa Hellaasta jo oli heidän

vallassaan, eivätkä suinkaan niinkään paljon liittolaisten

esiintuomien asianhaarain tähden.

Ateenalaiset olivat saavuttaneet silloisen valta-asemansa seuraavalla

tavalla: Meedialaiset karkotettuamme Euroopasta, kun Helleenit

olivat voittaneet heidät sekä maalla että merellä, ja kun nekin

heistä, jotka laivoilla olivat paenneet Mykalehen, siellä perinpohjin

olivat voitetut, palasi Leotykides, joka oli Lakedaimonilaisten

kuningas ja Helleenien ylipäällikkö Mykalen taistelussa, kotia ja

hänen kanssansa Peloponneesolaiset liittolaiset. Mutta Ateenalaiset

sekä Jooniasta ja Hellespontoksesta kotoisin olevat liittolaiset,

jotka olivat luopuneet kuninkaasta, jäivät sinne piirittämään

Meedialaisten vallassa olevaa Sestoksen kaupunkia. He olivat siellä

talven ja ottivat kaupungin haltuunsa, sittenkuin barbarit olivat

sen jättäneet, jonka jälestä he purjehtivat Hellespontoksesta kotia.

Mutta heti barbarien lähdettyä lähetti Ateenan hallitus noutamaan

lapset, vaimot ja jälellä olevat tavarat takaisin sieltä, minne ne

olivat viedyt talteen, ryhtyi uudestaan rakentamaan kaupunkinsa

ja panemaan sen muureja kuntoon. Sillä ainoastaan vähäinen osa

ympärysmuureja oli pystyssä, ja talotkin olivat suurimmaksi osaksi

hävitetyt. Ainoasti muutamia harvoja oli jälellä, joissa oli asunut

Persialaisia ylimyksiä.

Kun Lakedaimonilaiset saivat vihiä näistä puuhista, toimittivat

he lähetystön Ateenaan, koska he sekä itse mielellään näkivät,

ettei Ateena, enemmän kuin muutkaan kaupungit, ollut muurien

ympäröimä, niinkuin myöskin liittolaiset heitä siihen kehottivat,

peläten Ateenalaisten suurta merivoimaa, jollaista ei kenelläkään

muulla tähän saakka ollut, ja heidän Meedialais-sodassa osotettua

urhoollisuuttansa. Nämät lähettiläät vaativat, etteivät Ateenalaiset

linnottaisi kaupunkiaan, vaan pikemmin auttaisivat Lakedaimonilaisia

repimään muidenkin Peloponneesoksen ulkopuolella olevien kaupunkien

ympärysmuurit. He salasivat kuitenkin Ateenalaisilta asian oikean

laidan ja epäluulonsa, vetäen syyksi, ettei barbareilla, jos he

vielä hyökkäisivät maahan, olisi mitään linnotettua asemapaikkaa,

josta he voisivat tehdä hyökkäyksiä, kuten äsken Teebaista, ja

että Peloponneesos olisi riittävä turvapaikka kaikille. Mutta

Ateenalaiset vastasivat heille Temistokleen neuvosta, että he

toimittaisivat Lakedaimonilaisten luo lähetystön keskustelemaan

kysymyksessä olevista asioista, ja palauttivat Lakedaimonilaisten

lähetystön. Temistokles ehdotti myöskin, että hänet mitä pikemmin

lähetettäisiin Lakedaimoniin muitten lähettiläiden seuraamana,

mutta että näitä pidätettäisiin kotoisalla ja lähetettäisiin vasta

sitten, kun muurit oli saatu niin korkeiksi, että niiden suojassa

voisi hätätilassa itseään puollustaa. Hän ehdotti myöskin, että

kaikkien kaupungissa olevien miesten, naisten ja lastenkin ilman

erotusta tulisi ottaa osaa muurien rakentamiseen, sekä ettei saisi

säästää mitään, ei yleistä yhtävähän kuin yksityistäkään taloa,

vaan pitäisi repiä kaikki, joita vaan voisi käyttää rakentamiseen.

Annettuansa nämät neuvot, lupasi hän, että hän kyllä ajaisi asian

perille Lakedaimonissa, ja lähti matkalle. Saavuttuansa Lakedaimoniin

ei hän heti esiintynyt kaupungin hallituksen eteen, vaan vitkasteli

tekosyiden nojalla. Jos joku hallitusmiehistä häneltä tiedusteli,

miksei hän tullut hallituksen puheille, niin sanoi hän odottavansa

lähetystön toisia jäseniä, joiden muka eräiden asioiden tähden

toistaiseksi oli täytynyt jäädä kotia, mutta että hän arveli heidän

mitä pikemmin saapuvan ja ihmetteli, miksi he eivät jo olleet tulleet.

Kun he tämän kuulivat, uskoivat he häntä, koska hän oli

Lakedaimonissa hyvin suosittu. Mutta kun sinne saapui muitakin,

jotka varmasti vakuuttivat, että muurien rakentamista yhä vaan

jatkettiin, ja että ne jo olivat jotenkin korkeat, niin eivät

Lakedaimonilaiset enää voineet olla epäilemättä asian todellista

laitaa. Kun Temistokles sai tämän tietää, pyysi hän, etteivät he

luottaisi kulkupuheisiin, vaan että he lähettäisivät keskuudestaan

sopivia ja luotettavia miehiä, jotka tutkittuansa asian voisivat

antaa luotettavan selonteon. He lähettivätkin asiantutkijoita, ja

Temistokles toimitti myöskin salaa sanansaattajan Ateenalaisten

luokse pyytämään, että he pidättäisivät siellä Lakedaimonilaisten

lähettiläät, jos suinkin epäluuloa herättämättä, kunnes heidän

omat lähettiläänsä palaisivat takaisin. Sillä nyt olivat myöskin

Temistokleen myötälähettiläinä saapuneet Lysikleen poika Abronikos

ja Lysimakoksen poika Aristeides, jotka kertoivat, että muurit

olivat jo kylliksi korkeiksi kohonneet. Temistokles pelkäsi, että

Lakedaimonilaiset, saatuansa varmat tiedot asian todellisesta

laidasta, eivät laskisi heitä kotiin. Ateenalaiset pidättivät

hänen pyynnöstään lähettiläät luonaan, ja nyt astui Temistokles

Lakedaimonilaisten eteen lausuen, että hänen kotikaupunkinsa

jo oli siksi vankasti varustettu muureilla, että se pystyi

suojelemaan asukkaitansa, ja että, jos Lakedaimonilaiset tahi

heidän liittolaisensa tahtoivat jotakin keskustella Ateenalaisten

kanssa lähettiläiden kautta, heidän olisi tulevaisuuden varalta

tietäminen, että he saapuivat semmoisten miesten luokse, jotka

kykenivät päättämään, mitä niin hyvin yhteinen kuin yksityinen etu

vaati. Sillä kun he katsoivat paraaksi jättää kaupunkinsa ja astua

laivoihinsa, niin päättivät he uskaltaa sen tehdä Lakedaimonilaisilta

neuvoa kysymättä, ja kun he neuvottelivat yhteisesti muiden kanssa,

eivät he missään suhteessa olleet muita typerämpiä. He katsoivat

nyt edulliseksi varustaa kaupunkinsa muureilla, niin hyvin omien

kansalaistensa kuin kaikkien liittolaisten etua silmällä pitäen.

Sillä ei olisi mahdollista puolueettomasti päättää yhteisistä

asioista olematta yhtä lujasti varustettu. Sentähden, sanoi hän,

oli välttämätöntä, että joko kaikki liittolaiskaupungit olivat

muurittomia tai heidän täytyi pitää sitä oikeana ja asiaan kuuluvana,

mitä oli tapahtunut.

Kuultuansa tämän eivät Lakedaimonilaiset julkisesti osottaneet

suuttumustansa Ateenalaisia kohtaan, sillä eiväthän he muka

olleetkaan tahtoneet estää muurien rakentamista, vaan ainoastaan

lähetystön kautta ilmottaa mielipiteensä yhteisen hyödyn puolesta.

He olivat siihen aikaan muka erittäin suosiollisia Ateenalaisille

näiden Meedialaissodassa osottaman urhoollisuuden tähden, mutta

salaa vihasivat he Ateenalaisia, sentähden että heidän tuumansa oli

rauennut tyhjiin. Kumpaisenkin kaupungin lähettiläät palasivat nyt

kotiinsa enemmittä verukkeitta.

Tällä lailla linnottivat Ateenalaiset vähässä ajassa kaupunkinsa,

ja muurien rakenteesta näkee vielä nytkin selvästi, että ne

ovat kiireellisesti tehdyt. Sillä muurien alaosa on rakennettu

kaikenlaisista kivistä, niitä sopivasti muodostelematta, sen mukaan

vaan millaisia kukin siihen toi. Siinä löytyy paljon hautapatsaita ja

valmiita kiviveistoksia. Sillä kaupungin ympärysmuurit laajennettiin

yleensä ja siksi niihin pantiin, mitä vaan saatiin käsiin.

Temistokles kehotti heitä myös rakentamaan valmiiksi Peiraieuksen

muurit, joka työ oli alotettu hänen ollessaan yhden vuoden Arkontina

Ateenassa. Hän arveli, että Ateenalaiset voisivat hyvin suuresti

laajentaa valtaansa, jos suurentaisivat merivarustuksensa, ja siihen

katsoi hän juuri tämän paikan sopivaksi, koska siellä löytyi kolme

luonnollista satamaa. Hän olikin ensimmäinen, joka uskalsi lausua,

että heidän piti hankkia itselleen ylivalta merellä, ja ryhtyi

heti panemaan tämän tuuman toimeen. Muurit rakennettiinkin hänen

neuvosta niin paksuiksi, kuin vielä tänäkin päivänä voi nähdä,

että kahdet niillä kulkevat kivillä kuormitetut kärryt voivat

sivuuttaa toisiaan. Kivien väliin ei pantu kalkkia eikä savea,

vaan suuret kivimöhkäleet sovitettiin toisiinsa hakkaamalla niitä

suorakulmaisiksi, ja ulkoapäin liitettiin ne toisiinsa raudalla

ja lyyjyllä. Muurit rakennettiin vaan puoleksi niin korkeiksi,

kuin alkuaan oli suunniteltu. Temistokles tahtoi tehdä muurit niin

korkeiksi ja leveiksi, että ne olisivat estäneet kaikki vihollisten

hyökkäykset, arvellen, että niiden puollustamiseen tarvittaisiin

vaan vähäinen luku miehiä ja nekin kykenemättömiä, koska kaikki

muut tarvittaisiin laivaväkeen. Sillä hän kohdisti huolenpitonsa

pääasiallisesti laivastoon, luullakseni sentähden, että hän arveli

kuninkaan sotajoukon voivan tulla Hellaaseen helpommin meritse kuin

maitse, ja tässä suhteessa piti hän Peiraieusta sisämaan kaupunkia

tärkeämpänä. Usein kehotti hän Ateenalaisia pakenemaan sinne, jos

heitä milloin maalla kovin ahdistettaisiin, ja täällä tekemään

laivoilla vihollisille vastarintaa. Tällä tavalla saivat Ateenalaiset

kaupunkinsa linnoitetuksi ja laittoivat muutkin varustukset kuntoon

heti Meedialaisten lähdettyä Hellaasta.

Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, lähetettiin

Peloponneesoksesta 20 laivan kanssa merelle Helleenien

ylipäällikkönä. Tähän liittyi myöskin 30 laivaa Ateenasta ja

joku määrä liittolaisten laivoja. Nämät purjehtivat Kyprokseen

ja valloittivat suuren osan tätä saarta sekä lähtivät täältä

Bysantioniin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja valloittivat senkin

piiritettyään sitä Pausaniaan johdolla.

Mutta kun Pausanias alkoi käyttäytyä omavaltaisesti, kävivät kaikki

Helleenit tyytymättömiksi ja erittäinkin Joonialaiset, kuten myöskin

kaikki ne, jotka äskettäin olivat vapautuneet kuninkaan ikeestä.

Nämät kääntyivät Ateenalaisten puoleen, pyytäen että Ateenalaiset

sukulaisuuden tähden rupeaisivat heidän johtajikseen, eivätkä sallisi

Pausaniaan kohdella heitä väkivaltaisesti. Ateenalaiset myöntyivät

heidän pyyntöönsä ja päättivät tarkasti pitää huolta liittolaisten

eduista sekä järjestää kaikki muutkin seikat, miten heille oli

parasta. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset Pausaniaan kotiin

tekemään tiliä siitä, mitä he olivat saaneet tietää. Sillä Spartaan

saapuneet Helleenit tekivät häntä vastaan kovia syytöksiä, että hän

esiintyi mieluummin itsevaltiaana kuin ylipäällikkönä. Juuri samaan

aikaan sattui, että liittolaiset suuttuneina häneen kääntyivät

Ateenalaisten puoleen, paitsi ne, jotka olivat Peloponneesoksesta.

Saavuttuansa Lakedaimoniin, täytyi hänen kärsiä rangaistusta

muutamista yksityisistä rikoksista, mutta suurimpien rikoksien

suhteen vapautettiin hän syytöksistä. Erittäinkin syytettiin

häntä Meedialaisystävyydestä, joka yleisen mielipiteen mukaan oli

päivänselvä asia. Lakedaimonilaiset eivät enää lähettäneet häntä

ylipäälliköksi, vaan määräsivät siksi Dorkkiin ja muutamia muita,

jotka saivat mukaansa vähäisen sotajoukon. Mutta liittolaiset eivät

hyväksyneetkään näitä päälliköikseen, ja kun nämät sen huomasivat,

lähtivät he pois. Tämän jälkeen Lakedaimonilaiset eivät lähettäneet

sinne ketään, peläten että heidän miehensä poistuttuansa isänmaastaan

joutuisivat vilpillisiksi, noudattaen Pausaniaan esimerkkiä.

He halusivat kokonaan luopua Meedialaisesta sodasta, katsoen

Ateenalaisten olevan kylliksi taitavia sotaa johtamaan, ja pitäen

heitä vielä siihen aikaan ystävinänsä.

Kun Ateenalaiset täten liittolaisten suostumuksella ja Pausaniasta

kohdanneen vihan kautta olivat saaneet käsiinsä Hellaan ylijohdon,

määräsivät he, minkä kaupungin tuli antaa rahaa, minkä laivoja

Meedialaissotaa varten. Tekosyynä tähän menettelyyn oli, että

he muka kostaisivat omat kärsimyksensä hävittämällä kuninkaan

maata. Veronkantoa varten perustettiin nyt ensi kerta Ateenaan

helleenotamien virka, jotka ottivat haltuunsa rahaverot. Ensiksi

määrätty vero oli 460 talenttia. Säilytyspaikaksi määrättiin Deelos,

ja kokoukset pidettiin sikäläisessä pyhäkössä.

Ateenalaiset, jotka alussa olivat vapaiden liittolaisten johtajina,

joilla viimeksimainituilla yhteisissä kokouksissa oli äänivalta,

ovat seuraavalla tavalla laajentaneet valtansa Meedialaisen ja

Peloponneeson sodan väliajalla sotien ja yhteisten asiain johtamisen

avulla, taistellen milloin barbareja, milloin omia luopuneita

liittolaisiansa, milloin Peloponneesolaisia vastaan, jotka aina

olivat luopuneiden puolella. Minä olen esittänyt nämät seikat,

vaikka ne eivät oikeastaan kuulu kertomukseeni, koska minua

edellisemmät historioitsijat ovat jättäneet tämän aikakauden syrjään

ja käsitelleet joko Hellaan historiaa ennen Meedialaissotaa, tahi

juuri tätä sotaa. Hellanikos, joka Attikan historiassa koskettelee

näitä seikkoja, on aivan lyhyesti ja ilman tarkkoja ajantietoja

niistä kertonut. Tästä kertomuksestani voi nähdä, miten Ateenalaiset

vähitellen saavuttivat ylivallan.

Ensiksi valloittivat he väkirynnäköllä Miltiadeen pojan Kimoonin

johdolla Strymonjoen suulla sijaitsevan Eeionin, joka oli

Meedialaisten vallassa, ja tekivät sen asukkaat orjiksi. Samoin

valloittivat he Aigeian-meressä sijaitsevan Skyros-saaren, jossa asui

Dolopialaisia, ja asettuivat sinne asumaan. He sotivat niinikään

Karystolaisia vastaan ja pakottivat nämät aikaavoittaen antautumaan,

muiden Euboialaisten ottamatta osaa sotaan. Sitten kävivät he

sotaa heistä luopuneita Naksolaisia vastaan ja pakottivat heidät

säännöllisen piirityksen avulla antautumaan. Tämä oli ensimmäinen

liittolaiskaupunki, joka vasten sopimuksia joutui orjuuteen.

Sittemmin joutui muitakin kaupunkeja saman kohtalon alaisiksi.

Monenmoiset olivat kapinoiden syyt, mutta pää-asiallinen syy oli

kieltäytyminen verojen maksusta ja laivojen antamisesta tahi

sotapalveluksen suorittamisesta, jos joku kaupunki teki itsensä

syypääksi siihen. Sillä Ateenalaiset olivat vaativaisia ja

herättivät heti tyytymättömyyttä, koska he käyttivät pakkokeinoja

niitä vastaan, jotka eivät olleet tottuneita eivätkä halukkaita

kärsimään rasituksia. Ateenalaiset eivät myöhemmin olleet muutenkaan

ylijohtajina niin suosituita kuin alussa, koska he eivät sodassa

kohdelleet liittolaisiansa vertaisinaan, ja heidän oli helppo

pakottaa luopiot kuuliaisuuteen. Tähän olivat liittolaiset itse

syypäät, sillä koska he itse olivat vastahakoisia sotapalvelukseen,

suorittivat heistä useimmat mielellänsä laivojen asemesta vastaavan

rahasumman, saadaksensa jäädä kotiin. Ateenalaiset saattoivat

täten enentää merivoimiansa niillä varoilla, joita liittolaiset

suorittivat, jotavastoin nämät itse nousten kapinaan olivat

varustamattomia ja sen kaiken puutteessa, mitä sotaan tarvitaan.

Tämän jälkeen taisteltiin tappelu merellä ja maalla Eyrymedonjoen

suulla Pamfyliassa, jossa Ateenalaiset liittolaisinensa taistelivat

Meedialaisia vastaan ja saivat samana päivänä kaksinkertaisen

voiton, valloittaen ja hävittäen Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla

Foiniikilaisilta kaikkiaan 200 kolmisoutulaivaa. Jonkun ajan

kuluttua, luopuivat Tasolaiset heistä, riitauttuansa heidän kanssansa

vastapäätä Trakiassa olevien kauppapaikkojen ja kaivoksien tähden,

jotka kuuluivat Tasolaisille. Ateenalaiset purjehtivat laivastollansa

Tasokseen, voittivat sen asukkaat meritappelussa ja astuivat

maihin. Samaan aikaan lähettivät he keskuudestaan ja liittolaisista

Strymonjoelle 10,000 uudisasukasta, joiden piti asettua asumaan

niille seuduille, jotka silloin olivat tunnetut nimellä "Yhdeksän

tietä", nykyinen Amfipolis, ja kuuluivat Eedoneille. Ateenalaiset

valloittivatkin tämän paikan; mutta kun he tunkeutuivat Trakian

sisämaahan, tuhosi heidät sikäläinen Trakialainen yhdistetty

sotajoukko Eedonilaisen Drabeskoksen läheisyydessä, koska nämät

pitivät "Yhdeksän tien" siirtolan perustamista itselleen vihollisena

tekona.

Jouduttuansa taistelussa tappiolle ja piiritettyinä pyysivät

Tasolaiset Lakedaimonilaisilta apua ja yllyttivät heitä hyökkäämään

Attikaan. Ateenalaisten siitä vihiä saamatta, lupasivatkin nämät

salaa tehdä hyökkäyksen, ja ryhtyivätkin siihen tarvittaviin

valmistuksiin, kun maanjäristys esti heidät siitä. Samaan aikaan

nousivat Heilootit, ympäristössä asuvat Tuurialaiset ja Altealaiset

kapinaan ja asettuivat Itomeehen. Useimmat näistä Heilooteista

olivat muinoin orjiksi joutuneiden Messeenialaisten jälkeläisiä,

jonka tähden heitä tavallisesti kutsuttiin Messeenialaisiksi. Kun

nyt Lakedaimonilaiset joutuivat sotaan Itomeehen paenneitten kanssa,

antautuivat Tasolaiset Ateenalaisille kolmen vuoden piirityksen

perästä, suostuen repimään muurinsa, luovuttamaan laivansa, maksamaan

heti määrätyn rahasumman ja sittemmin joka vuosi veroa sekä luopumaan

vuorikaivoksistansa ja mannermaalla sijaitsevista kauppapaikoistansa.

Kun sota Itomeehen paenneita vastaan kävi pitkälliseksi, kutsuivat

Lakedaimonilaiset sekä liittolaisensa että Ateenalaiset avuksensa.

Nämät tulivatkin Kimoonin johdolla melkoisen sotajoukon kanssa.

Heidät kutsuttiin varsinkin sentähden, että heitä pidettiin

taitavina piirittäjinä, ja koska Lakedaimonilaiset huomasivat

puutteellisuutensa pitkällisen piirityksen kestäessä, sillä

rynnäköllä he jo kyllä muuten olisivat voineet valloittaa tämän

paikan. Tämän sodan kautta tuli ensiksi eripuraisuus ilmi

Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä. Sillä kun piiritys

kävi pitkälliseksi eikä paikkaa heti rynnäköllä voitu valloittaa,

pelkäsivät Lakedaimonilaiset Ateenalaisten urhoollisuutta ja

yrittelijäisyyttä. Kun he nyt arvelivat, että Ateenalaiset, jos he

jäisivät sinne, ryhtyisivät Itoomeen paenneiden kanssa liittoon,

koska nämät olivat heidän heimolaisensa, lähettivät he kaikista

liittolaisista ainoastaan Ateenalaiset pois, ilmottamatta kuitenkin

epäluuloansa ja väittäen vaan, etteivät he heitä enää tarvinneet.

Ateenalaiset kyllä huomasivat, ettei heidän poistamiseensa ollut

sen parempaa syytä kuin salainen kateus. He panivat tämän kovin

pahakseen, arvellen etteivät he olleet Lakedaimonilaisilta

ansainneet tällaista kohtelua, ja heti kotia tultuansa rikkoivat

he Lakedaimonilaisten kanssa Meedialaisia vastaan solmitun

liiton, liittoutuen Lakedaimonilaisten vihollisiin Argiiveihin.

Nämät molemmat sitoivat niinikään samoilla ehdoilla valaliiton

Tessalialaisten kanssa.

Kun Itomeehen sulkeutuneet eivät kauemmin voineet tehdä

vastarintaa, antautuivat he neljä vuotta kestäneen piirityksen

jälkeen, ehdolla että saisivat vapaasti lähteä Peloponneesoksesta

eivätkä koskaan palaisi sen alueelle. Jos joku sittemmin sieltä

tavattaisiin, joutuisi hän sen orjaksi, joka hänet ottaisi kiinni.

Lakedaimonilaisille oli jo aikaisemmin Pyytia antanut sen vastauksen,

että heidän tulisi päästää ne vapaiksi, jotka rukoilivat Itomeen

Zeyksen nimessä. He lähtivätkin vaimoineen ja lapsineen Ateenalaisten

suojaan, jotka suuttuneina Lakedaimonilaisille ottivat heidät

vastaan, osottaen heille asuinpaikaksi Naupaktoksen, jonka he

äskettäin olivat valloittaneet Ozolilaisilta Lokreilta. Megaralaiset

luopuivat niinikään Lakedaimonilaisista ja liittyivät Ateenalaisiin,

koska Korintolaiset olivat alkaneet sodan heitä vastaan rajariidan

johdosta. Ateenalaiset miehittivät itse Megaran ja Pegain, rakentaen

Megaralaisille pitkät muurit kaupungista Nisaiaan, jotka nämät itse

pitivät miehitettyinä. Tästä ajasta lähtien alkoivat Korintolaiset

katkerasti vihata Ateenalaisia.

Psametikoksen poika Libyalainen Inaros, Aigyptoksen rajamaissa

asuvien Libyalaisten hallitsija, hyökkäsi sotajoukkoineen Faroksen

kaupungin yläpuolella sijaitsevasta Mareian kaupungista ja sai

suurimman osan Aigyptoa luopumaan Artaxerxes kuninkaasta sekä

pyysi Ateenalaisilta apua, julistaen itsensä kuninkaaksi. Nämät

sattuivatkin olemaan sotaretkellä Kyprossaarta vastaan 200 laivalla,

jotka olivat osaksi omia, osaksi liittolaisten. He jättivät nyt

Kyproksen rauhaan ja purjehtivat Aigyptokseen, nousivat mereltä

ylös Niilin virtaa myöten, ottaen haltuunsa koko joen sekä kaksi

kolmasosaa Memfiin kaupunkia, taistellen myöskin kaupungin kolmatta

kolmannesta vastaan, jota kutsuttiin "Valkoiseksi muuriksi",

johon olivat sulkeutuneet Meedialaiset ja Persialaiset pakolaiset

kuten myöskin ne Aigyptolaiset, jotka eivät olleet liittyneet

kapinoitsijoihin.

Ateenalaiset astuivat maihin Heliaisissa, purjehdittuansa sinne

laivoillaan, ja ryhtyivät taisteluun Korintolaisia ja Epidaurolaisia

vastaan, jolloin Korintolaiset pääsivät voitolle. Sittemmin ryhtyivät

Ateenalaiset taisteluun Peloponneesolaisten laivastoa vastaan

Kekryfaleian edustalla, jossa Ateenalaiset saavuttivat voiton.

Kun sittemmin sota oli puhjennut Ateenalaisten ja Aiginalaisten

välillä, syntyi näiden kesken Aiginan vesillä verinen meritappelu,

johon kumpaistenkin liittolaiset ottivat osaa. Ateenalaiset saivat

voiton, anastivat vihollisilta 70 laivaa, laskivat väkensä maihin

ja ryhtyivät Stroiboksen pojan Leokrateen johdolla piiritykseen.

Peloponneesolaiset tahtoivat auttaa Aiginalaisia ja lähettivät

Aiginaan 300 raskasaseista Korintolaista ja Epidaurolaista. He

miehittivät Geraneian kukkulat ja hyökkäsivät Megaran alueelle.

Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tekivät tämän hyökkäyksen

siinä luulossa, etteivät Ateenalaiset kykenisi auttamaan

Megaralaisia, koska heidän sotajoukostaan suurin osa oli poissa

Aiginassa ja Aigyptoksessa. Jos he taas tahtoisivat rientää apuun,

täytyisi heidän vetäytyä pois Aiginasta. Mutta Ateenalaiset

eivät kutsuneet pois joukkoaan Aiginasta, vaan kotiin jääneet

sotilasvanhukset ja nuorukaiset lähtivät Myronideen johdolla Megaran

avuksi. Ratkaisemattoman taistelun jälkeen Korintolaisia vastaan,

erosivat sotajoukot eikä kumpainenkaan taistelevista arvellut

joutuneensa tappiolle. Korintolaisten lähdettyä, pystyttivät

Ateenalaiset voitonmerkin, koska he kumminkin olivat voiton puolella.

Mutta Korintolaiset, joita heidän kotiin jääneet vanhuksensa tämän

häpeän tähden ankarasti pilkkasivat, lähtivät kahdentoista päivän

valmistautumisen jälkeen uudelleen sotaan ja pystyttivät hekin

puolestaan voitonmerkin, ikäänkuin jos olisivat päässeet voitolle.

Ateenalaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta ulos Megarasta, surmasivat

merkin pystyttäjät ja voittivat taistelussa muut viholliset.

Korintolaiset vetäytyivät tämän tappelun perästä takaisin, ja kun

heitä kovasti ahdistettiin, eksyi suurehko joukko heitä tieltä pois,

ja joutui yksityisen henkilön omistamalle alueelle, jota ympäröi

suuri hauta, niin ettei mistään muualta päässyt ulos. Tuskin olivat

Ateenalaiset tämän huomanneet, kun he jo asettivat niitä sulkemaan

sinne raskasaseisia ja ympärille kevytaseisia, surmaten kivillä

kaikki net, jotka olivat jääneet sisäpuolelle aitausta. Tämä oli

tuntuva tappio Korintolaisille, mutta suurin osa sotajoukosta pääsi

kuitenkin kotiin.

Tähän aikaan alkoivat Ateenalaiset rakentaa pitkiä muureja rantaan

saakka, toisia Faleeroniin, toisia Peiraieukseen. Fookilaiset

tekivät hyökkäyksen Doorilaisten alueelle, mistä Lakedaimonilaiset

olivat lähteneet, ja ahdistivat Boionin, Kytinonin ja Erineonin

kaupunkeja. Kun he olivat saaneet yhden näistä kaupungeista

valtaansa, lähettivät Lakedaimonilaiset Doorilaisille avuksi 1,500

miestä omaa väkeä ja 10,000 miestä liittolaisiansa Kleombrotoksen

pojan Nikomeedeen johdolla, joka johti sotajoukkoa vielä ala-ikäisen

kuningas Pausaniaan pojan Pleistoanakson sijasta. He pakottivat

Fookilaiset jättämään takaisin kaupungin ja lähtivät kotimatkalle.

He olisivat voineet kulkea vesitietä Krisaion merenlahden yli, mutta

Ateenalaiset laivat olisivat heitä silloin estäneet. Eikä kulku

Geraneionin kauttakaan näyttänyt turvalliselta, kun Megara ja Pegai

olivat Ateenalaisten hallussa. Sillä Geraneionin kautta kulkeminen on

jo itsessään huonojen teiden takia hyvin vaivaloista, ja nyt pitivät

sen ohessa Ateenalaiset sitä tarkasti silmällä. Lakedaimonilaiset

olivat sitäpaitse saaneet tietää, että Ateenalaiset aikoivat sulkea

heiltä tien. He päättivät siis jäädä Boiootiaan miettiäksensä, miten

he varmimmin voisivat päästä vihollisten lävitse kotia. Joukko

Ateenalaisia oli myöskin kehottaneet heitä tulemaan, toivoen voivansa

heidän avullansa kukistaa kansanvallan ja keskeyttää pitkien muurien

rakentamisen. Mutta heitä vastaan marssivat Ateenalaiset kaiken

sotaväkensä kanssa, 1,000 Argiivia ja muita liittolaisia väkilukunsa

mukaan, yhteensä noin 14,000 miestä, koska arvelivat, etteivät

Lakedaimonilaiset muualta voisi päästä läpi, ja koska he pitivät

epäluuloa, että nämät olivat aikeissa kumota kansanvallan. Sopimuksen

mukaan tuli heille avuksi myöskin joukko Tessalialaisia ratsumiehiä,

jotka kuitenkin taistelun kestäessä luopuivat Lakedaimonilaisten

puolelle.

Boiootian Tanagran läheisyydessä taistellussa tappelussa pääsivät

Lakedaimonilaiset liittolaisineen voitolle, ja kumpikin sotajoukko

menetti tässä tappelussa paljon väkeä. Lakedaimonilaiset kulkivat

tämän jälkeen Megaran alueelle, hävittivät puuviljelykset ja

palasivat sitten Geraneian ja kannaksen kautta kotiin. Ateenalaiset

tunkeutuivat 62 päivää tämän tappelun jälkeen Muroonideen johdolla

Boiootiaan, voittivat Boiootialaiset Oinofytain tappelussa,

valloittivat koko Boiootian ja Fookiksen, repivät Tanagran muurit,

ottivat 100 mahtavinta Opuntilaista Lokrilaista panttivangeiksi ja

rakensivat pitkät muurit lopullisesti valmiiksi. Sitten tekivät

Aiginalaiset sovinnon Ateenalaisten kanssa, ehdolla että heidän

tulisi repiä kaupunkinsa muurit, luovuttaa heille kaikki laivansa

ja vastaisuudessa suorittaa määrätty vero. Ateenalaiset purjehtivat

sen jälkeen Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla Peloponneesoksen

ympäri, hävittivät Lakedaimonilaisten laivaveistämön, valloittivat

Korintolaisten Kalkis nimisen kaupungin sekä voittivat astuttuansa

maihin Sikyoonilaiset taistelussa.

Ateenalaiset liittolaisineen saivat Aigyptoksessa ollessaan kokea

monenlaisia sodanvaiheita. Alussa he kyllä saivat koko Aigyptoksen

haltuunsa, mutta kuningas lähetti Lakedaimoniin Megabatsos nimisen

Persialaisen rahasummalla varustettuna yllyttämään Peloponneesolaisia

hyökkäykseen Attikaan, jotta Ateenalaisten täytyisi vetäytyä pois

Aigyptoksesta. Kun tämä tuuma ei onnistunut, ja kun Megabatsos näki,

että hänen rahansa turhaan kuluivat, palasi hän jälelle jääneine

rahoineen Aasiaan. Silloin lähetti kuningas toisen Persialaisen,

Zopyyroksen pojan Megabyzoksen, suuren sotajoukon seuraamana

Aigyptokseen. Tämä saapui sinne maitse, voitti Aigyptolaiset

liittolaisineen tappelussa ja ajoi Helleenit pois Memfiksesta,

sulkien heidät Prosoopitissaareen. Hän piti heitä sinne saarrettuina

puolitoista vuotta, kunnes hän vihdoin kuivasi kanavan johtamalla

veden pois, saattaen siten heidän laivansa kuivalle maalle, ja teki

suurimman osan saarta mannermaaksi, joten hän valloitti saaren

kulkien sinne jalkaisin.

Näin raukesivat Helleenien kuusi vuotta kestäneet sotahankkeet

tyhjiin. Ainoastaan harvat tuosta suuresta sotajoukosta pelastuivat

Kyreeneehen Libyan kautta, mutta useimmat hukkuivat. Aigyptos tuli

taas kuninkaan vallan alle, mutta suoseuduissa hallitsi Amyrtaios.

Soiden laajuuden takia, ja koska suoseutulaiset ovat Aigyptolaisista

urhoollisimmat, ei häntä kyetty kukistamaan. Libyan kuningas Inaros,

joka oli saanut aikaan kaikki nämät vehkeet Aigyptoksessa, joutui

petoksen kautta vihollisten käsiin ja naulittiin ristiin. Sillä välin

olivat Ateenalaiset liittolaisineen lähettäneet 50 kolmisoutulaivaa

Aigyptokseen toisten sijaan, ja nämät laskivat ankkurin Mendeesionin

maakärjen edustalla, tietämättä mitään äskettäisistä tapahtumista.

Näiden kimppuun hyökkäsi maanpuolelta jalkaväki ja meren puolelta

Foiniikilainen laivasto ja tuhosi perinpohjin suurimman osan

laivastoa, niin että ainoastaan vähäinen lukumäärä laivoista

pääsi pakenemaan kotiin. Näin päättyi Ateenalaisten ja heidän

liittolaistensa suuri sotaretki Aigyptokseen.

Tessalian kuninkaan Ekekratideen pojan Oresteen oli täytynyt

paeta Tessaliasta ja koetti houkutella Ateenalaisia asettamaan

hänet sinne takaisin kuninkaaksi. Ateenalaiset liittoutuivat

Boiootialaisten ja Fookilaisten sekä näiden liittolaisten kanssa

ja kulkivat Tessaliassa sijaitsevaa Farsaloskaupunkia vastaan. He

valloittivat sen verran maata kuin he voivat anastaa, poistumatta

leiristään liian etäälle, sillä Tessalian ratsumiehet estivät heitä

etenemästä. Kaupunkia he eivät voineet saada haltuunsa. Yhtä huonosti

onnistui heiltä se aikeensa, jonka tähden he olivat sotaretkelle

lähteneet. Heidän täytyi vetäytyä pois tyhjin toimin ja ottaa

Orestes mukaansa. Heti tämän jälkeen astui 1,000 Ateenalaista Pegain

vesillä oleviin laivoihin, joka kaupunki oli heidän hallussaan, ja

purjehti Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla Sikyooniin. Astuen

siellä maihin, voittivat he Sikyoonilaiset, jotka olivat asettuneet

vastarintaan. Kohta tämän jälkeen purjehtivat he, otettuansa

Akaialaisia avuksi, vastapäätä olevalle merenrannalle, käänsivät

aseensa Akarnanian Oiniadaita vastaan ja piirittivät sitä. Mutta kun

eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he kotiinsa.

Kolme vuotta tämän jälkeen tekivät Ateenalaiset rauhan

Peloponneesolaisten kanssa viiden vuoden ajaksi. Kun heillä siis ei

ollut mitään sotaa Hellaassa, purjehtivat he Kimoonin johdolla 200

laivalla Kyprossaarta vastaan. Tähän laivastoon kuului sekä heidän

omiansa että liittolaisten laivoja. Näistä laivoista purjehti 60

Aigyptokseen Amyrtaioksen pyynnöstä, joka oli suomaiden hallitsija,

loput jäivät piirittämään Kitionia. Kun Kiimoon kuoli ja tuli

ruokatavarain puute, vetäytyivät he pois Kitionista. Purjehtien

Kyprossaarella olevan Salamis kaupungin ohitse, taistelivat

he yht'aikaa maitse ja meritse Foiniikilaisia, Kyprolaisia ja

Kilikialaisia vastaan. He pääsivät kumpuisessakin taistelussa

voitolle ja purjehtivat sitten Aigyptoksesta palaavien laivojen

seurassa kotiin. Lakedaimonilaiset ryhtyivät tämän jälkeen niin

kutsuttuun pyhään sotaan, valloittaen Delfoin pyhäkön, jonka he

lahjoittivat Delfolaisille. Tuskin olivat he lähteneet täältä, kun

Ateenalaiset tekivät retken näille seuduille, valloittivat pyhäkönkin

ja luovuttivat sen Fookilaisille.

Jonkun ajan kuluttua tekivät Ateenalaiset Tolmaioksen pojan Tolmideen

johdolla 1,000 raskasaseisen sekä liittolaisten voimiensa mukaan

lähettämien joukkojen kanssa sotaretken Orkomenosta, Kairooneiaa

ja muutamia muitakin Boiootian paikkakuntia vastaan, jotka olivat

Boiootialaisten pakolaisten hallussa, ja joita he sentähden pitivät

vihollisina. He valloittivat Kairooneian, möivät sen asukkaat

orjiksi ja lähtivät pois, jätettyänsä sinne vartioväen. Matkalla

hyökkäsivät Korooneian läheisyydessä heidän kimppuunsa Orkomenoksesta

Boiootialaiset pakolaiset, jotka olivat yhdistyneet Lokrilaisten,

Euboialaisten ja muiden samanmielisten kanssa. Nämät pääsivät

taistelussa voitolle, tuhosivat osan Ateenalaisista ja ottivat loput

vangeiksi. Ateenalaiset jättivät silloin koko Boiootian ehdolla, että

saisivat takaisin vankinsa. Boiootialaiset pakolaiset palasivat nyt

takaisin ja pääsivät kuten kaikki muutkin itsenäisiksi.

Heti tämän jälkeen luopui Euboian saari Ateenalaisista. Kun Perikles

jo Ateenan sotajoukon seuraamana oli lähtenyt sinne, sai hän tiedon,

että Megarakin oli luopunut, ja että Peloponneesolaiset aikoivat

hyökätä Attikaan, kuten myöskin että Megaralaiset olivat tuhonneet

Ateenalaisen varusväen, paitsi niitä harvoja, jotka olivat päässeet

pakenemaan Nisaiaan. Megaralaiset olivat tehneet tämän hyökkäyksen,

kutsuttuansa Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja Epidaurolaiset

avukseen. Perikles kiiruhti nyt viemään sotaväkensä pois Euboiasta.

Peloponneesolaiset tunkeutuivat silloin Lakedaimonilaisten

kuninkaan, Pausaniaan pojan Pleistoanaksin johdolla Attikan alueella

sijaitsevaan Eleusiin ja Triooniin, jotka hävitettyään he palasivat

kotia pyrkimättä kauemmaksi. Ateenalaiset purjehtivat silloin

uudelleen Perikleen johdolla Euboiaan ja panivat sen täydellisesti

valtansa alle. Saaren muiden kaupunkien olojen järjestämisestä

sopivat he asukasten kanssa, mutta Hestiaialaiset karkottivat he pois

heidän asuinsijoistaan ja anastivat heidän alueensa itselleen.

Heti poistettuansa Euboiasta tekivät he aselevon Lakedaimonilaisten

ja heidän liittolaistensa kanssa 30 vuodeksi, luopuen Nisaiasta,

Akaiasta, Pegaiasta ja Troitseenista. Sillä kaikki nämät

Peloponneesolaiset alueet olivat Ateenalaisten hallussa. Kuusi

vuotta tämän jälkeen syntyi Samolaisten ja Mileetolaisten välillä

sota Prieeneen omistamisesta. Kun Mileetolaiset joutuivat tappiolle,

kääntyivät he Ateenalaisten puoleen ja toivat esiin joukon

valituksia Samolaisia vastaan. Useat Samolaisetkin kannattivat

Mileetolaisia, haluten saada hallitusmuutoksen aikaan. Samokseen

purjehti sen johdosta 40 Ateenalaista laivaa, jotka asettivat saareen

kansanvaltaisen hallituksen ja ottivat 50 nuorukaista ja samanverran

miehiä panttivangeiksi, jotka vietiin Lemnokseen. Sitten palasivat

Ateenalaiset kotiin, jätettyänsä Samokseen varustusväen. Mutta oli

suuri määrä Samolaisia, jotka eivät tätä hyväksyneet, vaan pakenivat

mannermaalle, jossa he liittyivät varakkaimpien kaupunkilaistensa

ja Hystaspeen pojan Pissuutneen kanssa, joka silloin toimi

käskynhaltijana Sardeessa. He kokosivat 700 miestä ja hyökkäsivät

yönaikaan Samokseen. Ensiksi kävivät he hallitusmiesten kimppuun

ja saivat useimmat heistä käsiinsä. Vietyänsä salaa panttivangit

Lemnoksesta, nostivat he kansalaisensa julkiseen kapinaan ja jättivät

Pissuutneelle Ateenalaisen vartioväen ja päälliköt, jotka olivat

heidän hallussaan, sekä valmistautuivat viipymättä sotaretkelle

Mileetosta vastaan. Samalla luopuivat Ateenalaisista myöskin

Bysantiolaiset.

Kun Ateenalaiset saivat tämän tietää, purjehtivat he 50 laivalla

Samokseen. Näistä he eivät voineet käyttää 16, koska osa niistä

lähetettiin Kaariaan, pitämään silmällä Foiniikilaisten laivastoa, ja

osa Lesbokseen ja Kiokseen avunpyyntiin. Ateenalaiset ryhtyivät siis

Perikleen ja yhdeksän apupäällikön johdolla 34 laivalla taisteluun

Samolaisten laivastoa vastaan Tragian saaren edustalla. Samolaisilla

oli 70 laivaa, joista 20 oli kuljetuslaivaa, ja jotka kaikki

palasivat Mileetoksesta. Tässä taistelussa pääsivät Ateenalaiset

voitolle. Myöhemmin tuli heille avuksi Ateenasta 40 laivaa,

Kioksesta ja Lesboksesta 25. Niitten saavuttua astuivat he maihin,

voittivat maaväen ja ympäröivät kaupungin kolmelta puolen muurilla,

saartaen sen niinikään meren puolelta. Perikles otti ankkurissa

olevista laivoista 60, joilla hän mitä kiiruummin lähti Kaunokseen

ja Kaariaan, saatuansa tietää, että Foiniikilainen laivasto oli

tulossa heitä vastaan. Sillä Steesagoras oli muutamien muitten

Samolaisten seurassa viidellä laivalla Samolaisten puolelta lähtenyt

Foiniikilaisten laivaston avuksi.

Sillä välin purjehtivat Samolaiset äkkiarvaamatta ulos satamasta ja

hyökkäsivät varustamatonta laivastoa vastaan, tuhosivat vahtilaivat

ja voittivat heitä vastaan purjehtivat laivat meritappelussa.

Heillä oli 14 päivää valta merellä, jolloin he toivat ja veivät,

mitä vaan halusivat. Mutta kun Perikles palasi, saartoi hän heidän

laivansa uudelleen, ja Ateenasta saapui myöhemmin 40 laivaa

avuksi Thukydideen, Hagnoonin ja Formioonin johdolla, 20 laivaa

Tleepolemoksen ja Antikleen johdolla ja 30 laivaa Kioksesta ja

Lesboksesta. Samolaiset ryhtyivät kyllä vähäpätöiseen meritappeluun,

mutta eivät enää kyenneet tekemään vastarintaa, jonka tähden he

piirityksen yhdeksäntenä kuukautena olivat pakotetut antautumaan,

ehdoilla että repisivät muurinsa, antaisivat panttivankeja ja

luovuttaisivat laivansa sekä määrätyissä erissä suorittaisivat

sotakulungit. Bysantiolaiset suostuivat niinikään rupeamaan

Ateenalaisten alamaisiksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin.

Muutamia vuosia tämän jälkeen tapahtuivat edelläkerrotut selkkaukset

Kerkyyralaisten ja Potidaialaisten kanssa ja ne seikat, jotka

antoivat aihetta tähän sotaan. Kaikki nämät Helleenien taistelut

toisiansa ja barbareja vastaan tapahtuivat noin 50 vuoden sisään

Xerxeen lähdöstä tämän sodan alkuun. Tällä ajalla vahvistivat

Ateenalaiset valtansa yhä lujemmaksi ja pääsivät sisällisestikin

vakaantuneempaan asemaan. Vaikka Lakedaimonilaiset tämän kyllä

huomasivat, eivät he kuitenkaan ryhtyneet tätä tarmokkaammin

estämään, vaan olivat enimmäkseen rauhassa, koska he eivät koskaan

ennenkään olleet halukkaita suotta ryhtymään sotaan, jos ei

heitä siihen pakotettu. Sitäpaitse olivat he sisällisten sotien

rasittamina, jonka tähden he eivät ryhtyneet toimiin, ennenkuin

Ateenalaisten valta oli huomattavasti paisunut, ja viimeksimainitut

alkoivat ahdistaa heidän liittolaisiansa. Silloin he eivät voineet

hillitä itseänsä, vaan päättivät kaikin voimin tositeossa ryhtyä

sotaan, kukistaaksensa Ateenan ylivallan. Lakedaimonilaiset pitivät

aivan selvänä, että rauha oli rikottu, ja että Ateenalaiset olivat

menetelleet väärin. He lähettivät Delfoin orakelilta kysymään,

tulisiko sota olemaan heille edullinen, jos he siihen ryhtyisivät.

Tämän sanotaan vastanneen, että ne tulisivat voittamaan, jotka

sotisivat voimiensa takaa, ja että hän itse tulisi niitä auttamaan,

sekä pyydettynä että pyytämättä.

He kutsuivat liittolaiset kokoon vielä kerran äänestämään, pitäisikö

ryhtyä sotaan. Kun liittolaisten lähettiläät olivat saapuneet ja

heidät kutsuttu kokoukseen, lausui kukin mielipiteensä, jolloin

useimmat ankarasti syyttivät Ateenalaisia, kehottaen ryhtymään

sotaan, ja Korintolaiset, jotka jo ennakolta olivat puhutelleet

kunkin valtion lähettiläitä, pyytäen näitä äänestämään sotaa, pelosta

että Potidaia jo ennen joutuisi vihollisten valtaan, olivat nytkin

saapuvilla ja astuivat viimeksi esiin puhuen seuraavasti:

"Kunnon liittolaiset! Älkäämme enää syyttäkö Lakedaimonilaisia

siitä, että he eivät itse olisi päättäneet ryhtyä sotaan, koska he

juuri siinä tarkoituksessa ovat kutsuneet meidät tänne. Itse asiassa

ei johtajien tule ottaa huomioon ainoastaan omia etujaan, vaan

myöskin pitää huolta yhteisestä hyödystä, kuten he myöskin saavat

kunnioitusta osakseen. Niille meistä, jotka ovat olleet tekemisissä

Ateenalaisten kanssa, ei tarvitse sanoa sanaakaan siitä, kuinka

varovainen täytyy olla heidän suhteensa. Mutta jos eivät sisämaan

asukkaat auta rannikolla asuvia, tulee heille olemaan vallan vaikea

niin hyvin heidän maantuotteittensa vienti kuin myöskin niiden

tavarain tuonti, joita meritse täytyy kuljettaa mannermaalle. Älkööt

he tätä seikkaa kevytmielisesti ajatelko, ikään kuin jos ei se heitä

ensinkään koskisi. Älkööt odottako siksi kuin itse joutuvat vaaraan,

kun ensin rannikkoseudut ovat joutuneet vihollisen saaliiksi. Heidän

on nyt päättäminen yhtähyvin omasta kuin toistenkin kohtalosta.

Senpä tähden he älkööt enää kauemmin viivytelkö valitsemasta sotaa

rauhan asemasta. Järkevät ihmiset pysyvät mielellään rauhassa,

jos heitä ei kukaan loukkaa; mutta urhoollisten ihmisten ei pidä

epäillä rikkoa rauhaa ja tarttua aseisiin, jos heitä loukataan,

mutta myöskin saadun hyvityksen jälkeen suostua rauhaan. Nämät eivät

myöskään pöyhkeile sotaonnestaan, eivätkä toiselta puolen anna rauhan

sulouden tehdä itseään välinpitämättömiksi loukkauksien suhteen.

Se, joka nautintojen tähden on hidas puolustautumaan, kadottaa

pian sen levon sulouden, jonka takia hän on ollut toimeton. Se,

joka taasen sodan menestyksestä ylpeilee, ei ajattele, että hänen

ylpeytensä perustuu epävarmaan itseluottamukseen. Sillä useinhan

huonosti mietitty suunnitelma menestyy vihollisen ajattelemattomuuden

takia, ja vielä useammin ne suunnitelmat, jotka näyttävät hyvin

harkituilta, päättyvät häpeällä aivan päinvastaiseen suuntaan. Sillä

ei kukaan pane tuumaa toimeen samalla varmuudella, kuin hän sitä on

suunnitellut. Me kyllä varmuudella suunnittelemme, mutta täytäntöön

panemisessa jää paljon pelon tähden tekemättä."

"Me ryhdymme nyt sotaan, koska meille on tehty vääryyttä ja meillä

siihen on pätevät syyt, ja taasen lopetamme sodan oikeaan aikaan,

kostettuamme Ateenalaisille. Monista syistä me voimme toivoa

voittoa. Ensiksikin me olemme luvulta ja sotataidon puolesta

paremmassa asemassa kuin he, ja toiseksi me olemme kaikki ilman

eroa valmiit täyttämään päällikkömme käskyjä. Laivaston, joka

on vihollisten päävoima, hankimme me keskuudestamme kootuilla

rahoilla sekä Delfoissa ja Olympiassa säilytetyillä varoilla. Sillä

hankkimalla lainan voimme me houkutella heidän muukalaiset pestatut

merisotilaansa puolellemme tarjoamalla heille suuremman palkan,

ja Ateenalaisten sotaväessä on enemmän palkattua väkeä kuin omia

miehiä. Meidän sotavoimamme sitävastoin ovat vähemmän riippuvia

tästä asianhaarasta; koko niitten perusteena on kotimainen miehistö

eikä pestattu. Yksi ainoa merivoitto on heidät kukistava. Mutta jos

he voisivatkin pitää puoliaan pitemmän ajan, niin me varmaan ajan

pitkään harjaannumme merisotaan, ja saavutettuamme saman kokemuksen,

olemme urhoollisuudessa aivan varmaan heitä edellä. Sillä sitä

hyvettä, joka meillä on synnynnäinen, he eivät opetuksen avulla

voi itselleen hankkia. Mutta minkä verran heillä on saavutettua

kokemusta, se tulee meidän koettaa ahkeralla harjoituksella

saavuttaa. Siihen tarvittavat rahat haalimme me keräämällä kokoon.

Sepä olisi kummallista, jos me emme olisi halukkaita uhraamaan

rahojamme kostaaksemme vihollisillemme ja itsemme puollustukseksi,

kun heidän liittolaisensa eivät kieltäydy maksamasta veroa omaksi

orjuudekseen, ja semminkin kun meidän on suojeltava viholliselta se

omaisuus, joka käytettäisiin juuri meidän omaksi vahingoksemme."

"Meillä on monta muutakin keinoa sodassa eduksemme käytettävänä,

kuten liittolaisten kapinaan nostaminen, joka on omansa suuresti

vähentämään niitä tuloja, joista heidän mahtavuutensa suurimmaksi

osaksi on riippuva, ja linnoitusten rakentaminen heidän alueensa

rajalle sekä paljon muitakin keinoja, joita ei ennakolla voi arvata.

Sillä sota ei suinkaan käy edeltäkäsin tehtyjen määräysten mukaan,

vaan kehittyy itsekseen aavistamattomien asianhaarojen kautta.

Se, joka maltillisesti tietää käyttää näitä hyväkseen, on varma

voitosta; mutta se, joka sokeasti menettelee niitten suhteen,

saa paljon onnettomuutta osakseen. Ottakaamme myös huomioon se

seikka, että voi ehkä yksin tulla toimeen, jos on riitaisuuksia

naapurikaupunkien kanssa rajoista. Mutta nyt ovat Ateenalaiset

kaikkien meikäläisten veroiset yhteensä, yksityisestä kaupungista

puhumattakaan, niin että he helposti kukistavat meidät kunkin

erikseen, jos emme joka kansa ja joka kaupunki yhteisesti ja

yksimielisesti nouse heitä vastustamaan. Ja tietäkää, että tappio

on tuottava meille täydellisen orjuuden, niin kovalta kuin se

monesta kuuluukin. Tällainen on asiain tila, ja ajatteleminenkin,

että yksi kaupunki sortaa niin monta kaupunkia, on häpeäksi koko

Peloponneesokselle. Siinä tapauksessa me joko näkyisimme kärsivän

oikeudenmukaisesti taikka kantaisimme pelkuruudesta iestä, unhottaen

esi-isäimme urhoollisuuden, jotka vapauttivat Hellaan. Me emme

sitä vastoin voisi säilyttää ja suojella sitä, mitä he ovat meille

hankkineet, vaan sallimme yhden kaupungin kohota itsevaltaiseksi,

vaikka me kyllä koetamme kukistaa itsevaltiaat yksityisistä

kaupungeista. Käsittämätöntä on, missä suhteessa tämä eroaisi

noista kolmesta seikasta: ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja

huolimattomuudesta. Ja ottamatta huomioon näitä vikoja, olette

te tulleet välinpitämättömiksi ja halveksitte vihollista, jonka

kautta moni on joutunut perikatoon, jota välinpitämättömyyttä juuri

sentähden toisella nimellä kutsutaan mielipuolisuudeksi."

"Mutta miksi moitimme entisiä tapahtumia enemmän, kuin on

tarpeellista nykyoloille? Välttääksemme tulevia vaaroja on teidän

voimienne mukaan punnittava nykyoloja. Vaivain ja vastuksien kautta

saavuttivat esi-isämme etevyytensä, emmekä me saa luopua tästä

tavasta, jos kohtakin me olemme rikkaampia ja mahtavampia, kuin

he. Ei ole oikein ylellisyydessä tuhlata sitä, mikä on köyhyydessä

ansaittu. Meidän tulee rohkeasti ryhtyä sotaan, ja me voimme monesta

syystä sen luottamuksella tehdä, kun itse Apolloonkin on siihen

kehottanut, luvaten apunsa, ja kun koko Hellas osaksi pelosta osaksi

oman etunsa tähden avustaa meitä. Älkää ajatelko, että te täten

tulisitte rikkomaan rauhaa, kun itse jumalakin kehottaa sotaan ja

katsoo rauhan jo olevan rikotun. Päinvastoin, te tulette auttamaan

sortoa kärsiviä; sillä ei itseänsä puollustavia ole pidettävä

rauhanrikkojina, vaan niitä, jotka ensiksi tekevät hyökkäyksen."

"Kun siis teille on kaikin puolin edullista ryhtyä sotaan, ja

me kaikki yhteisesti teitä siihen kehotamme, kun yksimielisyys

kieltämättä on koko kaupungille ja yksityisillekin hyödyllinen,

niin älkää vitkastelko auttamasta Potidaialaisia, joiden, vaikkakin

Doorilaisia, täytyy kestää Joonialaisten piiritystä, päinvastoin kuin

ennen, ja koettakaa myöskin suojella muiden kaupunkien vapautta.

Ei käy enää kauemmin laatuun levollisna kärsiä, että muutamat jo

ovat todellisessa hädässä ja toiset aivan varmaan joutumaisillaan

saman kohtalon alaisiksi, kun tulee tiedoksi, että me kyllä olemme

tulleet kokoon, vaan emme ole uskaltaneet ryhtyä puollustautumaan.

Muistakaa, liittolaisemme, että asiat ovat kärjistyneet äärimmäisiin

saakka, ja uskokaa, että tämä on paras neuvo, minkä teille voi antaa,

ja siksipä päättäkää empimättä ryhtyä sotaan ja pelkäämättä hetken

vaaraa, saavuttaaksenne pysyväisen rauhan. Sillä sodan kautta tulee

rauha vakavammaksi, jotavastoin on vaarallista olla ryhtymättä sotaan

yksistään rauhanrakkaudesta. Olkaa varmat, että tämä kaupunki, joka

on Hellaassa tekeytynyt itsevaltaiseksi, uhkaa kaikkia samanlaisella

kohtalolla, kun sillä jo on useampia valtansa alla ja aikoo muidenkin

suhteen menetellä samaten. Hyökätkäämme siis tätä kaupunkia vastaan

ja pakottakaamme se kuuliaisuuteen. Silloin me itse tulevaisuudessa

saamme asua turvassa ja vapautamme nyt orjuudessa olevat Helleenit."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet

kaikkien koolle tulleiden mielipiteet, antoivat he kaikkien

läsnäolevien kaupunkien, niin suurten kuin pientenkin, vuoroonsa

äänestää. Enemmistö äänesti sotaa. Kun heidän oli mahdotonta

tarpeellisten sotavarustusten puutteen tähden heti alkaa sotaa,

päättivät he, että jokainen viipymättä hankkisi sotatarpeita. Ei

täyteen vuottakaan kulunut, ennenkuin kaikki oli varustettuna, ja

hyökäten Attikaan he julkisesti alottivat sodan.

Tämän valmistusajan kuluessa lähettivät Peloponneesolaiset

sanansaattajia Ateenaan tuomaan siellä esiin tehtyjä valituksia,

jotta heillä olisi sitä parempi aihe alottaa sota, jos eivät

Ateenalaiset ottaisi niitä kuuleviin korviin. Ensiksi vaativat

Lakedaimonilaiset lähetystönsä kautta Ateenalaisia sovittamaan

jumalanhäväistyksen, karkottamalla häväisijät kaupungistaan.

Häväistyksen laita oli seuraava. Muinoin oli Ateenassa ollut Kyloon

niminen mies, joka oli voittanut Olympian kilpailussa ja oli ylhäistä

ja mahtavaa sukua. Hän oli nainut Megaralaisen Teageneen tyttären,

joka Teagenes siihen aikaan yksinvaltaisesti hallitsi Megarassa.

Tämä Kyloon oli kysymykseensä saanut orakelilta vastauksen, että

hänen tulisi ottaa Ateenan linna haltuunsa Zeyksen suurimman juhlan

aikana. Saatuansa Teageneelta sotaväkeä ja ystävänsä kannattamaan

tuumansa, anasti hän Peloponneesoksessa vietettyjen Olympian juhlien

kestäessä linnan haltuunsa päästäkseen itsevaltijaaksi. Hän katsoi

tämän Zeyksen suurimmaksi juhlaksi, ja että se likimmin koski häntä,

kun hän oli saanut voiton Olympian kilpailussa. Mutta tarkotettiinko

Attikan suurinta juhlaa vai muutako, sitä hän ei ollut ajatellut,

eikä orakelikaan ollut siitä mitään sanonut. Ateenalaiset puolestaan

pitivät suurimpana juhlana Dijasia-juhlaa, jota kutsutaan Milikios

Zeyksen juhlaksi. Tämä juhla vietetään kaupungin ulkopuolella,

ja koko kaupungin kansa uhraa siinä ilman erotusta maanhedelmiä

eikä eläimiä. Luullen olevansa siihen oikeutettu ryhtyi Kyloon

toimeen. Mutta kun Ateenalaiset saivat tiedon siitä, riensivät

kaikki maaseutulaiset hyökkääjiä vastaan yhtenä miehenä, saarsivat

heidät linnotukseen ja alkoivat heitä piirittää. Kun piiritys

tuli pitkälliseksi, lähti suuri joukko Ateenalaisia, piiritykseen

väsyneinä, pois, uskoen paikan vartioimisen yhdeksälle arkontille

ja valtuuttaen heidät toimimaan, miten parhaaksi näkivät. Siihen

aikaan hoitivat nuot yhdeksän arkontia useimmat valtionasiat.

Kyloon ja ne, jotka hänen kanssansa olivat piiritetyt, joutuivat

heti veden ja ruokatarpeiden puutteesta tukalaan asemaan. Kyloonin

onnistui veljineen päästä pakoon, mutta muut, jotka joutuivat

yhä ahtaammalle, niin että muutamat heistä jo kuolivat nälkään,

asettuivat armoa rukoilevina linnassa oleville alttareille. Silloin

vartioivat Ateenalaiset pakottivat heidät jättämään turvapaikkansa,

kun näkivät heidän kuolevan pyhäkköön, ja surmasivat heidät, vaikka

olivat luvanneet olla tekemättä heille mitään pahaa. He surmasivat

niinikään muutamia henkilöitä, jotka ohimennessään olivat istahtaneet

kunniotettavien jumalattarien alttarille. Sen tähden kutsuttiin heitä

ja heidän jälkeläisiänsä jumalattaren kirouksen alaisiksi, johon he

tahallaan olivat tehneet itsensä syypääksi. Ateenalaiset olivat itse

karkottaneet maastaan nämät pyhäkönhäväisijät, ja sittemmin karkotti

Lakedaimonilainen Kleomenes, joka oli kutsuttu avuksi sisällisten

levottomuuksien takia, Ateenalaisten kanssa ne, jotka vielä olivat

kaupungissa, ja kaivatti ylös kuolleiden luut, jotka heitettiin

rajojen ulkopuolelle. Karkotetut tulivat kumminkin takaisin, ja

heidän jälkeläisiänsä on vielä nytkin muutamia kaupungissa.

Lakedaimonilaiset vaativat häväisijäin karkottamista muka jumalien

lepyttämisen tähden, mutta itse asiassa koska tiesivät, että

Ksantippoksen poika Perikles äitinsä puolesta polveutui näistä, ja

koska he arvelivat helpommin suoriutuvansa Ateenan selkkauksista, jos

Perikles karkotettaisiin Ateenasta. Eivät he kuitenkaan toivoneet

saattavansa häntä tähän kohtaloon, vaan koettivat kaupunkilaisissa

herättää panettelua häntä kohtaan, että muka hänen onneton

sukuperäisyytensä olisi yhtenä sodan vaikuttimena, sillä hän oli

aikalaistensa mahtavin mies, toimi valtionasioissa Lakedaimonilaisia

vastaan, eikä suvainnut, että Ateenalaiset myöntyivät, vaan yllytti

heitä sotaan.

Ateenalaiset puoleltaan tekivät Lakedaimonilaisille samanlaisen

vaatimuksen, että heidän tuli sovittaa Tainaronin pyhäkön

häväiseminen. Lakedaimonilaiset olivat nimittäin muinoin pakottaneet

joukon Heilooteja, jotka turvaa anovina olivat paenneet Tainaronissa

sijaitsevaan Poseidonin pyhäkköön, lähtemään pyhäköstä ja surmanneet

heidät, vietyänsä heidät ulos. Sittemmin tapahtuneen maanjäristyksen

pitivät he itsekin tämän ilkityön seurauksena. He kehottivat

Lakedaimonilaisia niin ikään sovittamaan Kalkioikos jumalattaren

häväisemisen, jonka asianlaita oli seuraava. Kun Spartalaiset

olivat erottaneet Pausaniaan Hellespontoksessa olevien voimien

päällikkyydestä ja panneet hänet syytteeseen, vapautettiin hän

kyllä, mutta valtio ei enää uskonut hänelle päällikkyyttä. Hän

vuokrasi nyt omalla kustannuksellaan Hermionilaisen kolmisoutulaivan

ja lähti sillä Lakedaimonilaisten määräämättä Hellespontokseen,

ryhtyäkseen muka sikäläiseen HelleeniIäiseen sotaan, mutta itse

asiassa päästäkseen keskusteluun kuninkaan kanssa, kuten hän jo

ennen oli tehnyt, koska halusi päästä Helleenien hallitsijaksi.

Hän oli seuraavalla tavalla ensin saavuttanut kuninkaan suosion

ja mahdollisuuden ryhtyä keskusteluun. Hänen valloitettuansa

edellisellä kerralla paluumatkalla Kyproksesta Bysantionin, joka

silloin oli Meedialaisten hallussa, joutui muutamia kuninkaan

sukulaisia ja läheisiä henkilöitä sotavangeiksi. Nämät lähetti hän

muiden liittolaisten tietämättä salaa kuninkaan luo, uskotellen

heidän karanneen. Tämän hän toimi Eretrialaisen Gongylos nimisen

miehen välityksellä, jolle hän oli uskonut Bysantionin ja vankien

vartioimisen. Gongylosta myöten lähetti hän myöskin kuninkaalle

kirjeen, jonka sisältö, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli seuraava:

"Spartalaisten päällikkö Pausanias lähettää sinulle ystävyydestä

nämät sotavangit lahjana. Aikomukseni on, jos suostut tuumaani,

mennä naimisiin tyttäresi kanssa ja saattaa Sparta ja koko Hellas

valtasi alle. Minä olen varma yksissä tuumin sinun kanssasi

kykeneväni panemaan tämän tuuman toimeen. Jos tämä tuuma miellyttää

sinua, niin lähetä merenrannikolle luotettava mies, jonka kautta me

vastaisuudessa voimme jatkaa keskusteluamme".

Tämä oli kirjeen sisältö. Kserkseelle oli tämä kirje vallan

mieluinen, ja hän lähetti heti Farnakoksen pojan Artabatsoksen

merenrannikolle, uskoen hänelle Daskyeionin satraappivallan

Megabateen sijasta, joka tähän saakka oli siellä ollut

vallanpitäjänä. Kuningas uskoi Artabatsokselle kirjeen, joka oli

vastaus Pausaniaan kirjeeseen, sekä käski mitä pikemmin saattaa

sen perille näyttäen kuninkaan sinetin. Jos Pausanias uskoisi

hänelle omia asioitaan toimitettaviksi, tulisi hänen ne toimittaa

mitä paraiten ja uskollisimmin. Saavuttuansa perille toimitti

Artabatsos heti kaikki, mitä hänen oli käsketty, ja lähetti myöskin

kirjeen, joka sisälsi seuraavan vastauksen: "Näin sanoo kuningas

Kserkses Pausaniaalle: Sen ystävyyden, jonka sinä olet minua kohtaan

osottanut, vapauttaen merentakaisessa Bysantionissa otetut vangit,

tulee ijäti olemaan perheemme muistissa ja tuumasi on minulle varsin

mieluinen. Älä yöllä äläkä päivällä väsy toimittamasta sitä, mitä

minulle olet luvannut. Älköön mikään kullan, hopean tahi riittävän

sotajoukon puute, jos niin tarvitaan, estäkö sinua, vaan keskustele

Artabatsoksen kanssa, joka on luotettava mies, ja jonka olen

lähettänyt luoksesi, kaikista keskinäisistä asioistamme ja toimita ne

meille kummallekin edullisimmalla ja parhaalla tavalla."

Saatuansa tämän kirjeen tuli Pausanias, joka jo ennenkin Plataian

päällikkyyden tähden nautti suurta kunnioitusta Helleenien

keskuudessa, vielä ylpeämmäksi, niin ettei hän enää voinut elää

tavallisten tapojen mukaan, vaan lähtiessään Bysantionista oli hän

puettuna Meedialaiseen tapaan, ja kun hän matkusti Trakian läpi,

oli hänellä Meedialaisia ja Aigyptolaisia miehiä henkivartijoina.

Hän antoi kattaa pöytänsä Persialaiseen tapaan, voimatta pitää

suunnitelmaansa salassa, vaan ilmaisi vähäpätöisimmissäkin seikoissa,

mitä suurta hänellä oli mielessä tulevaisuudessa. Ylipäätään esiintyi

hän hyvin röyhkeästi, niin että oli vaikea päästä hänen puheillensa,

ja kohteli kaikkia loukkaavalla kopeudella, niin ettei kukaan enää

halunnut seurustella hänen kanssansa, mikä seikka olikin painavin syy

siihen, että liittolaiset yhtyivät Ateenalaisiin.

Mutta kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon tästä, kutsuivat he

hänen ensi kerran kotiin, ja kun hän sitten toistamiseen heidän

määräämättänsä purjehti Hermionilaisella laivalla, oli hänellä

selvään samat tuumat. Kun Ateenalaiset pakottivat hänen lähtemään

Bysantionista, ei hän enää matkustanut Spartaan, vaan asettui asumaan

Trooaan Kolonaihin, ja kun lakedaimonilaiset saivat tietää, että hän

sieltä keskusteli barbarien kanssa, ja ettei hän siellä ollut missään

hyvässä tarkotuksessa, niin lähettivät viipymättä eforit airuen

viemään hänelle Skytalee nimisen kirjesauvan, jossa he käskivät hänen

seurata airutta. Muussa tapauksessa julistettaisiin hän Spartan

viholliseksi. Tahtoen niin paljon kuin mahdollista välttää epäluuloa,

ja ollen varma, että hän rahalla voisi tehdä syytökset tyhjiksi,

lähti Pausanias toistamiseen Spartaan. Ensiksi panivat hänet eforit

vankeuteen, sillä se oikeus on heillä kuninkaan suhteen, mutta

päästivät hänet myöhemmin vapaaksi, ja hän vaati itse oikeuteen

niitä, jotka halusivat tehdä syytöksiä häntä vastaan.

Lakedaimonilaisilla virastoilla kyllä ei ollut selviä todistuksia

häntä vastaan, yhtävähän kuin hänen yksityisillä vihollisillaankaan,

joiden nojalla he olisivat voineet rangaista kuninkaalliseen sukuun

kuuluvaa miestä, joka siihen aikaan oli niin korkeassa asemassa,

sillä sukulaisena oli hän Leoonidaan pojan Pleistarkoksen holhooja,

kun tämä isänsä kuoltua oli tullut kuninkaaksi, mutta tähän aikaan

vielä oli alaikäinen. Tavallisuudesta poikkeavalla käytöksellään ja

barbarien jäljittelemisellä oli hän kuitenkin herättänyt epäluuloa,

ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin. Hänen monet muutkin

tekonsa otettiin tutkittavaksi, jotta saataisiin selville, oliko

hän jossakin suhteessa poikennut tavallisuudesta tavoissaan ja

käytöksessään, ja varsinkin se seikka, että hän sille kolmijalalle,

jonka Helleenit muinoin olivat pyhittäneet Delfoin pyhäkköön

esikoislahjana Meedialaissodasta, omin luvin oli rohjennut piirtää

seuraavat säkeet:

"Hellaan päällikkö Pausauias pyhitti tämän muistoksi Apolloonille,

voitettuansa Meedialaiset."

Tämän kirjotuksen poistivat Lakedaimonilaiset heti kolmijalasta ja

kirjottivat sen sijaan jokaisen kaupungin nimen, joka oli ollut

osallisena vihollisten kukistamiseen. Tätä Pausaniaan tekoa pidettiin

rikoksena, ja kun hänen asemansa nyt oli tällä kannalla, näkyi tämä

teko varsin soveltuvan hänen silloisiin mielipiteisiinsä. Tuli

myöskin ilmi, että hän jollakin tavalla oli tekemisissä Heilootien

kanssa, jossa huhussa olikin perää. Hän oli nimittäin luvannut heille

vapauden ja kansalaisoikeuden, jos he ottaisivat osaa kapinaan ja

auttaisivat häntä valtiomuodon muuttamisessa. Siitä huolimatta

eivät Lakedaimonilaiset tahtoneet uskoa muutamien Heilootien

todistuksia ja ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin häntä kohtaan, vaan

noudattivat tavallista menettelyään, etteivät umpimähkään tuomitsisi

Lakedaimonilaista miestä ilman varmoja todistuksia, kunnes hänet

vihdoin kertomuksen mukaan ilmaisi eräs Argiliolainen mies, joka

ennen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja jonka tuli toimittaa

hänen viimeinen kirjeensä Artabatsoksen kautta kuninkaalle. Tämä

oli alkanut käydä levottomaksi henkensä puolesta, kun hän huomasi,

ettei yksikään häntä ennen lähetetyistä sanansaattajista ollut

palannut takaisin. Hän jäljensi sitä varten sinetin, että Pausanias

ei huomaisi hänen tekoansa, jos hän luulossaan pettyisi, tahi jos

Pausanias tahtoisi muuttaa jotakin kirjotuksessaan, ja avasi kirjeen,

jossa huomasi aavistuksensa mukaan määräyksen, että hänkin olisi

surmattava.

Kun mainittu mies toi kirjeen esiin, alkoivat eforit olla varmat

Pausaniaan petollisuudesta. Mutta koska he omin korvin halusivat

kuulla Pausaniaan tunnustuksen, toimittivat niin, että tämä mies

lähti turvaa anomaan Tainaronin pyhäkköön, johon hän rakensi

väliseinän kahteen jakaman majan, jonka toiseen osaan piiloutui

muutamia eforeja. Kun Pausanias tuli hänen luoksensa ja kysyi hänen

syytänsä pakoon, saivat eforit tarkan tiedon kaikesta. Miehen häntä

syyttäessä siitä, mitä kirjeessä hänestä oli määrätty, ja samalla

yksitellen luetellessa Pausaniaalle myöskin kaikki muut seikat,

kuinka hän ei koskaan ollut käyttäytynyt vilpillisesti toimittaessaan

Pausaniaan asioita kuninkaalle, ja kuinka siitä huolimatta, kuten

toisetkin sanansaattajat, saisi kuoleman palkakseen, myönsi Pausanias

kaiken tämän oikeaksi ja pyysi, ettei hän panisi näitä seikkoja

liian pahakseen. Pausanias vakuutti, että hän vaaratta voisi lähteä

pyhäköstä ja kehotti häntä, että mitä pikemmin lähtisi matkalle, eikä

estäisi hänen aikeitaan.

Kuultuansa tarkoin kaiken tämän, poistuivat eforit ja valmistautuivat

varmoina asiasta vangitsemaan Pausaniaan kaupungissa. Kerrotaan,

että hän, kun juuri oltiin ottamassa hänet kiinni kadulla, oli erään

lähestyvän eforin silmistä huomannut tämän aikeen, ja kun joku

hänelle suosiollinen mies salaa oli antanut hänelle vihiä siitä, mitä

oli tekeillä, pakeni hän Kalkioikos jumalattaren pyhäkköön, joka

pyhä puisto oli aivan lähellä. Hän astui pyhäkköön kuuluvaan majaan,

ettei tarvitsisi kiusaantua taivasalla, ja pysyi siellä sisällä.

Tällä kertaa eforit eivät siis voineet saada häntä käsiinsä, mutta

ottivat myöhemmin pois huoneen katon, ja kun he olivat varmat, että

hän oli majan sisällä, muurasivat he oven kiinni, vartioivat häntä

läheisyydestä ja näännyttivät nälkään. Kun hän oli kuolemaisillaan,

ja vartijat huomasivat hänen tilansa, kantoivat he hänen ulos

pyhäköstä, jolloin hän heitti henkensä. He aikoivat ensin heittää

hänet Kaiasluolaan, minne he tavallisesti syöksevät pahantekijät,

mutta päättivät sitten haudata hänet johonkin läheisyyteen. Delfoin

orakeli käski myöhemmin Lakedaimonilaisten haudata hänet siihen

paikkaan, missä hän oli heittänyt henkensä. Nyt makaa hän haudattuna

pyhäkön edustalla, kuten paikalle pystytettyjen hautapatsasten

kirjotukset osottavat. Niin ikään käski jumala, koska heidän tekonsa

oli rikollinen, valmistaa kaksi ruumista Kalkioikos jumalattarelle

yhden asemesta. He valmistivat kaksi vaskista kuvapatsasta ja

pystyttivät ne sovitukseksi Pausaniaan kuoleman johdosta.

Ateenalaiset vaativat puolestaan, että Lakedaimonilaiset

sovittaisivat myöskin tämän rikoksen, jota itse jumala oli pitänyt

häväisemisenänsä. Sillä välin lähettivät Lakedaimonilaiset uuden

lähetystön Ateenaan syyttämään Temistoklesta osallisuudesta

Pausaniaan Meedialaisvehkeisiin, kuten ilmeni Pausaniaan jutussa

toimeenpannusta tutkimuksesta, ja vaativat, että myöskin häntä

rangaistaisiin, johon vaatimukseen Ateenalaiset myöntyivätkin.

Temistokles eli tähän aikaan maanpakolaisena Argoksessa, mutta

kävi myöskin muualla Peloponneesoksessa. Ateenalaiset lähettivät

miehiä, joita oli käsketty ottamaan hänet kiinni, missä vaan hän

tavattaisiin, ja oli pyydetty Lakedaimonilaisia auttamaan heitä tässä

toimessa.

Saatuansa tiedon tästä, pakeni Temistokles Peloponneesoksesta

Kerkyyralaisten luo, joita hän aina oli suosinut. Mutta koska

Kerkyyralaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset

joutuisivat heidän vihollisiksensa, jos hän viipyisi heidän luonansa,

veivät he hänet vastapäätä olevalle mannermaalle. Kun takaa-ajajat

tavottelivat häntä, minne vaan arvelivat hänen lähteneen, oli

hän vaikeassa asemassaan pakotettu hakemaan turvaa vihamiehensä,

Molossien kuninkaan Admeetoksen luona. Tämä ei hänen tullessansa

sattunut olemaan kotona, mutta Temistokles kääntyi turvaa rukoilevana

hänen puolisonsa puoleen, joka neuvoi häntä ottamaan heidän pienen

poikansa syliin ja istuutumaan liedelle. Kun Admeetos kohta tämän

jälkeen tuli kotia, ilmaisi Temistokles hänelle, kuka hän oli, ettei

tämä kostaisi hänelle, kun hän nyt tuli pakolaisena, joskin hän oli

vastustanut Admeetoksen Ateenalaisille tehtyä pyyntöä. Asiain tällä

kannalla ollen, voisi paljoa heikompi vihamies kostaa hänelle, mutta

jaloa olisi kostaa ainoastaan senlaiselle, joka oli samassa asemassa.

Sitäpaitsi muistutti Temistokles olleensa hänen vastustajansa

jonkun valtiollisen asian johdosta, eikä hänen henkensä vaarassa.

Mutta jos Admeetos jättäisi hänet takaa-ajajien käsiin, olisi hän

mennyt mies. Samassa kertoi Temistokles, kutka häntä ajoivat takaa,

ja minkätähden. Kun Admeetos tämän kuuli, käski hän Temistokleen

nousta ylös pojan kanssa. Tämä oli siellä vaikuttavin keino turvaa

anottaessa.

Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kohta tämän jälkeen tulivat

sinne ja pitkin puhein koettivat saada Admeetosta myöntymään, niin

tämä ei jättänyt vierastaan heille, vaan lähetti hänet hänen omasta

pyynnöstään kuninkaan luokse toisen meren rannalla sijaitsevaan,

Aleksandroksen alueesen kuuluvaan Pydnan kaupunkiin. Siellä

kohtasi pakolainen kuorma-aluksen, joka oli purjehtimaisillaan

Jooniaan. Hän nousi tähän laivaan, mutta myrsky ajoi sen Naksosta

piirittävän Ateenalaisen laivaston läheisyyteen. Peloissaan

ilmaisi hän laivurille, sillä hän oli laivaväelle tuntematon,

kuka hän oli, ja minkä tähden hän pakeni. Hän lisäsi, että hän

katsoi laivurin rahanhimosta jättävän hänet vainoojien käsiin,

jos tämä ei suostuisi häntä pelastamaan. Heidän turvallisuutensa,

sanoi hän, muuten riippuisi siitä, ettei kukaan matkan kestäessä

saisi poistua laivasta. Jos laivuri myöntyisi hänen pyyntöönsä,

niin tulisi hän siitä saamaan suuri-arvoisen palkinnon. Laivuri

suostuikin hänen pyyntöönsä, ja oltuansa vuorokauden ankkurissa

laivaston läheisyydessä, saapuivat he vihdoin Efesokseen. Täällä

osotti Temistokles laivurille kiitollisuuttaan antamalla hänelle

melkoisen rahasumman. Sillä hän sai ystäviensä välityksellä säästössä

olleita rahojaan, niinhyvin Ateenasta kuin myös Argoksesta. Hän

matkusti sitten sisämaahan erään Persialaisen miehen seurassa ja

lähetti sieltä kirjeen Kserkseen pojalle Artakserkseelle, joka vähää

ennen oli noussut valta-istuimelle. Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Minä Temistokles tulen sinun luoksesi. Minä olen tehnyt enemmän

pahaa sinun perheellesi, kuin kukaan muu Helleeni, niin kauan kuin

sinun isäsi pakotti minua puollustautumaan hänen hyökkäyksiänsä

vastaan. Mutta minä sitävastoin olen tehnyt hänelle paljon hyvääkin,

kun jo itse olin turvassa ja hänellä oli vaarallinen paluumatka

edessään. Minulla on syytä vaatia sinulta vastapalvelusta". Hän

huomautti Kserkseelle edeltäkäsin lähettämästänsä viestistä,

että Helleeniläinen laivasto muka aikoi lähteä Salamiista,

ja toimenpiteistään Hellespontoksen yli rakennetun sillan

vartioimiseksi, jonka hävittämishankkeista hän oli vihollisille

valheellisesti ilmottanut, jollei Kserkses kiiruhtaisi kotiin. "Nyt

olen minä täällä, kyeten vielä tekemään sinulle tärkeitä palveluksia,

mutta Helleenien vainoamana sinulle osoitetun ystävyyden takia.

Vuoden kuluttua tulen minä itse luoksesi, ilmottamaan aikeeni,

minkätähden olen tänne saapunut".

Sanotaan kuninkaan ihmetelleen hänen päätöstänsä ja kehottaneen

häntä tekemään, kuten oli luvannut. Tämän ajan opiskeli Temistokles

Persian kieltä ja maan tapoja. Kun hän vuoden kuluttua saapui

kuninkaan luokse, pääsi hän suurempaan kunniaan kuin kukaan muu

Helleeni ennen häntä niin hyvin laajalle levinneen maineensa

kautta kuin myöskin herättämällä kuninkaassa toivon, että hän

saisi Hellaan valtaansa, mutta erittäinkin sen viisauden ja

neuvokkaisuuden tähden, jonka hän osotti. Sillä Temistokleella

oli erinomaiset luonnonlahjat ja hän ansaitsi ennen muita tässä

suhteessa kunnioitusta. Synnynnäisen neronsa avulla kykeni hän,

kehittämättä sitä suuresti opinnoilla, sangen vähällä vaivalla

suoraa päätä tekemään hyvin älykkäitä päätöksiä, ja osasi älykkäästi

arvata asiain vastaista menoa. Käsiteltävänään olevat asiat kykeni

hän taitavasti ja johdonmukaisesti esittämään. Sellaisiakin

asioita taisi hän tyydyttävästi arvostella, joissa hänellä ei

ollut kokemusta. Hänellä oli erinomainen taito nähdä tulevaisuuden

verhon läpi, mikä tulisi olemaan edullista, mikä vahingollista.

Sanalla sanoen: hän kykeni nerollansa, hiukan mietittyään, keksimään

tarvittavat keinot. Hän kuoli tautiin, tahi, kuten toiset väittävät,

surmasi itsensä myrkyllä, koska hän piti mahdottomana tehdä sitä,

mitä hän oli kuninkaalle luvannut. Hänen muistopatsaansa löytyy

pystytettynä Magneesian torilla Aasiassa. Sillä tämän seudun oli

kuningas hänelle antanut ja se vuosittain suoritti hänelle 50

talenttia leivänostoa varten, Lampsakoksen, joka siihen aikaan oli

viinirikkain seutu, viinin hankintaa varten, ja Myuusin särvintä

varten. Hänen sukulaisensa sanotaan hänen pyynnöstään vieneen hänen

luunsa Ateenaan, ja haudanneen ne Ateenalaisten tietämättä Attikaan.

Sillä ei ollut luvallista haudata sinne valtiopetoksen johdosta

karkotetuita. Täänkaltaisen lopun saivat Lakedaimonilainen Pausanias

ja Ateenalainen Temistokles, jotka kumpikin aikanaan olivat olleet

mainehikkaimmat Helleenit.

Nämät olivat ne vaatimukset, jotka Lakedaimonilaisten ensimmäisen

lähetystön esiintyessä kumpaiseltakin puolelta tehtiin

pyhäkönhäväisijäin karkottamiseen nähden. Jonkun ajan kuluttua

tulivat lähettiläät toistamiseen Ateenaan vaatimuksella, että

Ateenalaisten oli keskeytettävä toimenpiteensä Potidaian suhteen

ja julistettava Aiginan saari vapaaksi. Ennen kaikkea vaativat

Lakedaimonilaiset, että Ateenalaiset, jos he halusivat säilyttää

rauhan, kumoisivat Megaralaisia koskevat päätöksensä, joiden mukaan

Megaralaisia kiellettiin käyttämästä Ateenan vallan alle kuuluvia

satamia ja käymästä kauppaa Attikassa. Mutta Ateenalaiset eivät

välittäneet heidän muista vaatimuksistaan eivätkä liioin kumonneet

mainittua päätöstään, vaan syyttivät Megaralaisia pyhän alueen ja

erään toisen peltomaan viljelemisestä, jonka rajat vielä olivat

riidanalaiset, kuten myöskin Lakedaimonilaisten karanneiden orjien

suojaamisesta. Vihdoin saapui viimeinen lähetystö Lakedaimonista,

johon kuuluivat Ramfias, Melesippos ja Agesandros. Nämät eivät

lausuneet mitään siitä, josta ennen oli puhuttu, vaan antoivat

seuraavan lyhyen selityksen: "Lakedaimonilaiset haluavat mielellään

rauhan jatkumista, ja niin tuleekin käymään, jos Ateenalaiset

päästävät Helleenit vapaiksi". Ateenalaiset kutsuttiin silloin

kokoon ja vaadittiin, että kukin kaupungin kansalainen toisi

esiin mielipiteensä. Välttämättömäksi katsottiin ottaa asia

kokonaisuudessaan käsiteltäväksi ja kerta kaikkiaan antaa näistä

asioista lopullinen vastaus. Silloin esiintyi useampia, jotka toivat

esiin eri mielipiteitä: toiset kehottivat ryhtymään sotaan, toiset

taas sanoivat, ettei tuo Megaran suhteen tehty päätös saisi estää

rauhan säilyttämistä, vaan pitäisi se mieluummin kumota. Vihdoin

esiintyi Ksantippoksen poika, Perikles, hän joka oli senaikuisen

Ateenan etevimpiä miehiä, voimakas puhuja ja tarmokas toimimies, ja

puhui seuraavin sanoin.

"Ateenan miehet! Minä olen vieläkin samaa mieltä, ettei meidän tule

myöntyä Peloponneesolaisten vaatimuksiin, vaikka hyvin tiedämme,

etteivät ihmiset ole yhtä innokkaita kestämään sotaa kuin ryhtymään

siihen, vaan muuttavat mielensä tapausten mukaan. Minä en ymmärrä

teille antaa muuta neuvoa kuin ennenkään. Minä pidän kohtuullisena,

että ne teistä, jotka kuulevat minun neuvojani, pysyvät yhteisessä

päätöksessämme, vaikkakin kärsisimme jonkun tappion, ja etteivät he

laskisi itselleen kunniaksi, jos onnellisesti suoriudumme. Sillä

asiain kulku on yhtä vaihtelevainen kuin ihmisen ajatukset, jonka

tähden me tavallisesti syytämme kohtaloa, jos jotakin odottamatonta

tapahtuu. Lakedaimonilaiset ovat ennen aina osottaneet väijyvänsä

meitä ja varsinkin nyt. Sillä vaikka oli molemmin puolin sovittu,

että riitaisuutemme ratkaistaisiin oikeuden kautta, ja että kumpikin

pitäisi omansa, niin eivät he koskaan ole pyytäneet lykätä asiata

oikeuteen, eivätkä liioin ole huolineet ehdotuksestamme astua

oikeuden eteen. He haluavat mieluummin ratkaista riidan miekalla

kuin keskustelemalla, esiintyen käskijöinä eikä enää valittajina.

He käskevät meitä vetäytymään pois Potidaiasta, päästämään Aiginan

vapaaksi ja kumoamaan päätöksemme Megaralaisten suhteen. Viimeksi

saapuneet lähettiläät vaativat meitä tunnustamaan Helleenit

itsenäisiksi. Älköönpä kukaan teistä ajatelko, että me vähäpätöisistä

syistä ryhdymme sotaan, jollemme kumoa Megaralaisia koskevaa

päätöstämme, jonka kumoaminen heidän ilmoituksensa mukaan estäisi

sotaa puhkeamasta. Älkää salliko juurtua teissä sen käsityksen,

että vähäpätöisen seikan tähden olette ryhtyneet sotaan. Tässä

pikkuseikassa ilmenee koko mielenne lujuus ja kokemus. Jos te

myönnytte heidän vaatimuksiinsa, tulevat he heti vaatimaan enemmän,

arvellen teidän pelosta noudattaneen heidän käskyjänsä. Mutta jos te

jyrkästi kieltäytte, niin osotatte te siten varmasti heille, että

heidän vastaisuudessa tulee kohdella teitä vertaisinaan".

"Tästä voitte päättää, onko edullisempaa väistyä, ennenkuin me

olemme kärsineet mitään vahinkoa, vai onko ryhdyttävä sotaan, olipa

syy suurempi tahi pienempi, ja pelotta pitäkäämme omanamme se, mikä

meillä jo on. Sillä saman käskynalaisuuden tuottaa niin hyvin pieni

kuin suurikin vaatimus, jonka vertainen oikeudellisen ratkaisun

asemesta tekee naapurillensa."

"Mitä sota-asioihin ja kummankin apulähteisiin tulee, niin

tietäkää, että me emme suinkaan ole heitä heikompia, ja sen minä

seikkaperäisesti olen todistava. Peloponneesolaiset ovat yksinomaan

käsityöläisiä, joilla ei ole yhteistä eikä yksityistä omaisuutta.

He ovat sitäpaitsi tottumattomia pitkällisiin merentakaisiin

sotiin, siitä syystä että he varattomuutensa takia ryhtyvät

ainoastaan lyhyihin sotiin naapuriensa kanssa. Näin ollen he eivät

kykene varustamaan laivastoja eivätkä sotaan lähettämään suuria

sotajoukkoja, koska heidän silloin täytyisi luopua elinkeinoistaan

ja kuluttaa omaisuuttaan varustuksiin, eivätkä sitä paitsi pääse

merelle. Kauemmin voi käydä sotaa säästövaroilla kuin pakkoveroilla.

Käsityöllä elävät ihmiset ovat alttiimmat uhraamaan ruumiitaan kuin

varojaan sotaan, koska he ehkä voivat pelastaa henkensä, mutta

pelkäävät ennen sodan loppua menettävänsä omaisuutensa, varsinkin

jos sota arvaamatta, kuten usein tapahtuu, jatkuu pitkälti. Yhdessä

taistelussa ehkä Peloponneesolaiset liittolaisineen kykenevät

pitämään puoliaan kaikkia Helleenejä vastaan, mutta he eivät

pysty kestämään sotaa senlaista valtiota vastaan, joka on paljoa

paremmin varustettu. Heillä ei ole yhteistä hallitusneuvostoa,

voidakseen heti panna tuumansa toimeen, ja koska jokainen henkilö

on yhtä äänivaltainen, mutta ovat eri syntyperää, katsovat he kukin

omaa etuaan, ja tällaisissa oloissa tavallisesti tärkeimmistä

tehtävistä ei tule mitään. Sillä kun toiset innokkaasti koettavat

vahingottaa vihollisia, koettavat toiset taas niin paljon kuin

mahdollista säästää omaisuuttaan. Ja kun he vitkasteltuansa vihdoin

kokoontuvat, niin käyttävät he mahdollisimman vähän aikaa yhteisten

asiain käsittelyyn, vaan enimmän ajan neuvottelevat he yksityisistä

asioistaan. Ei kukaan luule välinpitämättömyytensä kautta tuottavansa

mitään vahinkoa, arvellen että joku toinen hänen puolestansa pitää

asioista huolta, ja kun jokainen niin miettii, joutuu yhteinen etu

perikatoon."

"Enimmän estää heidän toimiansa rahanpuute. Kun heidän täytyy

vaivaloiseen keräykseen käyttää paljon aikaa, jäävät käyttämättä

sopivat tilaisuudet sotaan, jotka eivät ole pysyväisiä. Yhtävähän

tarvitsee meidän pelätä niitä linnoitushankkeita, joita he uhkaavat

rakentaa, kuin heidän laivastoansakaan. Rauhankin kestäessä on

yhdenvertaisen kaupungin vaikea rakentaa linnoituksia vieraaseen

maahan, ja vielä vaikeammaksi se käy sodan kestäessä, kun me tietysti

varustaudumme heitä vastaan. Jos he linnoituksen rakentaisivat,

niin he kyllä rosvoretkillä ja yllyttämällä orjia karkaamaan

voisivat meitä jonkun verran vahingottaa; mutta tämä ei kuitenkaan

riittäisi saartamaan meitä eikä estäisi meitä purjehtimasta heidän

maahansa eikä hyökkäämästä heidän kimppuunsa laivoillamme, jotka

ovatkin päävoimamme. Sillä meillä on enemmän kokemusta maasodassa

laivakulkumme kautta kuin heillä merellä maasotiensa kautta, eikä

heidän ole helppo tätä puutetta korvata. Ettehän tekään, vaikka

Meedialaissodasta saakka olette merenkulkua harjottaneet, ole siihen

kyllin perehtyneet; miten voisivatkaan laivakulkuun tottumattomat

maanviljelijät saada mitään täydellistä kokemusta tässä suhteessa,

kun me sitäpaitsi lukuisalla laivastollamme olemme alituisesti heidän

niskassaan antamatta heille tilaisuutta tarpeen mukaan itseänsä

harjoittamaan? Joskin he, suureen lukumääräänsä luottaen, vaikkakin

taitamattomina, uskaltaisivat ryhtyä taisteluun muutamien harvoja

laivoja vastaan, jotka ovat heitä silmällä pitämässä, niin he

kyllä pysyvät liikkumatta, jos me suuremmalla laivastolla asetumme

heitä vastaan. Harjotuksen puutteesta pysyvät he taitamattomina

ja sentähden myöskin pelkureina. Laivakulkutaito vaatii kuten

kaikki muukin ammattilaista harjotusta, eikä sovellu harrastaa sitä

ainoastaan syrjätaitona, vaan ennemmin ei voi muuta sen ohessa

harjottaa."

"Jos he taasen anastaisivat Olympiassa ja Delfoissa säilytetyt

varat ja koettaisivat korkeammalla palkalla houkutella puolelleen

laivastomme muukalaiset palkkasoturit, niin olisi tämä vaarallista

ainoastaan siinä tapauksessa, jollemme itse yhdessä metoikiemme

kanssa jo olisi heidän vertaisiansa, emmekä tarpeen mukaan voisi

miehittää laivastoamme. Mutta nyt me voimme tehdä sen, ja mikä

tässä on parasta, kaupunkilaisemme ovat taitavimpia laivureita ja

muu laivaväki on lukuisampi ja parempi, kuin mikään muu Hellaassa.

Tuskinpa yksikään palkkasoturi, taistelun syntyessä, noin umpimähkään

haluaisi paeta maastaan ja heikolla menestyksen toivolla muutamien

päivien suuremman palkan tähden yhtyä vihollisiin."

"Tällainen ja tämänsuuntainen on mielestäni Peloponneesolaisten

asema. Me sitävastoin olemme vapaat näistä puutteista, joista heitä

moitin, ja monta muutakin etua on meillä, jotka heiltä puuttuvat.

Jos maitse ahdistavat meitä, niin me purjehdimme heidän maahansa,

eikä suinkaan ole yhdentekevää, hävitetäänkö osa Peloponneesoksesta,

vai koko Attika. Heillä ei ole mitään muuta maata, jonka voisivat

pitää omanansa, sitä ensin valloittamatta, mutta meillä sitävastoin

on joukko maita saarilla ja mannermaalla, joten merivaltionaolomme

on paljoa edullisempi. Sillä jos me asuisimme saarella, niin kukahan

olisi meitä enemmän turvassa? Nyt on meidän mitä mahdollisimmin

asetuttuva tälle kannalle, jätettävä mannermaa ja siellä sijaitsevat

talomme sekä koetettava pitää meri ja kaupunkimme hallussamme,

emmekä saa ryhtyä taisteluun talojemme tähden paljoa lukuisampien

Peloponneesolaisten kanssa. Sillä jos me siinä pääsisimme voitolle,

olisi meidän uudestaan taisteltava yhtä lukuisia joukkoja vastaan.

Jos taas joutuisimme tappiolle, niin menettäisimme liittolaisemme,

jotka ovat väkevin turvamme. He eivät pysy levollisina, jollemme

asevoimalla kykene heitä siihen pakottamaan. Ei meidän tule surra

talojemme ja maamme häviötä, vaan ihmisten menettämistä. Talot eivät

ole ihmisten, vaan ihmiset niiden haltijoita. Jos voisin luulla,

että te minun kehotustani seuraisitte, niin kehottaisin teitä itse

hävittämällä luopumaan niistä, osottaaksemme Peloponneesolaisille,

ettette niiden tähden tule alistumaan."

"Minulla on monesta muustakin syystä toiveita sodan menestyksestä,

jos ette vaan halua sodan kautta laajentaa valtaanne, ettekä

suotta heittäytyä vaaroihin. Sillä itse asiassa pelkään minä

enemmän omia virheitämme, kuin vihollistemme suunnitelmia. Tästä

puhuttakoon laajemmin vastaisuudessa, kun me jo olemme ryhtyneet

toimeen. Antakaamme lähettiläille nyt seuraava vastaus: 'Me

sallimme Megaralaisten käydä satamissamme ja kauppapaikoissamme,

jolleivät Lakedaimonilaisetkaan sulje meitä eikä liittolaisiamme

pois alueeltaan. Sillä ei kumpikaan näistä ehdoista estä tehtyjä

sopimuksia. Me päästämme ne kaupungit täydelliseen vapauteen, jotka

olivat vapaita rauhansopimusta tehtäessä, jos Lakedaimonilaiset

myöskin päästävät kaupunkinsa vapauteen ja sallivat niiden järjestää

hallitustansa, kuten itse kukin haluaa, eivätkä heidän mielensä

mukaan. Me kyllä suostumme oikeudessa ratkaisemaan riitaisuudet

alottamatta sotaa, mutta puollustaudumme niitä vastaan, jotka sen

alottavat'. Tällainen vastaus on sekä oikeudenmukainen että samalla

kaupunkimme arvoon soveltuva. Varma kuitenkin on, että sota on

välttämätön. Jos me vapaaehtoisesti siihen ryhdymme, niin eivät

vastustajamme kykene meitä vallan kovin ahdistamaan, ja suurimmista

vaaroista koituu myös suurin kunnia niin hyvin koko valtiollemme kuin

yksityisille. Meidän isämme vastustivat täten Meedialaisia jättämällä

omaisuutensa vihollisen käteen. Ja vaikkakin heillä oli paljoa

pienemmät sotavoimat, kuin meillä, karkottivat he viholliset ennemmin

viisaudellaan kuin onnen avulla, ennemmin sankarirohkeudellaan kuin

sotavoimalla, sekä kohottivat kaupunkinsa sen nykyiseen suuruuteen.

Me emme saa olla heitä huonompia vaan meidän tulee kaikin voimin

vastustaa vihollista ja koettaa säilyttää jälkeläisillemme valtamme

heikontumattomana."

Täten puhui Perikles. Ateenalaiset, pitäen hänen neuvoaan viisaana,

äänestivät tämän mukaan. He vastasivat Lakedaimonilaisille hänen

neuvonsa mukaan, kuten hän seikkaperäisesti oli lausunut, yleensä

etteivät he käskystä mihinkään suostuisi, mutta että he olivat

valmiit ratkaisemaan riitaisuudet yhdenvertaisina oikeudessa.

Lähettiläät palasivat nyt kotiin, eivätkä Lakedaimonilaiset siitä

lähtien toimittaneet lähettiläitä Ateenaan.

Nämät olivat ne valitukset ja eripuraisuudet, jotka molemmin puolin

ilmaantuivat heidän välillänsä, ja jotka saivat alkunsa Epidauroksen

ja Kerkyyran selkkauksista. He hieroivat sillä välin kumminkin

sopimuksia keskenään ja kävivät toistensa luona ilman airuetta,

mutta epäilivät kuitenkin toisiansa. Nämät tapahtumat järkyttivät

sopimuksia ja tulivat sodan puhkeamisen aiheeksi.